Arkaim

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Arkaim
ven. Аркаим, Arkaim
Linnoituksen jäänteet juhannuksen tienoilla vuonna 2013
Linnoituksen jäänteet juhannuksen tienoilla vuonna 2013
Koordinaatit 52°38′57.34″N, 59°34′17.194″E
Valtio Venäjä
Paikkakunta Tšeljabinskin alue
Historia
Tyyppi asuinpaikka ja muinaislinna
Ajanjakso pronssikausi
Huippukausi 1700–1600 eaa. (keskipronssikausi)
Kulttuuri Sintaštan kulttuuri
Alue Etelä-Ural
Pinta-ala 20000 (Arkaimin linnoitus) m²
Pinta-ala 33 (laakso) km²
Aiheesta muualla

Arkaim Commonsissa

Linnoituksen kaivauksien paljastamat kohdat ilmavalokuvassa vuonna 2014.
Bolšoi Karagankan joenvartta ja aron maisemaa Arkaimin laaksossa.

Arkaim on arkeologinen kohde Venäjällä Tšeljabinskin alueella Uralvuoriston eteläosan itäpuolisella arolla aivan Kazakstanin vastaisella rajalla. Se sijaitsee Uraljoen sivujoen Bolšoi Karagankan varrella ja sivuhaaransa Utjagankan välisellä niemekkeellä. Arkaimin laakson tutkimukset alkoivat vuonna 1987, kun Bolšoi Karagankaan aiottiin rakentaa tekojärvi ja alueella suoritettiin sen vuoksi arkeologinen kartoitus. Arkaimin historiallinen suojelualue muodostuu jokilaaksossa olevasta 3 300 hehtaarin laajuisesta alueesta, josta on tutkittu erilaisia kohteita kuten esimerkiksi kalmistoa ja linnoitettua kylää. Alue ja sen linnoitus on nimetty lähellä sijaitsevan matalan Arkaimin vuoren mukaan. Linnoitus ajoitetaan 1700–1600 eaa. eli keskipronssikaudelle ja se on kuulunut Sintaštan kulttuuripiiriin.[1][2][3][4]

Tutkimuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alue löydettiin satelliittien ottamista valokuvista vuonna 1952 ja erityisesti joen haarassa sijainneet samankeskiset ympyrät herättivät silloin huomiota. Paikkaa ei silloin tutkittu, mutta tekojärven rakentaminen vuonna 1987 olisi peittänyt kiinnostavan alueen alleen ja silloin laaksoa ryhdyttiin tutkimaan. Tutkijat näkivät lentokoneesta käsin laaksossa kaksi sisäkkäistä ympyrää ja arvasivat löytäneensä jotain kiinnostavaa. Ensimmäiset kaivaukset ylittivät kaikki sille asetetut toiveet ja alueen historiallista arvoa alettiin sekä virastojen välisellä tiedotuksella että julkisella keskustelulla tehdä tunnetuksi. Kampanja alueen suojelemiseksi ja tekojärven rakentamisen estämiseksi oli kiivas, mutta jo vuonna 1991 alueen arvo tunnustettiin virallisesti ja se julistettiin kulttuuriseksi suojelualueeksi. Vaikka tekojärven pato oli rakennettu valmiiksi ja sen allas olisi voitu täyttää saman tien, suostuivat ministeriöt tekemään suojelupäätöksen, koska valtion rahatilanne oli muuttunut Neuvostoliiton romahdettua huonoksi. Aluetta tutkii edelleen Tšeljabinskin valtionyliopisto, joka myös aloitti tutkimukset.[1][2][5][3]

Linnoitettu kylä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bolšoi Karagankan ja sen sivujoen Utjagankan väliseen haaran jäävällä mäellä sijaitsee linnoitetun asuinpaikan jäännökset. Uloimman vallin muodostaman kehän halkaisija on noin 150–180 metriä. Linnoituksen sisällä sijaitsi noin 60 asumusta, jotka sijaitsivat muurein erotetuissa pihoissa. Ulkomuurin sisäpuolella on vielä toinenkin sisämuuri. Ulkomuuria vastaan rakennetuista 35 pihasta oli oviaukot keskusmuuria sen ulkopuolella kiertävälle puupäällysteiselle ympyräkadulle, joka johti ulkomuurilla oleville neljälle portille. Linnoituksen länsipuolella sijaitsi linnoituksen pääportti ja kolme muuta porttia aukesivat eri suuntiin. Sisämuurin sisäpuolella sijaitsi vielä 25 asumuksen pihat, joiden rakenne oli ilmeisesti sama kuin ulkomuurin asumuksilla. Niiden oviaukot johtivat keskellä sijaitsevalle keskusaukiolle, jonka mitat olivat 25×27 metriä.[6][3]

Asumukset oli rakennettu puolisuunnikkaan muotoisten pihojen sisälle. Useimmat asumukset kattoivat koko pihan ja tutkijat arvelevat useimmissa asumuksissa olleen myös toinen kerros. Pihan pinta-alan suuruus vaihteli 110–200 neliömetriä. Asumuksesta kolmasosa muodosti talouspuolen, joka sisälsi vesikuopan, maakuopan, lieden ja nuotiopaikan. Useimmissa talouksissa oli vielä lisäksi metallurginen masuuni. Pohjakerroksen päällä oli katto ja myös se oli asutettu. Ylä- ja alakerran välillä liikuttiin ilmeisesti tikkaita pitkin. Sadevettä kerättiin katolta asunnon pohjalla oleviin kuoppiin, joita oli kahdesta kolmeen. Metallurgisia töitä varten majassa oli metallien sulatusuuni.[1][5][3]

Rengasmaisen ulkomuurin sisäseinän säde on noin 84 metriä. Muurin pohja oli perustettu maapaakuista, joita oli ladottu kaivettuun ojaan kahdeksi matalaksi reunavalliksi. Reunavallien väliin oli kasattu ympäristön kiviä perustaksi ja näiden varaan oli rakennettu tukkipuista kehikoita. Muurin ulkopinta oli polttamattomia savitiiliä, jotka oli muurattu seinään savilaastilla. Muurin täytteeksi kasattiin savea niin, että kovettuessaan muuri on muodostanut sitkeän ja kovan esteen luvatta sisälle pyrkiville. Muurit arvellaan olleen neljästä kuuteen metriä korkeat ja 4,5 metristä kuuteen metriin paksut, ja talojen väliset muurit kolmesta neljään metriä korkeat ja 60 senttimetriä paksut. Ulkomuuria kiersi 1,5–2,5 metriä[6] syvä vallihauta, johon oli johdettu joesta vettä.[7][3]

Linnoituksen puolustusstrategia perustui kolmeen perusideaan. Linnoituksen ulkomuuri oli korkea ja sitä oli vesivallien takia helppo puolustaa ylhäältä päin. Muurin neljää porttia oli mahdollista murtaa auki, mutta silloin joutui sisäkadulle ja siellä nostettavan puusillan alla olevaan kolmimetriseen kuoppaan. Sinne pudonneet voitiin tappaa talojen katoilta käsin ampumalla tai keihästämällä.[3]

Koska ilmasto oli kuiva ja sateet harvassa, oli kaupungin sisälle rakennettu vedenkeruujärjestelmät, jossa vettä johdettiin syviin kuoppiin puisilla vesiputkilla. Vettä kerättiin ja käsiteltiin ilmeisesti kolmessa vaiheessa. Kaupungin päälle satanut vesi kerättiin ja johdettiin putkia myöten kaivoihin, joissa vesi puhdistettiin aina toiseen kaivoon siirrettäessä. Näin valmistettiin puhdistettua talousvettä.[1][5][3]

Elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linnoituksen lähiympäristössä on merkkejä pienialaisista peltopalstoista, joita reunustivat ojat tai kanavat. Ne toimivat kastelujärjestelmän runkoverkkona, johon syötettiin vettä viereisistä joista. Pelloilla viljeltiin ainakin hirssiä, ohraa ja sipulia. Aron heinää hyödynsi paimennettavat eläimet, joita lypsettiin ja teurastettiin. Paimenet asuivat kaukanakin linnoituksesta ja viljelivät siellä peltopalstojaan ja paimensivat karjalaumojaan. He palasivat linnoitukseen joko talveksi tai ulkoisen vaaran uhatessa. Pronssituotteilla, jotka valmistettiin kuparia ja tinaa pronssiksi sekoittaen ja sen jälkeen valamalla, käytiin kauppaa ympäristön asukkaiden kanssa. Tuohon aikaan käytiin pronssiesineillä myös kaukokauppaa. Metallien lisäksi esinevalmistuksessa hyödynnettiin keramiikkaa, kiveä, luuta ja puuta.[3]

Kalmisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkaimiin liittyvä kalmistoalue on löytynyt koillisesta 1,2 kilometrin päästä Bolšoi Karagankan vasemmalta rannalta. Siellä vainajat oli haudattu toisistaan hieman erilleen mutta toistensa lähellä sijaitseviin pienempiin kalmistoihin. Kalmistot oli rajattu maanpäälle asetetuilla rajamerkeillä ja niihin oli useita käyntireittejä kalmistojen välisiltä reiteiltä. Yhteen kalmistoon oli voitu haudata ryhmä yhteen kuuluvia ihmisiä ja yksi tulkinta onkin, että ne olisivat olleet sukuhautoja. Eräs tällainen kalmisto on ollut pyöreä ja sen halkaisijaksi mitattiin 19 metriä. Sitä on ympäröinyt oja, joka ei ole ollut yhtenäinen, vaan ojan on katkaissut ylikulkukohdat. Ylityskohtia arveltiin olleen tässä kalmistossa kaksitoista ja yhden tällaisen ylityskohdan molemmille puolelle oli pystytetty puiset pylväät kuin portiksi. Kalmiston sisältä oli 13 kuoppamaista syvennystä, joista löytyy hautakammioiden jäänteitä. Näistä löytyi eläinten jäännöksiä, joita oli ilmeisesti uhrattu rituaaleissa. Kalmistoon oli haudattu useiden vuosikymmenien ajan ja sieltä löytyi 28 tai 29 vainajan jäännökset, jotka sijaitsivat yksittäishaudoissa, parihaudoissa tai ryhmähaudoissa. Haudat olivat ilmeisesti maanpinnalle merkittyjä, sillä ne muodostivat melko säännöllisen kuvion. Vainajat asetettiin kammioihinsa yleensä joko vasemmalle tai oikealle kyljelleen. Kammiot ovat voineet olla monikerroksisia. A. Fedorovin mukaan kammiot tuettiin puurakenteilla ja eri kerrokset erotettiin lattioilla. Esimerkiksi pohjalle on voitu piilottaa taisteluvaunut, keskikerrokseen asettaa vainaja ja ylimpään kerrokseen monenlaisia tapettuja eläimiä. Hauta-antimina on ollut keraamisia astioita, metalli-, kivi-, luu- sekä puuesineitä, jotka olivat olleet työvälineitä, metsästys- tai kalastusvälineitä tai muita aseita. Hauta-antimet ovat valitettavasti olleet haudanryöstön kohteina, joten hauta-antimien kirjosta ei synny ehjää kokonaiskuvaa. Sekin on selvinnyt, että ryöstäjät ovat tunkeutuneet hautakammioon siinä vaiheessa, kun vain vainajan luut ovat jäljellä ja niitä on voinut siten ryöstön yhteydessä sekoittaa siirtelemällä.[3]

Kalmistossa on havaittu hautauksia, jossa on erikoisia piirteitä. Eräs hauta sisälsi miehen ja naisen toisiaan halaavat luurangot. Naisvainajan kädessä oli taistelukirves, jota hän piti miesvainajan pään yllä. Toisissa haudoissa saatettiin löytää vainaja, joka oli haudattu sikiöasentoon. Tutkijat ovat arvelleet, että vainajalla ilmaistiin kuoleman jälkeistä uudestisyntymistä tai sitä, että kuolema on nukkumista.[5]

Kalmiston luuaineistosta on voitu rekonstruoida haudattujen ihmisten yleispiirteitä. Miesten keskipituus oli 172 senttimetriä ja naisten 168 senttimetriä. Ihmisten keski-ikä oli vain 30–35 vuotta, mikä johtui lasten suuresta kuolleisuudesta. Matalasta keski-iästä huolimatta kalmistosta löytyy myös 60-vuotiaita vainajia. Ihmiset olivat etnisesti indoeurooppalaisia. Ihmiset säilyttivät hyvin terveytensä ja esimerkiksi karieksen esiintyminen oli vähäistä. Ravinto muodostui eläimistä ja kasviksista valmistetusta ruuasta.[3]

Tulkintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linnoitus on hyvä nimitys asuinpaikan rakenteille, sillä uloimman muurin vallihauta, muurien paksuus ja neljä ahdasta sisäänkäyntiä on rakennettu estämään vihamielisiä hyökkäyksiä. Rakennelma on osoitus organisoidusta yhteisöstä, joka on yhdessä rakentanut yhdellä kertaa kommuunin yhteistä tarkoitusta varten. Tapa poikkeaa huomattavasti aron muiden pronssikautisten asukkaiden tavasta muodostaa toiminnallisia rakennelmia.[3]

Toinen tulkinta linnoituksen käytölle on, että sitä käytettiin rakentamisen jälkeen parisataa vuotta ja sitten se tuhottiin polttamalla. Linnoituksesta ei ole löydetty esineitä, vaan ne on viety mukana siitä poistuttua. Linnoitus vaikuttaa hylätyltä eikä valloitetulta. Tämän tulkinnan mukaan ajoitus 1700–1600 eaa. kuvaa tätä skenaariota.[7]

Astronomiaan erikoistuneen arkeologin Konstantin Bistrushkinin mukaan Arkaim on epäilyksettä ollut myös observatorio. Siitä on löydetty englantilaisen Stonehengen tapaan rakenteellisia elementtejä, jotka vastaavat geometrisesti 30 eri vuodenaikojen mukaan vaihtuvaa taivaallista tapahtumaa. Tapahtumista 12 liittyvät kuuhun ja 6 aurinkoon. Stonehedgestä niitä on hänen mukaansa löydetty 22 taivaallista elementtiä. Arkaimin tarkkuus on hänen mukaansa taivaallisten ilmiöiden sijainnin suhteen yksi kaariminuutti ja Stonehengessä kymmenen kaariminuuttia.[7]

Arkeologi Gennadij Zdanovitš (ven. Геннадий Зданович) on esittänyt tulkinnan, että Arkaimin asukkaat olivat arjalaisia, jotka muuttivat itään Intiaan ja Iraniin. Arkaimin linnoituksen arkkitehtuuri muistuttaa joitakin Keski-Aasian rakennelmia. Myös kaupunkien maan löytöihin kuuluu kaksipyöräiset hevosvaunut eli taisteluvaunut, joita esiintyi myös Keski-Aasiassa.[5]

Ajoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koko Arkaimin laakson eri kohteet ajoitetaan eri aikakausille niin, että varhaisimmat ajoittuvat noin 4000 eaa. ja myöhäisimmät 1600 eaa. Se vastaa kulttuurista kehitystä eneoliittiselta kivikaudelta ja kuparikaudelta aina keskipronssikaudelle asti. Itse linnoituksen ajoitus kuitenkin vaihtelee eri lähteissä. Sen käytön viimeiset ajat ajoitetaan 1700–1600 eaa. ja sen käyttöajaksi ilmoitetaan toisissa yhteyksissä 2000–1700 eaa.[8].[1][2]

Ympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samanlaisia linnoitettuja asuinpaikkoja tunnetaan noin 20 ja ne ovat muodoltaan pyöreitä tai neliskulmaisia. Niitä on löydetty pääasiassa 1960- ja 1970-luvuilla. Linnoitukset sijaitsevat 400×150 kilometrin suuruisella alueella eteläisellä Uralvuoriston alueella ja Pohjois-Kazakstanissa. Linnoitusten välimatkat toisiinsa ovat noin 40–70 kilometriä. Niillä ovat yhteisinä piirteinä asutuksen ympäröimät muurit, pieni koko, sijainti joenrannan läheisyydessä ja läheinen kuparikaivos tai -kaivanto. Näiden linnoitusten ajoitukseksi on yleensä annettu 1800–1600 eaa., vaikka se on ollut eräällä linnoituksella 2500 eaa. Aluetta kutsutaan kaupunkien maaksi (engl. land of towns/cities), mikä on vain sen erikoisuutta korostava nimitys eikä minkään todellisen maan tai valtion nimitys.[1][3]

Pronssikaudella alueen ilmasto oli lämpimämpi ja kosteampi kuin nykyään. Nykyilmasto on mannermainen, mikä arolla tarkoittaa kausittaisia sateita. Talvella kertyvät lumet sulavat maaliskuun ja huhtikuun aikana aiheuttaen alueen joissa suurtulvia, jotka kestävät huhtikuusta toukokuuhun. Kesän sateet ovat kohtuulliset, mutta jokien vedenpinnat laskevat kesän edetessä alemmaksi ja syksyllä seutu jää vähäsateiseksi. Pronssikaudella sateita tuli hieman enemmän, jonka vuoksi metsiä oli nykyistä enemmin. Alueella on siitepölyanalyysien mukaan kasvanut mäntymetsää, jolla oli aluskasvillisuutena saniaisia. Mäntyjen kanssa alueella kasvoi myös kuusta ja leppää, joita ei enää tavata alueella. Maaperätutkimuksien mukaan tuo suosiollinen ilmastovaihe on kuitenkin ollut historiallisestikin lyhyt.[9][8]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Shnirelman, V.A.: Archaeology and ethnic politics: the discovery of Arkaim. Museum International, 1998, 50. vsk, nro 2. Blackwell Publisher. ISSN 1350-0775. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 8.8.2018. (englanniksi)
  2. a b c brenne44: Arkaim the Forgotten Valley anthropology.msu.edu. 2002. Michigan State University, Department of Anthropology. Arkistoitu 19.4.2018. Viitattu 8.8.2018. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i j k l Evtushenko I.P.: Арии на Урале - Часть III. Аркаим - Арии на Урале или несостоявшаяся цивилизация Арии на Урале. 2003. Академия Тринитаризма. Viitattu 13.8.2018. (venäjäksi)
  4. Jepimahov, Andrei (ven. Андрей Владимирович Епимахов) & Semjan, Ivan (ven. Иван Семьян): Аркаим и Синташта: история открытия и археологическая реальность (Arkaim ja Sintashta: löytäminen ja arkeologiset tosiasiat) antropogenez.ru. Viitattu 16.8.2018. (venäjäksi)
  5. a b c d e Konstantinov, Andréi: Arkaim: Prehistory on the steppe Russia Beyond (oikeudet Rossijskaja Gazeta). 20.8.2012. Moskova, Venäjä. Viitattu 9.8.2018. (englanniksi)
  6. a b Jvtrplzz: Arkaim (JPG) (Commons) upload.wikimedia.org. Arkistoitu 29.8.2018. Viitattu 13.8.2018. (englanniksi)
  7. a b c Stone, Barry: The 50 Greatest Prehistoric Sites of the World. Icon Books, 2017. ISBN 9781785782503. Google-skannaus (viitattu 10.8.2018). (englanniksi)
  8. a b Prikhodko, V. & Ivanov, Igor & al.: Soils, vegetation, and climate of the southern Transural region in the Middle Bronze Age. Eurasian Soil Science, , 46. vsk, nro 9, s. 925–934. Scripta Technica, inc. doi:10.1134/S1064229313090032. ISSN 1064-2293. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 9.8.2018. (englanniksi)
  9. Prikhodko, V. & Ivanov, Igor & al.: Arkaim: the Bronze Age fortified settlement of the steppe Trans-Ural: soil-archaeological research. (ISBN 978-5-906592-37-8, yhteenveto englanniksi) 2014. Printing - Russian Agricultural Academy. Viitattu 9.8.2018. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Arkaim.