Helluntaiherätys Norjassa

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Pinsebevegelsen i Norge)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Thomas Ball Barratt toi helluntaiherätyksen Norjaan.
Filadelfia-seurakunta Bodøssä.

Helluntaiseurakunnat Norjassa (norjaksi:Pinsemenigheiter, Pinsevenner ja Pinsebevegelsen) on suurin protestanttinen vapaakirkko Norjassa 39 590 jäsenellä [1] vuonna 2009.

Thomas Ball Barratt toi helluntaiherätyksen Norjaan vuonna 1907. Barratt ei halunnut perustaa uutta kristillistä liikettä, vaan halusi kristillisten yhteisöjen uusiutuvan. Tämä ei onnistunut, ja niin hänestä tuli Norjan helluntaiherätyksen perustaja. Barratt toimi tehokkaasti Ruotsissa, Tanskassa ja Englannissa, ja kun hän vieraili Tanskassa vuonna 1907, oli se alkuna Tanskan helluntaiherätykselle. Barrattilla on ollut merkittävä rooli helluntaiherätyksen alkamiselle useissa Euroopan maissa, osittain myös Ruotsissa, Englannissa ja Suomessa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen helluntaiherätyksen saapumista, Norjassa olivat vaikuttaneet sekä pietistiset, metodistiset, baptistiset sekä pyhitysliikkeen herätykset. Herätyksen perinne sekä keskustelu Pyhän Hengen kasteesta ja Jeesuksen paluusta olivat Norjassa 1900-luvun alussa jo tuttuja. Helluntaiherätys saapui Norjaan kuukausi Ruotsin jälkeen.[2]

Helluntailaisuuden saapuminen Norjaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen kerran helluntaiherätyksestä raportoitiin Oslossa ilmestyneessä Bypostenissa. Ensimmäinen norjalainen helluntaiherätyksen ja Azusa-kadun herätyksestä uutisia levittänyt oli Berger N. Johnsen. Joulukuussa Thomas Ball Barratt palasi New Yorkista ja aloitti helluntailaisten kokoontumiset osoitteessa Torvgaten 7. Barrattin työhön liittyivät pian Erik Andersen Nordquelle ja hänen aikakauslehti Det Gode Budskap. Helluntaiherätys levisi nopeasti Norjassa. Skienissä sijainnut Andersen Nordquellen seurakunta on luultavammmin ensimmäinen eurooppalainen helluntaiseurakunta.[3]

Vuonna 1911 David Grov perusti The Apostolic Faith-liikkeen Ruotsissa ja seuraavana vuonna liike leivisi Grov'n kotikaupunkiin Stavangeriin. Vuonna 1923 Olaf Kostøl otti vastuulleen Bergenin seurakunnan johdon ja toimi tämän helluntailaisen haaran johtajana pohjoismaissa 34 vuoden ajan.[4]

Vuonna 1912 Smithin ystävät valitsivat uuden teologisen tien kristologian suhteen, mikä erotti liikkeen teologisilta juuriltaan. Vuonna 1914 Carl Magnus Seehusista tuli Missionæren-lehden päätoimittaja ja lehdestä tuli helluntailainen julkaisu. Vuonna 1915 monet norjalaiset vapaa helluntailähetystyöyritykset yhdistettiin. Yhteistyö keskitettiin Norges Frie Evangeliske Missionsförbundin alle. Vuonna 1916 norjalaisen helluntailiikkeen kaksi päähahmoa: Andersen Nordquelle ja Barratt päättivät erota toistensa työyhteydestä.[5]

Vuonna 1929 lähetystyöorganisaatioissa tapahtui sukupolvenvaihdos. Barratt vetäytyi FGHHMN:n toimesta ja liike palasi perusasioihin: ulkomaan lähetystyötulisi suorittaa ilman keskitettyä lähetystyöjärjestöä. Vuosina 1929–1930 Norjassa koettiin suuria hyerätyksiä. Useita uusia seurakuntia perustettiin.[6]

Vuonna 1940 T. B. Barratt kuoli ja norjalainen helluntailiike oli uuden ajan edessä. Barratt oli edistänyt naisten johtajuutta, mikä nyt kyseenalaistettiin ja pysäytettiin. Luonnollista seuraajaa Barrattin työlle ei kuitenkaan ollut, etenkään eurooppalaisen helluntailiikkeen johtajana.[6]

Karismaattinen helluntailaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1957 saarnaaaja Aage Samuelsen jätti norjalaisen helluntailiikkeen ja aloitti Maran Ata-liikkeen, jonka teologiaan vaikuttivat muun maussa William Branham, Oral Roberts ja A. A. Allen. Pian seuraajaa Arne Imsen yhdisti voimat ruotsalaisen haaran kanssa. Maran Ata-liike kritisoi helluntailiikkeen vaikutusta kaupallisiin yrityksiin ja yhteiskunnallisen osallistumisen suhteen. Maran Ata-liike vaati paluuta helluntailaisiin perusasioihin kuten vapaaseen henkeen ja vapaaseen ilmaisuun. Liike vaikutti erityisesti 1960-luvulla, mutta hiipui vuosikymmenen loppuun mennessä.[7]

Vuonna 1961 pohjoismainen helluntaialaisuus jakautui jälleen, kun nuori ja energinen evankelista Aril Edvardsen alitti Troens Bevis-toiminnan. Vuonna 1964 Edvardsen perusti Kvinesdalin konferenssikeskuksen, joka isännöi kesäkonferensseja, julkaisi kirjoja, tuotti musiikkia ja lähetti lähetyssaarnaajia aina vuoteen 2008 saakka. Edvardsen oli merkittävä johtaja kansainvälisen helluntailaisuuden parissa.[8]

Vuonan 1971 Morgan Kornmosta tuli Filadelfia Oslon johtava pastori ja hän toimi tehtävässä vuoteen 1989 saakka. Suomalaisen Niilo Yli-Vainion uudistumistyö vaikutti myös Norjassa. Vuonna 1975 Norjan Hamarissa järjestettiin järjestettiin eurooppalainen helluntaikonferenssi ja uudelleen vuonna 2007 Oslossa. Karismaattinen uudistus vakiintui Ruotsissa järjestetyn Karisma-72-konfernessin jälkeen. OASE i Norge perustettiin vuonna 1977.[9]

Norjalainen helluntaiherätys nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1983 Norjaan perustettiin toimintakeskus nimeltä Evangeliesentert. Toimintakeskuksen johtajia ovat olleet Ludvig Karlsen ja Lise Karlsen.[7] Vuonna 1992 Oslossa järjetettiin Maailman helluntaikonferenssi. Kokous järjestettiin Spektrum-kongressikeskuksessa ja pääpuhuja oli David Yonggi Cho Etelä-Koreasta. Vuonna 1995 Egil Svartdahlista tuli Oslon Filadelfian johtava pastori. Svartdahl oli tunnettu televisiopersoona ja pysyi aktiivisena televisiotyössä.[10]

Media[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1955 norjalaiset liittyivät IBRA Radion työhön.[7] Vuonna 1991 Norjan helluntailiike yhdisti voimansa ruotslaisen TV Interin kanssa. Ruotsalais-norjalainen televisioyhteistyö tuotti ohjelmia Tanskaan, Norjaan, Saksaan, Itävaltaan, Venäjälle, Baltiaan, Romaniaan ja Lähi-Itään.[10]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1966 saarnaaja Toralf Gilbrandt osti Korsets Seierin toimituksen. Norjalaisia aloitteita olivat mm. kuvitettu raamatunsanakirja ja tutkimusraamattu.

Tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1954 Oslon Filadelfia-seurakunta sai haltuunsa Hedmarktoppenin kokoustilat. Paikka osoittautui hyväksi paikaksi kesäkonferenssien järjestämiselle. Vuonna 1970 tiloissa käynnistyi kansankorkeakoulun toiminta.[11]

Lähetystyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset norjalaiset lähetyssaarnaajat olivat Dagmar Engstrøm ja Agnes Telle, jotka ryhtyivät vuonna 1907 lähetystyöhön Saksan Hampurissa, Sveitsin Zürichissä ja Tanskassa. Vuonna 1909 Engstrøm aloitti Banda-lähetyksen Pohjois-Intiassa.[3] Vuonna 1936 Berger Johnsen ilmoitti ensimmäisestä merkittävästä herätyksestä alkuperäiskansojen parissa Argentiinassa.[11]

Seurakunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norjassa on yli 280 helluntaiseurakuntaa. Suurin osa on perinteisiä seurakuntia, mutta viime vuosina on perustettu myös seurakuntia, joilla on erilainen tehtävä, kuten Jesus Church, jonka seurakunnan kohderyhmä ovat nuoret.

Vuosi Helluntailaisia Norjassa Prosenttiosuus väestöstä
1980 42 518 1,04 %
1990 43 471 1,02 %
2000 45 006 1,04 %
2005 42 744 0,92 %
2009 39 590 0,82 %

Vuonna 2023 suurimpia seurakuntia olivat

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alvarsson, Jan-Åke: The Development of Pentecostalism in Scandinavian Countries. Osa teosta European Pentecostalism. Leiden, Alankomaat: Koninklijke Brill NV, 2011. ISBN 978-90-04-20730-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Statistics Norway
  2. Alvarsson 2011, s. 19
  3. a b Alvarsson 2011, s. 21–22
  4. Alvarsson 2011, s. 24
  5. Alvarsson 2011, s. 25
  6. a b Alvarsson 2011, s. 29
  7. a b c Alvarsson 2011, s. 31
  8. Alvarsson 2011, s. 32
  9. Alvarsson 2011, s. 33–34
  10. a b Alvarsson 2011, s. 35
  11. a b Alvarsson 2011, s. 30