Pelotuksen uskonto
| Pelotuksen uskonto | |
|---|---|
| Kirjailija | Väinö Voipio |
| Kansitaiteilija | Seppo Syrjä |
| Kieli | suomi |
| Genre | uskontokritiikki |
| Kustantaja | Gummerus |
| Julkaistu | 1969 |
| Ulkoasu | nidottu |
| Sivumäärä | 156 |
| Edeltävä | Kahleissa vai vapaana |
| Seuraava | Vihreä katkismus |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Pelotuksen uskonto on vapaa-ajattelija Väinö Voipion vuonna 1969 julkaisema uskontokriittinen kirja. Teoksen kustansi Gummerus. Teos on aiheiltaan jatkoa Voipion aikaisemmille teoksille Jumalan puolustus (1961) ja Kahleissa vai vapaana (1967). Voipio kirjoittaa, että kristinuskon Jumalassa ei voi tavata niitä ominaisuuksia, jotka jumalalle opin mukaan pitäisi kuulua. Täten ainakaan sellaista jumalaa ei voi olla olemassa.[1] Teoksen jälkeen Voipiolta ilmestyi vielä lyhyt kirja Vihreä katkismus: ”Ikuisten totuuksien” tarkastelua, jonka kustansi Vapaa-ajattelijain liitto.[2]
Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Voipio selittää kirjoittamisensa vaikuttimensa kokemuksen siitä, että kristinusko synnyttää ihmisissä vaikeaa elämän- ja kuolemanpelkoa.[3] Epäusko on Suomessa lisääntynyt ”valistuneissa piireissä”, mutta esimerkiksi ”raamattukritiikin tulokset eivät ole ylettyneet laajojen kansalaiskerrosten tietouteen”. Aikaisemmin uskontoa suojeltiin sensuurilla ja uskontorikoslaeilla, nykyisin papisto pitää otteessaan lastenkasvatusta.[4] Suomessa luterilainen kirkko on yhä valtiokirkko, joka on sekä laillisten että käytännöllisten etuoikeuksiensa ansiosta vaikutusvaltainen poliittinen ja kulttuurinen tekijä. Lukuisat kirkot muistuttavat siitä kuinka pyhäköt on kautta historian rakennettu orja- ja pakkotyönä.[5]
Voipio kirjoittaa kristinuskon ylläpitävän vaikutuspiirissään ”pinnallista sidonnaista ajatustapaa, jollainen on asiallisia perusteita vaativan ajattelun suoranainen vastakohta. Lisäksi uskotellaan, että uskonto kaikkineen olisi jotakin erittäin syvällistä kun se operoi ns. perimmäisten kysymysten parissa (lue: perittyjen uskomusten parissa). On korkea aika vastustaa kaikin keinoin sitä ylivaltaa, mikä kristinuskon julistuksella on yhteiskunnan kasvatuksellisella alueella.”[4] Voipion mukaan kristinusko tulee käsittää menneitten vähätietoisten aikojen tuotteeksi, joka elättää asiallista ajattelua murtavaa taikauskoa.[6]
Kristinusko on levittänyt käsitystä, että ihmisillä olisi jokin synnynnäinen käsitys jumalasta. Uskontotieteessä eli uskontososiologiassa ja uskontopsykologiassa uskontojen synty selitetään ilman yliluonnollista. Alkukantainen ihminen käsittää luonnonilmiöt yliluonnollisen voiman tai olennon, esimerkiksi ukkosenjumalan aiheuttamiksi.[7]
Jumalolentoja pelätään ja niitä pyritään lepyttämään sen mukaisesti kuin heimon tietäjät selittivät. Tietyillä seuduilla tällaista jumalaa kutsuttiin Jahveksi. Tämä tunnettiin vaarallisena ja vihaa uhkuvana jumaluutena. Itämaisen perimätiedon mukaisesti hän ilmoitti heimolleen määräyksensä laintauluissa. Myöhemmin ajatusta Jahvesta kehitettiin edelleen ja selitettiin, että tämä on ainoa jumala kaikkeudessa. Muotoiltuun synkretistiseen eli sekauskontoon omaksuttiin myös Jahven pyhä viha. Jahven nimi jätettiin kuitenkin peittoon. Jumalaa myös luonnehdittiin yksijumalaisen Jahven vastakohdaksi käyttäen mallina hellenisen ajan pelastususkontojen jumalia. Tällaisenä jumalalla on neitsyestä syntynyt poika, joka saa ”vapahtajana” keskeisen sijan palvonnassa. Lisäksi omaksuttiin kaksijakoinen oppi Saatanasta, oppi kuolemanjälkeisestä elämästä sekä kolminaisuusoppi, jossa jumala on yksi henkilö kolminaisuudessa.[8]
Kristinuskon mukaan jumala on ehdottomasti olemassa ja hän on ilmoittanut itsensä ihmisille Raamatussa.[9] Uskontohistoriassa on kuitenkin ilmoituksen sijaan nähtävissä erottamaton yhteys Israelin uskonnon ja muiden lähi-idän uskontojen välillä.[10] Raamattu itsensä todistajana on kehäpäätelmä. Raamattu sisältää lukuisia ristiriitaisuuksia, joita on selitetty lukemattomilla eri tavoilla.[11] Uskontojen historia tuntee lukemattomia eri jumalia.[12]
Kristillisen teologian mukaan Raamatun sisältämän ”erityisen ilmoituksen” lisäksi jumala on antanut tiedon olemassaolostaan ihmisille muutakin tietä. Tätä kutsutaan kristinuskossa ”yleiseksi ilmoitukseksi”.[13] Jumalan olemassaoloa on pyritty todistamaan. ”Voitaneen täysin syin sanoa, että niin monia todistuksia kuin Jumalan olemassaolosta onkin esitetty, niin yhtä monet niistä ovat joutuneet kritiikin murentamiksi.”[14]
On myös väitetty, että ei voida todistaa, että jumalaa ei ole olemassa. Voipion mukaan tämä väite pitää varmaankin paikkansa, jos kyseessä on ominaisuuksiltaan ja toiminnoiltaan määrittelemätön olio, jonka olemassaolosta tai olemattomuudesta ei voi sanoa yhtään mitään. Sen sijaan jumalan olemattomuuden todistaminen oikeaksi voi olla pätevää silloin kun kysytään, onko jokin uskonnossa määritelty jumala todellinen vai ei. Tietty jumala, esimerkiksi kristinuskon jumala, ei enää ole sama jumala, jos tällä jumalalla ei ole jotakin keskeistä ominaisuutta, joka sille on annettu.[15]
Kristinuskon mukaan jumalan käsitteeseen kuuluu ominaisuuksia, jotka edellyttävät toisiaan: kaikkivaltius, kaikkihyvyys, henkilöllisyys ja vaikuttaminen tahdolla kaikkeen siihen, mitä todellisuudessa tapahtuu. Jumalan tahto ohjaa ihmiskunnan historiaa. ”Jos tämä täydellinen ohjaus – jolta ei mikään jää salaan, koska kaikkivoipuuden liitännäisenä on kaikkitietävyys – menee vikaan yhdessäkin yksittäistapauksessa, se avaa ovet tuhansille turhautumille ja todistaa siitä, ettei kysymyksessä ole kaikkivoipa rakastava ja oikeamielinen Jumala.”[16]
Väite johdatuksesta ei voi olla tosi, koska ihmiskunnan historia on täynnä pahuutta. Lisäksi kristinuskon jumala on perustanut helvetin eli ikuisen kärsimyksen vihollisilleen. Sinne tuomitaan ne, joita jumala ei ”kaikkivoipaisuudestaan huolimatta saa taivutetuksi ottamaan vastaan uskoa”.[17] Vanhan kristillisen käsityksen mukaan ”autuaat taivaassa” saavat ilonsa siitä, kun näkevät tuomittujen kituvan helvetissä.[18] Kristinuskon jumala on vailla tämän uskonnon itsensä edellyttämiä tunnusmerkkejä. ”Katson siis todistetuksi, ettei kristinuskon julistamaa Jumalaa ole olemassa.”[19]
Voipion mukaan kristillinen kirkko pyrkii sopeutumaan nykyaikaan muuntamalla julistusta piilottamalla siitä ahdistavaa ainesta, kuten puhetta synnistä ja kadotuksesta. ”Tämä menettely tekee julistuksen kaksikasvoiseksi ja epäaidoksi, jopa vilpilliseksi”.[6] Voipio mainitsee Martti Lutherin, joka on ”hirvittävässä synninahdistuksessaan” eräänlainen tunnuskuva kristinuskon kaksijakoisuudesta. Lisäkuormaa Luther sai aikakaudelleen ominaisesta pahojen henkien pelosta. Lutherin henkinen kamppailu on esimerkki siitä, miten pelottava jumala kristinuskon jumala on ja että kristinusko on ”pelotuksen synkkä uskonto”.[5]
Voipio kertoo yhtyvänsä niihin ajattelijoihin, jotka vaativat yleisinhimillistä etiikkaa. Sen muodostavat hänen mukaansa ihmiselämälle välttämättömät arvot: totuuden vaade, oikeudenmukaisuus, lähimmäisenrakkaus, yksilön arvon kunnioitus sekä vapaus ja vastuu toisiinsa korreloituvina. Voipion mukaan voidaan sanoa, että nämä kaikki yhtyvät vanhassa kultaisessa säännössä. Kaikkeus ja elämä voidaan nähdä selittämättömänä, valtavana ihmeenä, jonka selitysperusteeksi ei tarvita mielikuvituksen luomaa ”ikuista olentoa” tai vastaavaa. ”Sydän ei voi hyväksyä mitään mikä rakennetaan epätodelle olkoon kysymyksessä erhe tai valhe.”[20]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Kansiteksti teoksessa Voipio, Väinö: Pelotuksen uskonto. Jyväskylä: Gummerus, 1969.
- ↑ Voipio, Väinö: Vihreä katkismus: ”Ikuisten totuuksien” tarkastelua. Helsinki: Vapaa-ajattelijain liitto, 1973.
- ↑ Voipio 1969, s. 133.
- ↑ a b Voipio 1969, s. 134.
- ↑ a b Voipio 1969, s. 140.
- ↑ a b Voipio 1969, s. 135.
- ↑ Voipio 1969, s. 12–13.
- ↑ Voipio 1969, s. 136–137.
- ↑ Voipio 1969, s. 15.
- ↑ Voipio 1969, s. 17.
- ↑ Voipio 1969, s. 85–86.
- ↑ Voipio 1969, s. 125.
- ↑ Voipio 1969, s. 20.
- ↑ Voipio 1969, s. 123.
- ↑ Voipio 1969, s. 124.
- ↑ Voipio 1969, s. 127.
- ↑ Voipio 1969, s. 128.
- ↑ Voipio 1969, s. 132.
- ↑ Voipio 1969, s. 130.
- ↑ Voipio 1969, s. 154.