Kahleissa vai vapaana
| Kahleissa vai vapaana: Hyvä – paha – synti | |
|---|---|
| Kirjailija | Väinö Voipio |
| Kustantaja | Gummerus |
| Julkaistu | 1967 |
| Ulkoasu | nidottu |
| Edeltävä | Jumalan puolustus |
| Seuraava | Pelotuksen uskonto |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Kahleissa vai vapaana: Hyvä – paha – synti on vapaa-ajattelija Väinö Voipion vuonna 1967 julkaisema uskontokriittinen kirja, joka käsittelee uskonnollista ja uskonnotonta etiikkaa. Teoksen kustansi Gummerus.[1]
Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Voipio kirjoittaa pyrkivänsä tekemään rajanvetoa kristilliseksi moraaliksi nimitetyn heteronomisen eli toislakisen uskonnollisen moraalin ja ”luonnollisen moraalin” välillä. Heteronomisessa moraalissa moraaliset ohjeet (lat. nomos, laki) on saatava toiselta (heteros) taholta. Moraalin tulisi siis riippua ”Jumalan tahdosta”. Tämän vastakohtana on autonominen moraali, jossa yksilö itse (autos) on kehittänyt elämänsä ohjeistoksi, ”eksyttävästi sanottuna laiksi” (nomos). ”Itse kehittänyt” tarkoittaa että tämä moraaliohjeisto on kehittynyt ihmiselämän vaatimuksista. ”Sen synnyttää ja sitä kannattaa ihmisen ymmärrys, hänen tietonsa, tunteensa ja tahtonsa vaatimukset. Sen muotoilijana ja edelleenkehittäjänä on kokemus, polvesta polveen koettu taju ihmiselämän rauhallisuuden ja turvallisuuden tarpeista ja niiden tyydyttämisen keinoista.” Tämän luonnollisen tai yleisinhimillisen moraalin eräänä keskeisenä ohjeena on vanha kultainen sääntö.[2]
Yleisinhimillinen moraali perustuu ihmisten yhteiselämän tarpeisiin. Koska ihmiset elävät erilaisissa ympäristöissä, heidän tarpeensa vaativat erilaisia ohjeita. Tässä mielessä luonnollinen moraali on suhteellista. [3] Luonnolliseen moraaliin kasvataan kokemuksen kautta. Ihmisen oppaana on omatunto, joka tuntee mikä on moraalista tietyssä yhteisössä eli mikä menettely kussakin yhteisössä on eri tapauksissa hyvää ja oikeata vastakohtanaan paha ja väärä.[4] Yksilö voi myös tietoisesti toimia sivuuttaen yhteisössään vallitsevaa moraalia joiltakin osin, mutta silti omatuntoaan seuraten. Näin tapahtuu, kun henkilö on henkisen elämänsä keittymisen johdosta ”kasvanut ohi” joistakin yhteisönsä moraaliohjeista, esimerkkinä Sokrates. Tämän valinnan vapauden mukana tulee myös vastuu. ”Henkilö, joka kapinoi yhteisönsä moraaliohjeistoa vastaan omantuntonsa pakottamana, ei saata olla tajuamatta menettelynsä vaaranalaisuutta moraalin kunnioittamiseen nähden.” Yksilö voi ottaa vastuun tietoisena moraalin kehitysmahdollisuudesta ja -tarpeesta. Moraalin arvo korostuu epämoraalisen toiminnan kohdalla. Moraalinen tietoisuus vahvistuu, kun koetaan tehtävän pahaa. Väärä teko ”huutaa vastakohtaansa”. Moraaliohjeet ilmaistaankin usein kieltoina.[5]
Voipion mukaan moraali on vanhempi ilmiö kuin uskonto. Jo ihmisten ensimmäiset yhteisömuodot edellyttivät omia moraaliohjeita. ”Alkumoraali” luontui jokaisen yhteisön olemukseen kuuluvana ainesosana.[6] Myöhemmin yhteisöjen liittyessä toisiinsa moraalin piiri laajeni, mihin kehitykseen myös uskonnot vaikuttivat.[7] Etiikka tutkii pyrkimystä toteuttaa siveellisyyttä.[7] Antiikin sofisteista alkaen länsimaissa on kehitety autonomista etiikkaa.[8] Sokrates etsi muun muassa vastausta kysymykseen, miten yhteiskuntaelämä voi olla onnellista. Sokrateen mukaan oikea tieto saa aikaan, että ihmiset toimivat oikein.[9] Platonin ideaoppi tuli Voipion mukaan vaarantamaan luonnollisen autonomisen moraalin ajatusta. Moraali joutuu sopeutumaan tuonpuoleisiin esikuviin. Platonilla oli esillä myös ajatus hyveen palkitsemisesta kuolemanjälkeisessä elämässä. Immanuel Kantin ja Voltairen tavoin Platon ajatteli, että valtiovalta tarvitsee uskontoa järjestyksen ylläpitämiseksi rahvaan keskuudessa.[10]
Stoalaiset samastivat maailmanjärjen ja luonnonlain ja katsoivat, että ihmisen on sopeutettava toimintansa tämän mukaisesti. Ihmisen tulee hallita tunteitaan, jotta voi toteuttaa hyvettä. Onni ei stoalaiselle ole itseisarvo vaan seuraus hyveestä. Elämän tarkoituksena ei ole onni vaan mielenrauha. Viisaalle mikään ei ole pahaksi: mitä ei voi välttää, se on kestettävä niin kuin olisi itse tahtonut sen, mikä tapahtui. Myöhemmin stoalaisuus läheni uskonnollisia näkemyksiä. Seneca painotti, että ihmisen tuli kaikessa alistua jumalan tahtoon.[11] Albert Schweitzerin mukaan Senecan, Epiktetoksen ja Marcus Aureliuksen ajattelussa stoalaisuus kehittyy yleisen ihmisrakkauden etiikaksi. Schweitzer vertaa stoalaisuutta tässä suhteessa aikaisempaan kungfutselaisuuteen ja myöhempään valistusajatteluun. Stoalaisuus joutui vastakkain kristinuskon kaksijakoisen todellisuuskäsityksen ja ihmisen pahuutta korostavan opin kanssa.[12] Voipion mukaan kristillinen etiikka peri stoalaisuuden ainesosat. Voipion mukaan kristilliset evankeliumit ovat stoalaisen ajan tuotteita, mikä näkyy Jeesuksen vuorisaarnassa ja Paavalin korinttolaiskirjeen rakkauden ylistyksessä.[13]
Voipion mukaan teonomisen eli jumalanlakisen moraalin ratkaisevana tekijänä itämaisessa yhteiskunnassa oli kuninkaan jumalallisuus, jumalkuninkuus. Jumalkuningas saattoi olla ylimmäinen pappi. Yhteiskunnan moraaliohjeiston tärkeimmäksi ohjeiksi tulevat ne, jotka säätävät, mitä velvollisuuksia kansalla on jumalkuningastaan kohtaan. Häneen nähden kansalla ei ole mitään oikeuksia, ihmiset eivät ole kansalaisia vaan alamaisia. Korkein hyvä on noudattaa jumalhallitsijan käskyjä. Hänen tahtonsa on ehdoton auktoriteetti. Jahve erosi muista jumalkuninkaista siinä, että tämä oli ihmiselle näkymätön. Hänen käskyjensä rikkominen on kapinaa, syntiä. Jo pelkkä uskonpuute on syntiä: vanhastaan kristinuskossa ajatellaan että epäuskoinen on jumalan ja tämän käskyjen kieltäjä. Ajatellaan, että tällainen on kapinaa, joka syntyy väärästä itsekorotuksesta, kuten tarun Saatanalla.[14]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Voipio, Väinö: Kahleissa vai vapaana: Hyvä – paha – synti. Jyväskylä: Gummerus, 1967.
- ↑ Voipio 1967, s. 17–18.
- ↑ Voipio 1967, s. 20.
- ↑ Voipio 1967, s. 21.
- ↑ Voipio 1967, s. 22.
- ↑ Voipio 1967, s. 24.
- ↑ a b Voipio 1967, s. 25.
- ↑ Voipio 1967, s. 27.
- ↑ Voipio 1967, s. 34.
- ↑ Voipio 1967, s. 36–37.
- ↑ Voipio 1967, s. 39.
- ↑ Voipio 1967, s. 42.
- ↑ Voipio 1967, s. 44.
- ↑ Voipio 1967, s. 51–52.