Parthenonin marmoriveistokset

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Yleiskuva British Museumin salista, johon Elginin marmorit on sijoitettu.

Parthenonin marmoriveistokset ovat Ateenan Akropolis-kukkulalla sijaitsevan Parthenonin temppelin marmoriset koristeveistokset, jotka veistettiin kuvanveistäjä Feidiaan johdolla noin 447–432 eaa. Veistoksiin kuuluvat Parthenonin päätykolmiokoristelut, metoopit sekä friisit.[1][2]

Osa veistoksista on tuhoutunut ajan kuluessa. Vuonna 1806 Lordi Elgin (Thomas Bruce, 7. Elginin jaarli) vei pääosan säilyneistä veistoksista Britanniaan.[3] Tämä osa tunnetaan usein nimellä Elginin marmorit.[4] Vuonna 1817 kokoelma sijoitettiin British Museumiin. Parthenonin marmorit lukeutuvat museon kuuluisimpiin ja kiistellyimpiin esineisiin. Kreikan hallitus on useaan otteeseen vaatinut marmoriveistosten palautusta Ateenaan, mistä British Museum on toistuvasti kieltäytynyt.[4][5] Kreikkaan jäänyt pienempi osa Parthenonin säilyneistä veistoksista on Akropolis-museossa Ateenassa. Lisäksi veistosten osia on myös mm. Louvressa, Vatikaanin museossa sekä Münchenin Glyptothekissä.[5]

Veistokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parthenonin veistoskoristelun työstäminen alkoi noin vuonna 447, ja se valmistui vuonna 432 eaa. Koristelutyöstä vastasi ajan tunnetuin kuvanveistäjä Feidias. Hän johti veistoksia työstäneitä kuvanveistäjiä ja veisti todennäköisesti monet veistoksista myös itse.

Osa Parthenonin koristelusta on vuosisatojen aikana kadonnut tai tuhoutunut. 1800-luvun alkuun saakka parhaiten olivat säilyneet temppelin ulkoseinää palkistossa kiertävät noin 120 cm korkeat ja keskimäärin 125 cm leveät reliefikoristellut metooppilaatat sekä sisemmän palkiston metrin korkuinen friisi. Metoopeissa, jotka valmistuivat koristelusta ensimmäisenä, kuvataan myyttisiä taisteluita,[6] ja friisissä Panathenaia-juhlan kulkuetta sekä olympolaisia jumalia.[7] Huonommin säilyneet päätykolmiokoristelut, jotka valmistuivat viimeisenä, esittivät Atheneen liittyviä myyttejä.[8]

Parthenonin veistokset oli aikoinaan maalattu ainakin osittain. Kiistan kohteena on, kuinka suurelta osin ja millä väreillä ne oli maalattu. Tiedetään, että sisäkatot oli maalattu syvän sinisiksi ja että päätykolmioiden veistosryhmät oli maalattu kirkkain värein. Eräät tutkijat uskovat, että Parthenonin yläosat oli maalattu kirkkaan sinisiksi ja punaisiksi, jotta veistokset erottuisivat selvemmin alhaalta katsottaessa.

Päätykolmiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itäinen päätykolmio

Temppelin itäpään päätykolmiossa oli kuvattu Athenen syntymä täydessä sotisovassa Zeuksen päästä. Keskellä olivat valtaistuimella istuva Zeus (vasemmalla) ja seisova Athene (oikealla). Näiden ympärillä olivat oletettavasti Hefaistos ja Hera sekä hevosvaljakkoryhmät. Vasemmalla puolella oli juokseva peplokseen pukeutunut nainen, mahdollisesti Artemis, sekä kaksi muuta peploforosta, jotka tulkitaan yleensä Demeteriksi ja Persefoneksi. Vasemmalla laidalla oli makoileva mieshahmo, joka tulkitaan yleensä Dionysokseksi. Oikealla puolella oli mieshahmo, joko Poseidon tai Hefaistos, sekä kolme naishahmoa, joiden tulkitaan yleensä olevan Hestia (tai Leto), Dione (tai Themis tai Artemis) ja Afrodite. Laidoilla ovat Helios sekä Selene-Nyks, jotka edustavat päivää ja yötä.[9]

Suurin osa päätykolmiokoristelusta on kadonnut, mukaan lukien keskeisimmät hahmot Zeus ja Athene. British Museumin kokoelmiin kuuluu osa vasemman ja oikean laidan veistoksista.

Selenen hevonen.

Läntinen päätykolmio

Temppelin länsipään päätykolmiossa oli kuvattu Athenen ja Poseidonin taistelu Attikan omistuksesta. Keskellä olivat Athene (vasemmalla) ja oliivipuu sekä Poseidon (oikealla). Vasemmalla puolella olivat Hermes ja Nike ja oikealla puolella Iris ja Amfitrite. Vasemmalla laidalla olivat mahdollisesti Kekrops, tämän tyttäret Aglauros, Pandrosos ja Herse, sekä Erysikhthon tai Erikhthonios ja Ilissos tai Kefisos. Oikealla laidalla katsotaan usein olleen Erekhtheuksen tyttäret Oreithyia, Kreusa ja Prokris sekä Ion. Toisen tulkinnan mukaan oikealla laidalla olisi ollut eleusislaisia edustaneita Poseidonin jälkeläisiä, kuten Metaneira lapsineen sekä Triptolemos, Eumolpos, Khione ja Kallirhoe.[10]

Kokonaisuus on säilynyt vielä itäpään koristeluja huonommin, sillä patsaista on jäljellä vain niiden torsoja. Veistosryhmä tunnetaan lähinnä Pausaniaan kuvauksesta. Lisäksi veistokset tunnetaan Jacques Carrey‎n vuonna 1674 tekemistä piirroksista aikana, kun ne olivat vielä paikallaan.[10]

?

Metoopit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Friisin metoopeissa, jotka kiersivät temppelin yläosaa, oli kuvattuna eteläsivulla lapiittien ja kentaurien taistelu (kentauromakhia), itäsivulla olympolaisten jumalten ja giganttien taistelu (gigantomakhia), länsisivulla kreikkalaisten ja amatsonien taistelu (amatsonomakhia) ja pohjoissivulla Troijan sodan tapahtumia.[6][11]

Metooppeja oli yhteensä 92 kappaletta, lyhyillä sivuilla 14 ja pitkillä sivuilla 32. Niiden korkeus oli 1,2 metriä ja leveys noin 1,25 metriä. Jokainen 92 marmorilaatasta kuvasi yhtä yksittäistä tapahtumaa, jossa oli yleensä kaksi hahmoa, kuten lapiitti ja kentauri. Parhaiten ovat säilyneet eteläsivun metoopit, kun taas pohjoissivun metoopeista yli puolet on tuhoutunut.[6][11]

Kentauromakhia.
Kentauromakhia.
Kentauromakhia.
Kentauromakhia.
Metooppien sijainti.

Friisi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen friisi kiersi temppelin cellan ulkoseiniä. Sen kolmella sivulla oli kuvattuna ateenalaisten suurimman uskonnollisen juhlan Panathenaian kulkue, joka järjestettiin joka neljäs vuosi. Kulkue eteni friisissä cellan ulkoseinän lounaiskulmasta kohti itäpäätyä ja kulki yhtä aikaa sekä cellan pohjois- että eteläpuolella. Suurin osa kulkueesta koostuu hevosten ja hevosvaljakkojen muodostamista ryhmistä. Nämä on kuvattu sekä pohjois- että eteläsivun friisin länsiosaan. Seuraavana kummankin sivun itäosassa kulkueessa etenee uhrattavaksi vietäviä eläimiä (lehmiä ja lampaita) sekä soittajia ja uhriastioita kantavia ihmisiä. Neljännellä sivulla, itäpäädyssä, friisin keskellä oli kuvattuna kaikki olympolaiset jumalat seuraamassa Athenen kulttikuvan peploksen laskostamista. Laidoilla oli joukko miehiä ja naisia.[2][7]

Friisin pituus oli 160 metriä ja korkeus 1,02 metriä. Se koostui 115 marmorilaatasta. Friisissä esiintyy yhteensä 378 ihmistä ja jumalaa sekä yli 200 eläintä, joista suuri osa hevosia. Friisistä on säilynyt noin 130 metrin osuus. Parhaiten ovat säilyneet itä- ja länsipään friisit; pohjois- ja eteläsivujen friiseistä varsinkin keskiosa on tuhoutunut. Säilyneestä friisistä on British Museumissa noin 80 metriä, Akropolis-museossa noin 50 metriä ja Louvressa yksi laatta eli noin 2,1 metriä. Loput vähäiset osat ovat muissa museoissa.[7]

Ratsuväkeä.
Nuorukaisia.
Peploksen laskostaminen.
Friisien sijainti.

Veistosten vaiheet ja nykyinen sijainti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elgin hankkii veistokset itselleen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1700- ja 1800-lukujen taitteessa Parthenonin veistokset alkoivat muun antiikin ajan taiteen ohella jälleen kiinnostaa eurooppalaisia uusklassismin virtauksen myötä. Tuossa vaiheessa Parthenonin alkuperäisistä veistoksista jo noin puolet oli tuhoutunut.[5]

Lordi Elgin nimettiin Britannian Konstantinopolin-suurlähettilääksi vuonna 1799. Kreikka oli tuolloin osa Osmanien valtakuntaa. Diplomaattista asemaansa hyväksikäyttäen Elgin hankki sulttaanilta luvat tehdä Akropoliilla piirroksia ja pienimuotoisia kaivauksia sekä ottaa mukaansa kivenkappaleita. Rakenteiden purkamiseen tai kokonaisten veistosten mukaanottoon sulttaanin lupa ei oikeuttanut.[12]

Parthenonin friisiä. British Museum.
Parthenonin itäpään päätykolmiokoristelun jäänteitä ja metooppeja. British Museum.
Parthenonin länsipään päätykolmiokoristelun jäänteitä. British Museum.
Parthenonin friisin osa, Louvre.
Rekonstruktio Parthenonin länsipään päätykolmiokoristelusta. Akropolis-museo.
Parthenonin metooppien ja friisin osia ja kopioita, Akropolis-museo.

Lahjomalla Akropoliin varuskunnan komentajaa Elginin työryhmä sai heinäkuussa 1801 luvan irrottaa yhden metoopeista. Työryhmä jatkoi metooppien ja friisin irtiottoa vielä useiden kuukausien ajan pitämällä turkkilaiset virkamiehet tyytyväisinä toistuvilla lahjuksilla. Yhteensä turkkilaisia lahjottiin 21 902 punnalla.[3] Irrotustyö oli tahdiltaan nopeaa ja varsin kovaotteista, mistä seurasi vaurioita marmorikoristelulle; yksi metooppilaatta esimerkiksi putosi vintturin petettyä ja murskautui täysin. Joitakin temppelin rakenteita tuhottiin, jotta koristeellisempia osia saatiin irrotettua. Irrotuksen ja kuljetuksen helpottamiseksi veistoksia pilkottiin. Välineinä purkutyössä olivat kivisahat ja rautakiilat.[12]

Parthenonin marmorikoristelun lisäksi Elgin otti Akropoliilta kokoelmiinsa muutakin muinaisesineistöä, esimerkiksi yhden viereisen Erekhtheion-temppelin karyatideista.[12] Marmoriesineet toimitettiin Pireuksen satamaan, josta ne kuljetettiin Britanniaan vuonna 1806. Vuodesta 1807 lähtien ne olivat esillä Elginin omassa väliaikaisessa museossa.[5] Elginin eräänä tavoitteena oli mahdollisesti käyttää marmoreita oman kartanonsa koristeluun.[13] Vuonna 1816 rahapulaan ajautunut Elgin myi kokoelmansa British Museumille 35 000 punnalla.[3][12]

Veistokset British Museumissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elginiltä ostetut Parthenonin veistokset eli niin kutsutut Elginin marmorit sijoitettiin näytille British Museumiin vuonna 1817.[5] Elginin marmoreihin kuuluu 56 friisien osaa, 15 metooppia sekä 17 päätykolmiokoristelujen osaa.[3] Vuonna 1936 veistoksille perustettiin museoon oma galleriansa. Toisen maailmansodan ajan ne olivat suojassa pommituksilta Aldwychin metroasemalla.

British Museumissa Parthenonin veistokset ovat nykyisin esillä salissa 18, joka sijaitsee museon länsisiivessä. Päätykolmiokoristelujen ja metooppien osat ovat esillä salin päädyissä, kun taas friisin osat on sijoitettu salin pitkille sivuille. Lisäksi Parthenonia ja sen osia esitellään viereisissä saleissa 18a ja 18b.[14] Parthenonin marmorit lukeutuvat museon kuuluisimpiin ja kiistellyimpiin esineisiin.

Veistokset Louvressa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan lähettiläänä Konstantinopolissa toiminut Comte de Choiseul-Gouffier kilpaili Elginin kanssa pääsystä käsiksi Parthenonin veistoksiin. Hän onnistui saamaan Louis François Sébastien Fauvel'n avulla yhden osan temppelin friisistä sekä kaksi metooppia jo vuosina 1788–1798. Erilaisten vaiheiden jälkeen ranskalaisten saama friisin osa (noin 2,1 metriä) sekä toinen metoopeista eli eteläsivun metooppi numero 10 ovat nykyisin näytillä Louvressa. Lisäksi museossa on paloja temppelin muista veistoksista.[15][16][17][18]

Veistokset Akropolis-museossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Akropoliin alueen arkeologisissa kaivauksissa on vuosikymmenten kuluessa löydetty maan alta lisää Parthenonissa olleita veistoksia, jotka eivät olleet Elginin tai muiden saatavilla vielä 1800-luvun alussa. Nämä veistokset on sijoitettu Ateenan Akropolis-museoon.[13] Lisäksi Parthenonin 1970-luvulta käynnissä olleiden kunnostustöiden yhteydessä loput temppeliin Elginiltä jääneet koristeosat on myös siirretty Akropolis-museoon.[5] Niiden paikalle Parthenoniin on asennettu kopiot.

Alkuvuodesta 2009 Ateenaan avattiin uusi Akropolis-museo, johon on varattu tilat myös nykyisin British Museumissa ja muissa museoissa säilytettäville marmoriveistoksille. Museossa on esillä kopiot muissa museoissa olevista veistoksista sekä rekonstruktioita kokonaan kadonneista veistoksista.[19]

Keskustelu veistosten jälleenyhdistämisestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veistoksia koskeva huomio on pääosin suuntautunut British Museumissa oleviin marmoreihin, ja usein on keskusteltu juuri niiden palauttamisesta Kreikkaan. Elgin itse katsoi mahdollisesti pelastavansa veistokset, koska niiden kohtalo Kreikassa oli hänen aikanaan epävarma. Jotkut näkivät teon kuitenkin jo hänen omana aikanaan vandalismina ja ryöstönä.[3] Elginin maanmiehistä erityisesti runoilija Lordi Byron vaati marmoreiden palautusta Kreikkaan. Hän otti käyttöön termin elginismi, jolla viittasi kulttuurivandalismiin.[12]

Kreikka vaati Elginin viemiä marmoreita takaisin ensimmäisen kerran vuonna 1833 heti itsenäistymisensä jälkeen.[4] Erityisesti 1980-luvulta lähtien Kreikka on toistuvasti vaatinut British Museumissa olevien veistosten palauttamista kotimaahansa, sekä kyseenalaistanut museon laillisen oikeuden veistoksiin.[5] Vaatimukset kiihtyivät uuden Akropolis-museon avaamisen jälkeen.[4] Kreikan pyyntöä kokoelman palauttamiseksi ovat tukeneet myös monet ulkomaiset yksityishenkilöt ja järjestöt. Parthenonin marmoreiden palauttamista tukemaan on perustettu kansalaisjärjestöjä useissa maissa. Myös Suomessa toimii Parthenonin veistosten palauttamiskomitea (Finnish Committee for the Restitution of the Parthenon Sculptures).[20] Koska osa veistoksista on jo Ateenassa, palauttamisen sijasta puhutaan myös marmorien ”jälleenyhdistämisestä”.[13]

Syyskuussa 1998 Euroopan parlamentti suositteli ja tammikuussa 1999 Unesco kehotti Britannian hallitusta aloittamaan neuvottelut kokoelman palauttamiseksi Kreikkaan. Marraskuussa 2006 YK:n yleiskokous vahvisti Kreikan esityksen pohjalta tehdyn päätöslauselman kulttuuriomaisuuden palauttamisesta alkuperäismaahansa. Päätöslauselma ei itsessään velvoita takautuviin toimenpiteisiin, mutta Kreikassa se koettiin symboliseksi tueksi Parthenonin marmoreiden palautukselle.[21]

British Museum ei ole suostunut neuvottelemaan kokoelman siirrosta, sillä se katsoo olevansa lordi Elginiltä ostamiensa veistosten laillinen omistaja. Lisäksi British Museumin mukaan veistokset ovat museossa paremmin esillä laajemmassa kontekstissa, sillä museon kokoelmiin kuuluu suuri määrä esineitä samalta ajalta monilta eri maantieteellisiltä alueilta.[5] Luonnollisesti museo pelkää samasta syystä myös mahdollisen palauttamisen muuttumista ennakkotapaukseksi, jonka perusteella museo joutuisi palauttamaan myös lukuisia muita muinaisjäänteitä.

Eräs Parthenonin marmoriveistoksista lainattiin yllättäen Eremitaašiin loppusyksystä 2014. Tämä herätti välittömästi suuttumusta Kreikassa, koska British Museumista oli aikaisemmin kerrottu, ettei veistoksia voi siirtää.[22]

Unesco on tarjoutunut välittäjäksi palauttamisasiassa. Vuonna 2015 Yhdistyneitten kuningaskuntien hallitus torjui jälleen ehdotuksen ja kaikki vaatimukset marmorien palauttamisesta.[23]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: ”Parthenon”, Antiikin käsikirja, s. 405–406. Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4.
  2. a b Parthenon Frieze (Sculpture) Perseus. Viitattu 4.4.2016.
  3. a b c d e Brysac, Shareen Blair: At the Museums: The Parthenon Marbles Custody Case (abstract). Archaeology, May/June 1999, nro 3. Artikkelin verkkoversio.
  4. a b c d Puukka, Päivi: Parthenonin marmoriveistokset vaihtavat paikkaa British Museumissa – veistoksiin kosketaan ensi kertaa sitten vuoden 1962 Yle Uutiset, Kulttuuri. 3.7.2014. Oy Yleisradio Ab. Viitattu 4.4.2016.
  5. a b c d e f g h The Parthenon Sculptures The British Museum. Viitattu 4.4.2016.
  6. a b c The Metopes Acropolis Museum. Viitattu 4.4.2016.
  7. a b c The Frieze Acropolis Museum. Viitattu 4.4.2016.
  8. The Pediments Acropolis Museum. Viitattu 4.4.2016.
  9. Parthenon East Pediment (Sculpture) Perseus. Viitattu 4.4.2016.
  10. a b Parthenon West Pediment (Sculpture) Perseus. Viitattu 4.4.2016.
  11. a b Parthenon Metopes (Sculpture) Perseus. Viitattu 4.4.2016.
  12. a b c d e Parthenon: Historia ja nykytilanne Parthenonin veistosten palauttamiskomitea. Viitattu 4.4.2016.
  13. a b c Merimaa, Juha: Marmorit takaisin, vaati presidentti 7.5.2009. Helsingin yliopisto. Viitattu 4.4.2016.
  14. Greece: Parthenon - Room 18 The British Museum. Viitattu 4.4.2016.
  15. The Parthenon Marbles in the Louvre University of Chicago. Viitattu 4.4.2016.
  16. The Parthenon Marbles in the Louvre Archaeology Travel. Viitattu 4.4.2016.
  17. The "Plaque of the Ergastines" Louvre. Viitattu 4.4.2016.
  18. Tenth metope from the south façade of the Parthenon Louvre. Viitattu 4.4.2016.
  19. The Parthenon Gallery Acropolis Museum. Viitattu 4.4.2016.
  20. Parthenonin veistosten palauttamiskomitea parthenon.fi. Viitattu 4.4.2016.
  21. Rissanen, Mika: Minne Parthenonin marmorit kuuluvat? Muinaistutkija. Viitattu 22.9.2016. }
  22. Smith, Helena: Parthenon marbles: Greece furious over British loan to Russia The Guardian. 5.12.2014. Guardian News and Media Limited. Viitattu 9.12.2014. (englanniksi)
  23. UK government rejects Parthenon Marbles UNESCO mediation Elginism. 27.3.2015. Viitattu 4.4.2016.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hitchens, C.: Imperial Spoils: The Curious Case of Elgin Marbles. New York: Hill & Wang, 1987. ISBN 0-8090-4189-8.
  • Smith, A. H.: Lord Elgin and his Collection. Journal of Hellenic Studies, 1916, nro 36, s. 163-372.
  • St. Clair, W.: Lord Elgin and the Marbles. Oxford University Press, 1967. ISBN 0-19-288053-5.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]