Pariisin metro

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Métro de Paris
Paris Metro Sign.jpg
Sijainti Pariisi, Ranska
Avattu 19. heinäkuuta 1900
Pituus 218 km
Asemia 302
Linjoja 16
Matkoja päivässä noin 4,5 miljoonaa

 
Pariisilainen metrojuna sisältäpäin.

Pariisin metro (ransk. Le chemin de fer métropolitain, Le métro) on Ranskan pääkaupungin Pariisin metrojunajärjestelmä. Pariisin metron suurimpia asemia ovat esim. Châtelet (Châtelet Les Halles), République, Nation, Montparnasse Bienvenüe, Gare du Nord, Gare saint Lazare, Gare de Lyon, Charles de Gaulle Étoile ja Denfert Rochereau.

Pariisin metro koostuu kuudestatoista linjasta. Numeroin 1–14 nimettyjen päälinjojen lisäksi on olemassa lyhyet linjat 3bis ja 7bis, jotka lähtevät eräiltä linjojen 3 ja 7 väliasemilta. Lisäksi linja 13 haarautuu pohjoisessa kahtia ja linja 7 etelässä. Pariisin metro kuuluu Euroopan suurimpiin metroverkostoihin: sen pituus on 218 kilometriä ja siihen kuuluu yli 300 asemaa. Joka päivä sen sisällä tehdään yli 9 miljoonaa metrojunamatkaa.

Pariisin metro on Lontoon (1863), Glasgow'n (1896) ja Budapestin (1896) metrojen jälkeen maailman neljänneksi vanhin. Ensimmäinen linja (Porte de Vincennes – Porte Maillot) otettiin käyttöön 19. heinäkuuta maailmannäyttelyn vuonna 1900 pitkän poliittisen kädenväännön jälkeen. Alun perin metrosta suunniteltiin kuusilinjaista, mutta jo vuonna 1913 se käsitti kymmenen linjaa. Linja numero 14 on uusin ja täysin automatisoitu.

Pariisin metroasemia osoittaa METROPOLITAIN-merkki tai joskus pelkkä M-kirjain. Hector Guimardin suunnittelemat art nouveau -tyyliset metroasemien sisäänkäynnit ovat erittäin tunnettuja. Näistä sisäänkäynneistä on jäljellä 86. Metroverkostoa täydentävät vielä RER-lähijunat (Réseau Express Régional).

Linjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pariisin metron ja RER:n linjakartta
Näkymä La Fayetten metroasemalta.
Linja Pääteasemat Asemien lukumäärä Avattu Viimeisin laajennus Pituus (km)
(5) La Défense – Château de Vincennes 25 1900 1992 16,5
(5) Porte Dauphine – Nation 25 1900 1903 12
(5) Pont de Levallois-Bécon – Gallieni 25 1904 1971 12
(5) Gambetta – Porte des Lilas 4 1921 1971 1,3
(5) Porte de Clignancourt – Mairie de Montrouge 27 1908 2013 12,1
(5) Place d'Italie – Bobigny-Pablo Picasso 22 1906 1985 14,5
(5) Charles de Gaulle Étoile – Nation 28 1900 1942 13,5
(5) Villejuif-Louis Aragon / Mairie d'Ivry – La Courneuve 8 Mai 1945 38 1910 1987 22,5
(5) Louis Blanc – Pré-Saint-Gervais 8 1911 1967 3
(5) Balard – Pointe du Lac 38 1913 2011 23,4
(5) Pont de Sèvres – Mairie de Montreuil 37 1922 1937 20
(5) Boulogne-Pont de Saint-CloudGare d'Austerlitz 23 1913 1981 12
(5) Châtelet – Mairie des Lilas 13 1935 1937 6,5
(5) Mairie d'Issy – Front Populaire 29 1910 2012 15,3
(5) Châtillon-Montrouge – Asnières-Gennevilliers/Saint Denis-Université 32 1911 2008 21
(5) Saint-LazareOlympiades 9 1998 2007 9

Historia lyhyesti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen linja avattiin ilman sen kummempia seremonioita 19. heinäkuuta 1900 Pariisin maailmannäyttelyä varten. Linjasto kasvoi nopeasti ensimmäiseen maailmansotaan mennessä. Laajennuksia esikaupunkeihin tehtiin 1930-luvulla. Verkosta tuli lähes täysimittainen toisen maailmansodan jälkeen. Metrossa otettiin käyttöön uusia junia kapasiteetin lisäämiseksi. Tulevaisuuden suunnitelmia rajoitti moni tekijä verkossa, kuten asemien lyhyt väli. Ratkaisuna perustettiin toinen verkko, RER, jota alettiin kehittää 1960-luvulla. 1990-luvulla metrossa aloitettiin automaattilinja 14 helpottamaan RER-linja A:n ruuhkaa.

Nimen "metro" etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimi "Métro" oli lyhennetty nimi verkon alkuperäisen ylläpitäjän Compagnie du chemin de fer métropolitain de Paris nimestä. Nykyään Régie Autonome des Transports Parisiens ylläpitää metroa. Nimestä métro tuli niin suosittu, että se lainattiin useimpiin kieliin tarkoittamaan maanalaista rautatietä. Nykyään metro on käytetyin nimi maanalaisesta rautatiestä.

Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Junien kulkuajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metron lippuautomaatti

Junat kulkevat yleensä noin kello 05.00–01.00 joka päivä. Viimeinen juna saapuu pääteasemalle aina aikataulujen mukaisesti klo 01.15. Kuitenkin perjantain, lauantain ja pyhäpäivän vastaisina öinä liikenne jatkuu vielä tunnin pidempään, joten silloin viimeinen juna saapuu pääteasemalle kello 02.15. Yleensä uudenvuodenyönä sekä monien juhlien aikana metroliikenne jatkuu läpi yön.

Lippujen osto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lipun junaan voi ostaa kioskista tai lipunmyyntiautomaateista. Laitureille pääsee automaattiporttien läpi antamalle laitteelle lippunsa. Tarkastettuaan lipun laite sylkäisee sen takaisin matkustajalle. Metron normaali lippu on "t+". Se on voimassa 90 minuuttia ja se tarkoitettu vain yhdelle yhdensuuntaiselle matkalle. Lippua voi käyttää metron lisäksi myös raitiovaunuissa ja busseissa. Lippu maksaa kaksi euroa. Kymmenen lipun sarjalippu carnet maksaa alle kaksitoista euroa. Tarjolla on myös viikon tai kuukauden ajan voimassa oleva kausilippu, carte orange. Lisäksi on tarjolla vuoden ajan voimassa oleva intégrale (imagine R opiskelijoille). Jos tarkoituksena on tehdä pikavisiitti Pariisiin, tarjolla on Paris Visite eli yhden, kahden, kolmen tai viiden päivän turistilippu. Pariisin metrossa voi käyttää myös Navigo cardia, RFID:hen perustuvaa älykorttia. Se on korvaamassa carte orangen.

Teknistä tietoa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleiskatsaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pariisin metrojärjestelmässä on noin 215 kilometriä rataa sekä 300 yksittäistä asemaa. Asemien keskimääräinen välimatka on noin 562 metriä. Junat pysähtyvät kaikilla asemilla. Junien keskinopeus on 35 km/h ja suurin sallittu nopeus 70 km/h lukuun ottamatta automaattilinjaa 14, jossa se on 80 km/h. Junat kulkevat oikealla puolella. Raiteen leveys on sama kuin Ranskan rautateiden raiteiden leveys. Junien profiili on kuitenkin pienempi kuin SNCF:n tavallisten junien. Junissa on kolmesta kuuteen vaunua. Vaunumäärä on aina vakio samalla linjalla. Virta juniin saadaan kolmannesta raiteesta, josta tulee 750 voltin tasavirtaa (vrt. Helsingin metro).

Pariisin alueella metrolinjat kulkevat suurimmaksi osaksi maan alla. Poikkeuksina ovat lähinnä keskikaupunkia kehämäisesti kiertävät linjat 2 ja 6, jotka osittain kulkevat kehämäisten ns. keskimmäisten bulevardien yläpuolella pitkiä siltamaisia rakenteita pitkin. Linjojen jatkeet kaupungin ulkopuolella kulkevat myös osittain maan päällä vanhoja rautatielinjauksia noudattaen.

Varhaisimpien linjojen suuntaukset kulkevat usein katujen alla niiden suuntaisesti. Esimerkiksi linja yksi noudattaa hyvin pitkälti Champs-Élyséesin ja Rue de Rivolin linjausta, koska tunnelit oli helpompi rakentaa katujen kuin rakennusten alle. Uudempien linjojen tunnelit ovat syvemmällä maan alla ja ne kulkevat usein rakennuskorttelienkin ali.

Eri linjat eivät yleensä kulje samoja raiteita pitkin. Paikoitellen kaksi linjaa kulkee muutaman kilometrinkin lähes vierekkäin samansuuntaisesti, mutta sellaisissakin tapauksissa kummallakin on oma tunnelinsa. Vaihtoasemilla matkustajat voivat joutua kulkemaan pitkiäkin matkoja tunneleissa siirtyäkseen yhden linjan asemalaiturilta toiselle.

Kalusto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaunuissa voi olla joko teräspyörät ("MF", matériel fer) tai kumirenkaat ("MP", matériel pneu). Alla on lueteltu Pariisin metrossa nykyisin käytettävät junamallit. Eri versiot on numeroitu suunnitteluvuoden mukaan, ei valmistusvuoden.

  • Kumirenkaat
    • MP 59: Linjat 4 ja 11 (poistetaan linjan 4 käytöstä kun MP 89 CC- vaunujen siirto linjalta 1 on valmis)
    • MP 73: Linja 6
    • MP 89 CA: Linja 14
    • MP 89 CC: Linja 1 (siirretään linjan 4 käyttöön syksyn 2008 aikana)
    • MP 05 (suunniteltu käytettäväksi linjalla 1 sen automatisoinnin valmistuttua)
  • Teräspyörät
    • MF 67: Linjat 2 , 3 , 5 , 9 , 10 ja 12 sekä lyhennettynä versiona linjalla 3bis
    • MF 77: Linjat Linjat 7,8 ja 13
    • MF 88: Linja 7bis
    • MF 2000: Linjat 2,5 ja 9

Galleria junakalustosta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metron alkuaikoina tunnelit tehtiin kaivamalla ensin syvennys ja sen jälkeen peittämällä se.

Pariisin kaupunki ja olemassa olevat rautatieyhtiöt ajattelivat jo vuonna 1845 metron rakentamista kaupungin keskustaan. Rautatieyhtiöt halusivat laajentaa olemassa olevia linjojaan maan alle, mutta Pariisi tahtoi uuden ja itsenäisen verkon. Erimielisyys jatkui vuodesta 1856 vuoteen 1890. Sinä aikana Pariisin väkiluku kasvoi voimakkaasti ja liikenne lisääntyi massiivisesti. Hankala tilanne laittoi vauhtia rakentajiin ja antoi kaupungille tilaisuuden toteuttaa visionsa.

Fulgence Bienvenüen projekti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fulgence Bienvenüe

20. huhtikuuta 1896 Pariisin kaupunki hyväksyi Fulgence Bienvenüen projektin, mikä oli vain kaupungin palvelemiseksi. Monet pariisilaiset olivat huolestuneita siitä, että linjojen jatkaminen teollisuusesikaupunkeihin vähentäisi kaupungin turvallisuutta. Niinpä Pariisi kielsi linjojen rakentamisen esikaupunkeihin ja antoi vielä takuuksi sen, että metrojunat kulkivat oikealla, toisin kuin esikaupunkiratojen junat, jotka kulkivat vasemmalla. Ensimmäinen linja Maillot-Vincennes avattiin 19. heinäkuuta 1900 Pariisin maailmannäyttelyn aikana. Hector Guimard suunnitteli asemien sisäänkäynnit art nouveau- tyylisiksi. Kuuluisia art nouveau- tyylisiä sisäänkäyntejä on jäljellä vielä 86. Fulgence Bienvenüen projektin tuloksena syntyi yhdeksän linjaa, nykyiset linjat 1-9. Vuonna 1920 käytännössä kaikki projektin linjat olivat valmiita. Linja 1 suunniteltiin itä-länsisuuntaiseksi ja linja 4 pohjois-eteläsuuntaiseksi. Suunniteltiin myös kaksi kehälinjaa, 2 Nord (2 pohjoinen) ja 2 Sud (2 eteläinen), mutta linja 2 Sud yhdistettiin linjaan viisi vuonna 1905. Linja 3 oli itä-länsisuuntainen linja sekä linja viisi oli pohjois-eteläsuuntainen. Bienvenüe suunnitteli myös kehälinjan, joka yhdistäisi kolme pääasemaa. Väli InvalidesBoulevard Saint-Germain ehdittiin avata, mutta sen jälkeen suunnitelma hylättiin.

Nord-Sud[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nord-Sudin kyltti

31. tammikuuta 1904 myönnettiin toimilupa yritykselle Société du chemin de fer électrique souterrain Nord-Sud de Paris. Se olisi vastuussa kolmesta rakennelmasta:

Linja A otettiin käyttöön lopulta 4. marraskuuta 1910, sen jälkeen kun avausta oli lykätty tammikuussa sattuneen tulvan takia. Linja B avattiin 26. helmikuuta 1911. Linjan C rakentamista lykättiin liian korkeiden rakennuskustannusten vuoksi. Yhtiö käytti junia, jotka olivat yhteensopivia Pariisin metron kanssa. Yhtiö erosi kuitenkin kilpailijastaan asemiensa hienoudella. Nord-Sudista ei kuitenkaan tullut koskaan kannattavaa ja yhtiöllä oli konkurssi lähellä. Vuoden 1930 lopulla Pariisin metroyhtiö osti Nord-Sudin. Linjasta A tuli metrolinja 12 ja linjasta B tuli metrolinja 13.

Historia 1930–1960[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fulgence Bienvenüen projekti valmistui 1920-luvulla. Pariisin kaupunki suunnitteli kolme uutta linjaa ja laajennuksia olemassa oleviin linjoihin lähiöitä varten huolimatta kaupunkilaisten voimakkaasta vastuksesta. Suunniteltu linja C rakennettaisiin linjaksi 14, joka alkujaan kulki reittiä Invalides - Porte de Vanves. Se ei siis ollut sama kuin nykyinen linja 14. Linjaa oli tarkoitus jatkaa myös pohjoiseen ja yhdistää se linjaan Invalides–Duroc. Ruuhkautunut funikulaari Bellevilleen olisi suunnitelmien mukaan korvattu linjalla 11. Suunnitelman mukaan olisi siis tehty uudet linjat 10, 11 ja 14.

Vielä 1930-luvulla metrolinjat päättyivät yleensä Pariisin rajalle. Vasta myöhemmin niitä on jatkettu esikaupunkeihin. Ensimmäisenä näin pidennettiin linjaa 9, jota vuonna 1934 jatkettiin Boulogne-Billancourtiin. Toinen maailmansota pakotti viranomaiset lopettamaan laajennukset. Vuoteen 1949 mennessä oli jatkettu kahdeksan linjaa. Linja 1 oli jatkettu lännessä Neuillyyn ja idässä Vincennesiin, linja 3 oli jatkettu Levallois-Perretiin, linja 5 Pantiniin, linja 7 Ivryyn, linja 8 Charentoniin, linja 9 Boulogne-Billancourtiin ja linja 11 Les Lilasiin sekä linja 12 Issy-les-Moulineauxiin. 23. maaliskuuta 1948 CMP eli Pariisin metroyhtiö ja STCRP eli Pariisin busseja ja raitiovaunuja liikennöinyt yhtiö yhdistyivät. Fuusioituneen yhtiön nimeksi tuli Régie Autonome des Transports Parisiens (RATP).

Historia 1960–1990[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metroverkko oli kasvanut paljon 1960-luvulle tultaessa. Kuitenkin junien teknologia oli vanhentunutta. Se johti siihen, että RATP päätti laajentamisen sijaan uudistaa metroa. MP51-junan kumirenkainen prototyyppi rakennettiin. Vanhojen Sprague-junien korvaaminen aloitettiin malleilla MP55 ja MP59, joista MP59 on vieläkin käytössä linjoilla 4 ja 11. Kiitos uusien junien ja opastimien junat pystyivät kulkemaan tiheämmin ja luotettavammin. Pariisin väestö kasvoi voimakkaasti 1950-, 1960- ja 1970-luvuilla. Autoistuminen alkoi ja asuinalueita rakennettiin yhä kauemmaksi keskustasta. Autoistumisesta huolimatta Pariisin metro oli raskaasti kuormittunut erityisesti ruuhka-aikaan. Lisäksi asemien lyhyet välimatkat tekivät metrolla liikkumisesta hidasta.

Ratkaisuna pidettiin 1960-luvun alussa yhdistää esikaupunkilinjoja. Järjestelmän nimeksi tuli RER eli réseau express régional. RERin alkuperäiseen suunnitelmaan kuului yksi itä-länsisuuntainen linja ja kaksi pohjois-eteläsuuntaista linjaa. RATP osti kaksi kannattamatonta SNCF:n linjaa itselleen tavoitteena yhdistää ne. Uudesta yhdistetystä linjasta tuli "RER A". SNCF:n:llä oli jo Pariisin eteläisiin esikaupunkeihin johtava rautatielinja, Ligne de Sceaux, jota kaupungin puoleisessa päässä oli jo aikaisemmin jatkettu tunnelissa Luxembourgin puiston äärelle saakka. Kun sitä jatkettiin kaupungin läpi Gare du Nordille, saatiin aikaan linja, joka kohti pohjoisessa Charles de Gaullen lentoasemalle saakka. Siitä linjasta tuli "RER B". Linjat ylittivät odotukset. Nykyään linja RER A on maailman käytetyin kaupunkilinja yli 300 miljoonalla matkustajalla vuodessa. Kuitenkin näistä kahdesta linjasta aiheutuvien runsaiden kulujen vuoksi päätettiin, että seuraavan linjan tekisi SNCF. Vuonna 1979 SNCF avasi linjan RER C yhdistämään Gare d'Austerlitziltä ja Gare d'Orsayltä alkaneet esikaupunkiradat. Tämä linja kulkee keskustassa useita kilometrejä Seinen eteläpuoleisten (Rive Gaucen) rantakatujen alla. 1980-luvulla SNCF rakensi myös linjaa RER D. RER-linjojen asemavälit ovat huomattavasti pitempiä kuin metrolinjojen.

Samassa yhteydessä päätettiin myös yhdistää linjat 13 ja sen aikainen linja 14, jotta Gare Saint-Lazaren ja Montparnassen välille saataisiin nopea yhteys. Uusi yhdistetty linja 13 otettiin käyttöön 9. marraskuuta 1976. Nykyisin se kulkee kaupungin läpi Châtillonista Saint Denisiin saakka.

Historia 1990-luvulta lähtien[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokakuussa 1998 vihittiin linja 14 käyttöön. Se oli ensimmäinen uusi metrolinja - RER-linjoja lukuun ottamatta - 63 vuoteen. Hanke oli tunnettu suunnittelun aikana nimellä Météor (Métro Est-Ouest Rapide). Linja 14 on edelleen ainoa kuljettajaton linja Pariisin metrossa. Se oli ensimmäinen linja, jolle asennettiin laiturin reunoille lasiseinät lisäämään laiturilla olevien turvallisuutta tai vaikeuttamaan itsemurhia. Tämänkin metrolinjan asemat ovat yli kilometrin päässä toisistaan ja useilla asemilla on vaihtoyhteys muuhun linjaan. Linja 14 menee tällä hetkellä Saint Lazaren ja Olympiadesin väliä.

Vuonna 1999 avattiin RER-linja E. RER E tunnettiin suunnittelun aikana nimellä Eole (Est-Ouest Liaison EXpress). Tällä hetkellä linja ajaa väliä Haussman-Saint Lazare, mutta on käynnissä uusi projekti, jonka mukaan linja ajaisi länteen La Défense - Grande Archelle asti.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]