Parapsykologia

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Zener-kortteja.

Parapsykologia (kr. παρά 'vieressä' + ψυχολογία 'sielutiede') on paranormaalien ilmiöiden tutkimusta.[1] Parapsykologiaa on perinteisesti pidetty näennäistieteenä, mutta tätä on kritisoitu luokittelussa käytettävien kriteerien tutkimuspoliittisen luonteen vuoksi.[2]

Määritelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parapsykologialla tarkoitetaan yleisen määritelmän mukaan tiedettä, joka tutkii psi:tä ja ihmisen tietoisuuteen liittyviä paranormaaleja ilmiöitä. Määritelmä on ongelmallinen, sillä sekä psi että paranormaalit ilmiöt ovat vaikeasti määriteltyjä käsitteitä.[3] Joseph H. Rush on sanonut parapsykologian oppikirjassa, että psi viittaa kahteen parapsykologian ilmiöryhmään. ESP eli aistien ulkopuolinen havaitseminen ja PK eli psykokineesi muodostavat modernin parapsykologian tärkeimmät tutkimusryhmät.[4]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parapsykologia syntyi 1800-luvun jälkipuolella, jolloin alkanutta vaihetta kutsutaan ”psyykkiseksi tutkimukseksi”. Se liittyy spiritismin nousevaan suosioon. Spritistit yrittävät ottaa yhteyttä erilaisiin henkiolentoihin, ja 1800-luvulla kehittyi alalle eräänlainen asiantuntijaryhmä, meediot. He kiertelivät antamassa näytöksiä, joissa he toimivat välittäjänä yleisön ja henkien välillä. Lisäksi he esittelivät muitakin epätavallisia taitoja.[5]

Meedioita tutkimaan perustettiin useita tutkimusseuroja, joiden tavoitteena oli kontrolloida meedioiden toimintaa. Seurat pyrkivät samalla selvittämänä, oliko todella olemassa epätavallisia taitoja. Tutkimussuunta herätti jopa akateemista kiinnostusta, ja vuonna 1882 perustetussa Psyykkisen tutkimuksen seurassa oli mukana monia akateemisia oppineita.[5] Sen ensimmäinen puheenjohtaja oli Cambridgen yliopiston moraalifilosofian professori Henry Sidgwick.[6] Henry Sidgwick uskoi yliluonnollisiin ilmiöihin, ja hänen mielestään oli tärkeää osoittaa, että henki pystyi toimimaan irrallaan aineesta. Amerikkalainen William McDougall puolestaan oli sitä mieltä, että ainoastaan psyykkinen tutkimus voi pysäyttää materialismin etenemisen.

Akateeminen mielenkiinto laantui kuitenkin hiljalleen. Akateemisesti koulutetut jättivät tutkimusseurat, joihin jäi vain maallikoita. Niistä muodostuikin enemmän keskustelu- ja harrastuskerhoja. Ne suuntautuivat samaan aikaan enemmän spiritismiin, ja niihin tuli mukaan uutta mystis-uskonnollisuutta, kuten idän uskontoja, teosofiaa ja ufokulttuuria.[5]

Parapsykologian toinen kehitysvaiha alkoi 1920-luvun lopulla, kun kasvitieteilijä J. B. Rhine perusti yhdysvaltalaisen Duken yliopiston psykologian laitokselle kokeellisen “parapsykologiaksi” ristimänsä tutkimusohjelman. Hän käytti tutkimuksissaan meedioiden sijaan tavallisia ihmisiä, jotka pyrkivät muun muassa arvaamaan viiden symbolin järjestykseen ja vaikuttamaan ajatuksenvoimalla noppien silmälukujen esiintymisjärjestykseen. Rhine analysoi tuloksensa tilastomatemaattisesti.[5]

Vaikka Rhinen tutkimukset saivat runsaasti kritiikkiä, se herätti laajemmin tutkijoiden mielenkiintoa. Englantilainen Samuel Soal toisti Rhinen kokeita, mutta joutui pettymään. Soal huomasi kuitenkin niin sanotun ”siirtymisefektin”, jossa kahden koehenkilön poikkesivat merkittävistä sattumasta, kun laskettiin mukaan oikeaa korttia edeltänyt ja seurannut kortti. Soal jatkoi tutkimuksiaan, ja hänen tuloksiaan pidetään todisteena ESP-ilmiön, eli yliaistillisen havaitsemisen, olemassaolosta, vaikka hänen kokeensa havaittiin myöhemmin manipuloiduiksi.[7] Rhine ja Soal määrittelivät käytännössä parapsykologisen tutkimusperinteen. He kutsuivat paranormaalia tekijää nimellä ”psi” kreikkalaisen kirjaimiston psiin (Ψ) mukaan. Alan Rhine ja Soal jakoivat parapsykologian ESP-ilmiöön ja psykokinesiaan. Näiden lisäksi tutkimusperinteensä vaikutti jatkossa edelleen erilaiset okkultiset ilmiöt, kuten henki-ilmestykset kehostapoistumiset ja kuolleiden kummittelut.[5]

Seuraava kiinnostus parapsykologiaan kohosi 1970-luvulla israelilaissyntyisen psyykikko Uri Gellerin myötä. Hänen kyvyistään kirjoitettiin 1974 jopa tiedejulkaisu Naturessa. Geller sai nopeasti seuraajia mutta myös kriitikoita. Muun muassa taikuri James Randi on onnistunut viemään Gellerin uskottavuutta psyykikkona. Gellerin innoitamana englantilainen fyysikki John G. Taylor tutki lasten psykokineettisiä taitoja. Hänen havaitsi tutkimuksissaan, että lapset pystyivät taivuttamaan lusikoita, kun heitä ei tarkkailtua. Tällaista tapahtummaa alettiin kustua ujousilmiöksi. Videonauhoilta havaittiin kuitenkin myöhemmin, että ”lapsipsyykikot” taivuttelivat luskoita pöytää vasten.[7]

Tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkijat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parapsykologiaa tutkitaan vain muutamissa akateemisissa yksiköissä, mutta ala on kuitenkin elävä akateemisen tahojen ulkopuolella. Monet populaaripsykologit harrastavat tutkimuksensa ohella monia rajatieteellisiä asioita, kuten meedioistuntoja.[5] Euroopan merkittävin parapsykologian akateeminen tutkimusyksikkö on Edinburghin yliopiston Koestler Parapsychology Unit. Lisäksi Lontoon Goldsmiths’ Collegeen ja Adelaiden yliopistoon kuuluu anomalistisen psykologian yksikkö. Näiden yliopistojen lisäksi parapsykologiaa on tutkittu muun muassa Stanfordin, Duken, Princetonin ja Harvardin yliopistoissa.[8]

Tutkimuskohteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parapsykologian tutkimuksessa on keskitetty erilaisiin parapsykologisiin ilmiöihin. Alan historian aikana on tutkittu muun muassa seuraavia ilmiöitä:[9]

Kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parapsykologista tutkimusta on kritisoitu monesta eri syystä. Suurin ongelma on se, että ilmiöiden olemassaoloa ei ole pystytty todistamaan: yksittäiset henkilökohtaiset kokemukset eivät riitä tieteelliseksi todisteeksi ja ”lahjakkaat” psyykikot ovat pääsääntöisesti osoittautuneet huijareiksi. Parapsykologian toinen merkittävä ongelma liittyy psi-käsitteeseen, jota ei ole vielä pystytty määrittelemään. Lisäksi parapsykologia on usein ristiriidassa muiden tieteiden kanssa.[5]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  2. Marie-Catherine Mousseau: Parapsychology: Science or Pseudo-Science Journal of Scientific Exploration. 2003. Viitattu 14.8.2014.
  3. Selin, s. 180.
  4. Aho, s. 134.
  5. a b c d e f g Aho, s. 131-–133.
  6. Ilkka Tuomi: Parapsykologian paradokseja.Paholaisen asianajaja. Skepsis ry ja Tähtitieteellinen yhdistys Ursa 1989. ISBN 951-9269-48-7
  7. a b Selin, s. 182–183.
  8. Hanson, Jill: 13 University-Sanctioned Paranormal Research Projects 18.1.2014. Mental Floss, Inc. Viitattu 24.11.2015. (englanniksi)
  9. Selin, s. 185–186.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä psykologiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.