Poltergeist

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee räyhänhenkeä. Muita merkityksiä on lueteltu täsmennyssivulla.

Poltergeist (saks. polter 'melu' + geist 'henki', suomeksi myös räyhähenki tai meluhenki, vanhoissa kirjatuissa tapauksissa myös piru) tarkoittaa paranormaalia ilmiötä, jossa räyhähengen uskotaan liikuttelevan esineitä. Poltergeist-ilmiön uskotaan aiheuttavan myös ääniä, jotka ovat raapivia, laahaavia, askeleenomaisia tai koputuksia tai matkivat eläintä.lähde?

Skeptikoiden mukaan poltergeistit ovat huijauksia, väärin tulkittuja luonnollisia tapahtumia, hallusinaatioita tai mielikuvitusta.[1]

Ilmiön historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskomuksissa poltergeist on esiin pyrkivä henki tai sielu, joka haluaa ottaa negatiivisestiselvennä yhteyttä ihmiseen. Näiden uskomusten mukaan räyhähengen uhreja ovat usein varsinkin nuoret henkilöt, ja jotkut ilmiöt voivat olla kovinkin rajuja.[2]

Vanhimmat räyhähenkeen viittaavat kirjatut kertomukset ovat peräisin jo antiikin Roomasta, ja sen jälkeen muistiin merkittyjä mahdollisia poltergeisteja on lähes joka aikakaudelta. Skeptikoiden mukaan keskushenkilöt ovat kuitenkin saaneet vaikutteet toimintaansa lukemalla tai kuulemalla vastaavista tapauksista ja niiden aiheuttamasta huomiosta.

Tunnetuin poltergeistien tutkija lienee englantilainen Harry Price. Tunnetuin hänen tutkimansa tapaus on Borleyn pappila 1930-luvulla.[3] Toinen kansainvälisesti maineikas poltergeistiksi uskottu on 1810-luvun Bellin noita. Myös Rosenheimin poltergeist herätti laajaa kansainvälistä huomiota vuosina 19671968.[4]

Suomessa jonkin verran maineikkaita ovat vuoden 1946 Mäkkylän kummitus, joka sai sen aikaisessa lehdistössä huomiota, ja 1800-luvun lopun Martinin pirut, josta saatiin oikeudessa valaehtoisia todistuksia.[5] Tyypillisen poltergeist-tarinan, Salkko-Niilan tapauksen, on Inarijärven eteläpuolelta kirjaansa "Lapin muisteluksia" taltioinut myös Samuli Paulaharju.

Matthew Manningin tapaus herätti runsaasti huomiota Isossa-Britanniassa. Hänestä tuli keskushenkilöselvennä 1966 11-vuotiaana. Ilmiöön liittyi esineiden äänetöntä liikkumista.

Uusin huomiota herättänyt suomalainen poltergeist-tapaus on vuodelta 1974 Lahdesta, jossa väitetty kummittelu tapahtui noin 60-vuotiaan pariskunnan talossa. Keskushenkilönä oli vaimo. Heikki Tikkala kertoo kirjassaan Olevaisen yöpuoli yksityiskohtaisesti ilmiöstä vietettyään yön pariskunnan luona ja haastateltuaan heitä. [6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hans J. Eysenck – Carl Sargent: Selittämätön todellisuus: paranormaalien ilmiöiden salaisuudet Arvi A. Karisto Oy, 1983. ISBN 951-23-2032-0
  • Heta Häyry – Hannu Karttunen – Matti Virtanen: Paholaisen asianajaja: opaskirja skeptikoille. Ursa 1989. ISBN 951-9269-48-7
  • Matthew Manning: Linkki tuntemattomaan. Otava 1975. ISBN 951-1-02015-3
    Kirja on tuolloin 18-vuotiaan Matthew'n itsensä kirjoittama kuvaus monimuotoisesta poltergeist-ilmiöstä, jonka hän koki 11-vuotiaasta lähtien sekä kotona että myöhemmin yksityisessä sisäoppilaitoksessa 1966 ja 1970–1973. Kirjassa on laaja kommentti tapausta tutkineelta tohtori George Owenilta.
  • Esko Mustonen: Poltergeist: tuntematon voima. WSOY 1986. ISBN 951-0-13810-X
  • Colin Wilson: Ovi tuntemattomaan I–II. Fanzine Oy 1983. ISBN 951-9287-05-1
    Wilson käsittelee laajasti erilaisia ihmisen oletettujen mielenvoimien ilmenemismuotoja pyrkien etsimään niille kattavaa selitysmallia.
  • Klemettinen, Pasi: Mellastavat pirut: Tutkimus kansanomaisista paholais- ja noituuskäsityksistä Karjalan Kannaksen ja Laatokan Karjalan tarinaperinteessä. Väitöskirja, Joensuun yliopisto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 687. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997. ISBN 951-746-012-0.
  • Tikkala, Heikki: Olevaisen yöpuoli: Vaimosniemen kummitus ja 50 muuta poltergeistia. Kuopio: H. Tikkala, 1993. ISBN 952-90-4679-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Häyry–Karttunen–Virtanen 1989: 213–.
  2. Eysenck–Sargent, s. 103.
  3. Wilson, s. 508.
  4. Eysenck–Sargent, s. 102.
  5. Mustonen, s. 75.
  6. Tikkala, s. 124–130.


Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]