Nikolai Mihailovitš Romanov
Nikolai Mihailovitš (ven. Николай Михайлович; 26. huhtikuuta (J: 14. huhtikuuta) 1859 Tsarskoje selo – 24. tammikuuta 1919 Pietari)[1][2] oli Romanovin hallitsijasukuun kuulunut venäläinen suuriruhtinas, jalkaväenkenraali, historioitsija ja entomologi. Hän oli keisari Aleksanteri III:n serkku. Nikolai Mihailovitš kuoli bolševikkien teloittamana Venäjän sisällissodan aikana.
Perhe ja omaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nikolai Mihailovitšin isä oli sotamarsalkka, suuriruhtinas Mihail Nikolajevitš ja isoisä keisari Nikolai I.[3] Hänen äitinsä oli suuriruhtinatar Olga Fjodorovna, alkujaan Badenin prinsessa Cecilie.[2][4] Nikolain veljiä olivat suuriruhtinaat Georgi Mihailovitš, Aleksandr Mihailovitš ja Sergei Mihailovitš.[5] Nikolai Mihailovitš pysyi naimattomana, koska ei saanut lupaa mennä naimisiin serkkunsa, Badenin prinsessa Viktorian kanssa. Nikolai Mihailovitš tunnettiin perhepiirissä lempinimellä ”Bimbo”.[4][6]
Nikolai Mihailovitš vietti lapsuutensa Georgiassa isänsä toimiessa Kaukasuksen käskynhaltijana.[6] Hän omisti isältään perimänsä Novo-Mihailovski-palatsin Pietarissa, Mihailovkan kesähuvilan Pietarin ulkopuolella sekä suuria maaomistuksia valtakunnan eri osissa.[1][3] Hän rakennutti Likaniin Georgiaan arkkitehti Léon Benois’n suunnitteleman palatsin, joka valmistui vuonna 1895.[1]
Sotilasura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nikolai Mihailovitš aloitti sotilasuransa aliluutnanttina vuonna 1875. Hän osallistui vuosien 1877–1878 Turkin sotaan luutnanttina Kaukasuksen rintamalla ja oli mukana Aladžan taistelussa.[1][5] Valmistuttuaan Nikolain yleisesikunta-akatemiasta vuonna 1885 hän palveli Henkikaartin Chevalierkaartissa. Hän palveli Kaukasuksella vuosina 1894–1897 krenatöörirykmentin ja vuosina 1897–1903 krenatööridivisioonan komentajana, minkä jälkeen jäi pois aktiivisesta palveluksesta. Hän sai 1892 everstin, 1896 kenraalimajurin, 1901 kenraaliluutnantin, 1903 kenraaliadjutantin ja 1913 jalkaväenkenraalin sotilasarvon.[1][3][5] Ensimmäisen maailmansodan aikana Nikolai Mihailovitš määrättiin lounaisrintaman komentajan käyttöön.[1][5]
Tieteellinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nikolai Mihailovitš oli Venäjän maantieteellisen seuran puheenjohtaja vuosina 1892–1917, Venäjän keisarillisen historiallisen seuran vuodesta 1910 ja Venäjän muinaismuistojen ja taideteosten suojeluseuran vuosina 1909–1917 sekä Pietarin tiedeakatemian kunniajäsen vuodesta 1898. Hän oli kiinnostunut entomologiasta ja keräsi suuren hyönteiskokoelman, jonka hän lahjoitti vuonna 1898 Pietarissa ja Tiflisissä sijainneille luonnontieteellisille museoille.[3][1] Kokoelmaan kuului yli 110 000 näytettä, jotka edustivat lähes neljäätoistatuhatta lajia.[1] Nikolai Mihailovitš julkaisi myös kymmenosaisen tieteellisen teoksen perhosista.[6]
Vuosisadanvaihteesta alkaen Nikolai Mihailovitš omistautui historiantutkimukselle ja laati laajoja tutkimuksia erityisesti keisari Aleksanteri I:n ajasta.[3] Hänen julkaisi tutkimuksiaan venäjäksi ja ranskaksi. Joukossa ovat Venäjän ja Ranskan suhteita Napoleonin aikana käsittelevä seitsenosainen lähdejulkaisu (1905–1914), Aleksanteri I:tä käsittelevä kaksiosainen teos (1912) sekä kolmiosaiset elämäkerrat kreivi Pavel Stroganovista (1903) ja keisarinna Elisabet Aleksejevnasta (1908–1909).[2][1] Nikolai Mihailovitš toi akateemisen tutkimuksen käyttöön monia Venäjän 1700-luvun ja varhaisen 1800-luvun historian lähteitä, joihin hänellä oli hallitsijasuvun jäsenenä mahdollisuus päästä käsiksi.[3][1] Hän julkaisi paljon tutkijoille arvokasta Romanovien kirjeenvaihtoa.[4] Hänen aloitteestaan julkaistiin kansallinen elämäkerrasto, jota ehti ilmestyä vuoteen 1917 mennessä 12 osaa, sekä vuosina 1905–1909 historiallisten henkilöiden muotokuvia esittelevä viisiosainen kuvateos.[3][1]
Nikolai Mihailovitš vihittiin Berliinin ja Moskovan yliopistojen kunniatohtoriksi.[2][6][1]
Poliittinen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nikolai Mihailovitš oli mielipiteiltään muita Romanoveja liberaalimpi. Hän ystävystyi kirjailija Leo Tolstoin kanssa. Ensimmäisen maailmansodan aikana Nikolai Mihailovitš asettui tukemaan parlamentaarisen opposition eli edistyksellisen blokin vaatimuksia ja oli vuonna 1916 yksi Romanov-suvun sisäisen oppositioryhmän johtajista. Hän kävi marraskuussa 1916 päämajassa Mogiljovissa luovuttamassa keisari Nikolai II:lle kaksi kirjettä, joissa hyökättiin keisarinna Aleksandra Fjodorovnaa, munkki Grigori Rasputinia ja silloista hallitusta vastaan. Rasputinin murhan jälkeen kuusitoista Romanov-suvun jäsentä vetosi tammikuussa 1917 Nikolai Mihailovitšin johdolla Nikolai II:een, jotta murhaan osallista suuriruhtinas Dmitri Pavlovitšia ei rangaistaisi karkotuksella. Nikolai II karkotti tämän seurauksena Nikolai Mihailovitšin tiluksilleen Gruševkaan Hersonin lähelle. Hän palasi Pietariin helmikuun vallankumouksen aikana.[4][1] Pian vallankumouksen jälkeen hän joutui eroamaan armeijasta.[5]
Venäjän vallankumouksen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lokakuun vallankumouksen jälkeen neuvostohallinto karkotti Nikolai Mihailovitšin huhtikuussa 1918 eräiden muiden suuriruhtinaiden kanssa Vologdaan, jossa hänet vangittiin heinäkuussa paikalliseen vankilaan. Keisariperheen murhan jälkeen Vologdassa olleet suuriruhtinaat tuotiin vankeina Pietariin.[4][3][1] Kirjailija Maksim Gorki ja Venäjän tiedeakatemian puheenjohtaja Aleksandr Karpinski vetosivat Vladimir Leniniin ja kansankomissaarien neuvostoon, jotta historioitsijana ansioituneen Nikolai Mihailovitšin henki säästettäisiin.[4][1] Lenin kuitenkin totesi: ”Vallankumous ei tarvitse historioitsijoita”.[4] Nikolai Mihailovitš, hänen veljensä Georgi Mihailovitš ja heidän serkkunsa Dmitri Konstantinovitš ja Pavel Konstantinovitš ammuttiin Pietari-Paavalin linnoituksen pihalla paikallisen Tšekan osaston määräyksestä 24. tammikuuta (toisen tiedon mukaan 28. tammikuuta) vastaisena yönä 1919.[4][3][1]
Nikolai Mihailovitš rehabilitoitiin Venäjällä vuonna 1999.[1]
Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Князья Долгорукие, сподвижники императора Александра I в первые годы его царствования (1901)
- Граф Павел Александрович Строганов (1774–1817). Историческое исследование эпохи императора Александра I (kolme osaa, 1903)
- Les relations diplomatiques de la Russie et de la France d’après les rapports d’Alexandre et de Napoléon 1808–1812 (seitsemän osaa, 1905–1914)
- Portraits russes des XVIII:e et XIX:e siècles (viisi osaa, 1910)
- L’empereur Alexandre I. Essai d’étude historique (kaksi osaa, 1912)
- Генерал-адъютанты императора Александра I (1913)
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Николай Михайлович (venäjäksi) Большая российская энциклопедия (2004–2017). Viitattu 26.8.2023.
- ↑ a b c d Nordisk familjebok (1913), s. 1007 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 26.8.2023.
- ↑ a b c d e f g h i Y. A. Kuzmin: Nikolay Mikhailovich (1859-1919), Grand Prince (englanniksi) Saint Petersburg Encyclopaedia. Viitattu 25.8.2023.
- ↑ a b c d e f g h Simon Sebag Montefiore: Romanovit 1613–1918, s. 431, 621, 677, 747, 756–757, 767, 799–760 (suom. Seppo Raudaskoski). WSOY, Helsinki 2016. Alkuteos The Romanovs 1613–1918.
- ↑ a b c d e вел. кн. Николай Михайлович (venäjäksi) Grwar.ru. Viitattu 26.8.2023.
- ↑ a b c d Rob Moshein: Grand Duke Nicholas Michaelovich (englanniksi) Alexander Palace Time Machine. Viitattu 26.8.2023.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nikolai Mihailovitš Romanov Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||
