Tämä on hyvä artikkeli.

Necronomicon (Simon)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Necronomicon
”The Book of the Black Earth”
Avonin laitoksen kansikuva
Avonin laitoksen kansikuva
Alkuperäisteos
Kirjailija Simon (toimittaja)
Kuvittaja Khem Caigan
Kansitaiteilija Khem Caigan
Kieli englanti
Genre grimoire
okkultismi
Kustantaja Schlangekraft (1977)
Avon books (1980)
ISBN ISBN 0-380-75192-5
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Necronomicon on okkulttisia manauksia, myyttejä ja rituaaleja sisältävä grimoire. Kirjan on toimittanut nimimerkki ”Simon”, joka lienee myös sen todellinen kirjoittaja. Kirja itsessään väittää olevansa vanha maagillinen teksti 700-luvun Damaskoksesta, missä sen väitetysti kirjoitti ”hullu arabi” Abdul Alhazred. Abdul Alhazred ja Necronomicon esiintyivät taajaan kauhukirjailija H. P. Lovecraftin (1890–1937) tuotannossa. Lovecraft itse korosti molempien olevan mielikuvituksen tuotetta. Hänen kirjansa saavuttivat suurta suosiota 1970-luvulla, jolloin ilmestyivät myös ensimmäiset todelliset Necronomiconit. Simonin Necronomicon on näistä väärennöksistä tunnetuin.

Kirja alkaa Simonin esipuheella, jossa kerrotaan kirjan vaiheista ja yritetään todistaa Lovecraftin ja Aleister Crowleyn saaneen vaikutteita sumerilaisesta mytologiasta. Suurin osa kirjasta koostuu erilaisista yliluonnollisista tarinoista, rituaaleista ja maagillisten symbolien kuvista. Kirjan mytologia pohjautuu muinaisen Mesopotamian uskontoon, johon on kuitenkin lisätty hahmoja ja muita piirteitä Lovecraftin luomasta Cthulhu-tarustosta. Teoksessa on vaikutteita myös muista länsimaisen okkultismin traditioista. Kokonaisuutena Necronomicon ei juurikaan muistuta sen enempää todellista sumerilaista kirjallisuutta kuin Lovecraftin teoksiakaan. Useimmat arvostelijat ovatkin pitäneet kirjaa kehnona väärennöksenä ja yrityksenä rahastaa Lovecraftin suosiolla.

Kirjan sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Necronomicon on noin 250 sivua pitkä, viivapiirroksin kuvitettu kirja. Se väittää olevansa käännös vanhasta kreikankielisestä käsikirjoituksesta, joka sisältää kuvauksia muinaisen Mesopotamian uskonnosta ja magiasta. Kääntäjäksi ja toimittajaksi ilmoitetaan salanimi ”Simon”.

Kirjan aloittaa Simonin noin 50 sivua pitkä johdanto. Simon kertoo olevansa entinen pappi, joka kumppaneineen sai salaperäiseltä munkilta kreikkalaisen Necronomiconin laitoksen. Koska kirja ei ole Simonin henkilökohtaista omaisuutta, hän ei voi antaa sitä uteliaiden tutkittavaksi. Lisäksi alkuperäinen käsikirjoitus on mielenterveydelle vaarallinen. Simon esittelee väitettyjä yhtäläisyyksiä kauhukirjailija H. P. Lovecraftin Cthulhu-taruston, Aleister Crowleyn ja sumerilaisen mytologian välillä ja vertailee niitä muihin uskontoihin, kuten kristinuskoon, wiccaan ja satanismiin. Johdanto myös varoittelee kirjan sisältämien loitsujen olevan äärimmäisen voimallisia ja vaarallisia. Vain äärimmäisen kovatahtoinen henkilö voi käyttää Necronomiconia joutumatta vaaraan, ja jopa kirjan julkaisijat ovat joutuneet kirouksen uhriksi.

Varsinaisen Necronomiconin kehystarinana toimii ”Hullun arabin todistus” (”The Testimony of the Mad Arab”). Todistus on jaettu kahteen osaan ja se aloittaa ja lopettaa kirjan. Ensimmäisessä osassa ”hullu arabi” kertoo kohdanneensa aavikolla joukon kultisteja, joiden muinaista rituaalia hän päätyi todistamaan. Epilogissa demonit ja hirviöt vainoavat kertojaa. Hän pelkää ”vanhempien jumalten” hylänneen hänet jonkin epähuomiossa tehdyn synnin takia. Kehystarina jää kesken, kun hullu arabi kuolee ennen työnsä valmistumista. Taskukirjaversion takakannessa kirjoittajan nimeksi annetaan Abdul Alhazred ja kirjoituspaikaksi 700-luvun Damaskos.

Kirjassa on paljon mesopotamialaisesta mytologiasta mukailtuja tarinoita, kuten Enuma Elišiä muistuttava luomiskertomus sekä kuvaus Inannan laskeutumisesta manalaan. Kirja asettaa vastakkain hyvät ”vanhemmat jumalat” (Elder Gods) sekä pahat ”muinaiset” (the Ancient Ones). Vanhemmat jumalat ovat Mesopotamian mytologian jumalhahmoja, ja heidän johtajansa on Marduk. Muinaisten joukossa on sekä mesopotamialaisia hirviöitä ja jumalia että H. P. Lovecraftin luomuksia, joille on keksitty muinaiseen Lähi-itään viittaava etymologia. Esimerkiksi Cthulhusta on tullut ”Kutulu”, Azathothista ”Azag-Thoth” ja Shub-Niggurathista ”Ishniggarab”. Muinaisten johtaja on Tiamat, babylonialaisen mytologian alkukaaos.

Suuri osa kirjasta kuvailee erilaisia loitsuja, manauksia ja rituaaleja sekä maagisia sinettejä ja symboleja. Kirja antaa ohjeita esimerkiksi pahojen henkien karkottamiseen ja vanhempien jumalten avuksi kutsumiseen. Joukossa on myös kirouksia vihollisia vastaan. Teksti on pääasiassa englanninkielistä, mutta joukossa on myös satunnaisia katkelmia sumeriksi. Takakannessa Necronomiconia kuvaillaan ”kuuluisimmaksi, voimallisimmaksi ja kenties myös vaarallisimmaksi Mustaksi Kirjaksi”, joka länsimaissa tunnetaan.

Alkuperä ja kirjoittaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kauhukirjailija H. P. Lovecraft mainitsi teoksissaan Abdul Alhazred -nimisen ”hullun arabin” ja tämän kirjoittaman salatieteellisen Necronomicon-kirjan. Lovecraft ja hänen ihailijoidensa luoma Cthulhu-tarusto nousivat 1970-luvulla suureen suosioon. Sen seurauksena markkinoille alkoi ilmestyä todellisia jäljitelmiä, jotka väittivät olevansa aito Necronomicon. Simonin versio on niistä kaikkein suosituin.[1]

Simonin selonteon mukaan Necronomicon päätyi hänen käsiinsä laittomasti. Vuonna 1972 kaksi munkkia varasti harvinaisia käsikirjoituksia ja kirjoja yhdysvaltalaisista yliopistoista ja kokoelmista. Myöhemmin munkit pidätettiin ja tuomittiin vankilaan, mutta Necronomiconin käsikirjoitus päätyi väliaikaisesti Simonin käsiin. Se oli 800-luvulla kirjoitettu kreikankielinen loitsukirja, jossa oli paljon kopioijan tekemiä anakronistisia huomautuksia ja lisäyksiä. Kirjan arabiankielinen kirjoittaja ei nimeä itseään, mikä on keskiajan arabialaiselle kirjallisuudelle poikkeuksellista – yleensä arabikirjoittajat esittelivät paitsi itsensä myös sukutaustansa. Steven Chapo- ja Michael Huback -nimiset munkit todella tuomittiin kirjavarkauksista vuonna 1973. Chapon ja Hubackin varastamat kirjat olivat kuitenkin lähinnä 1600-, 1700- ja 1800-luvuilla painettuja kartastoja; keskiaikaisen loitsukirjan katoamisesta ei ole tietoa.[2]

Simonin henkilöllisyyttä ei tunneta. Nimi on todennäköisesti viittaus Aleister Crowleyyn, jonka novellien päähenkilönä toimi Crowleytä itseään muistuttanut Simon Iff -niminen hahmo. Necronomiconin esipuheessa Simonin vihjataan olevan jonkinlainen seikkaileva vakooja, ja myöhemmissä Necronomiconin jatko-osissa hänet kuvataan okkultismiin erikoistuneeksi papiksi. Huhun mukaan Simon olisi ollut newyorkilainen okkultisti Herman Slater, joka julkaisi Necronomiconin ensimmäisen laitoksen. Okkultistien ja kirjallisuusharrastajien joukossa epäiltiin laajalti erään Peter Levendan olleen ainakin osallisena Necronomiconin kirjoittamisessa. Levenda itse on kertonut osallistuneensa projektiin toimittajana ja Sumerin tutkijana. Levendan mukaan kirjaa teki laajempi ryhmä, joka koostui ”ystävistä ja samanmielisistä ihmisistä”. Projekti oli vapaamuotoinen ja siihen osallistuneet tekivät monenlaisia töitä, sen sijaan kukin olisi keskittynyt esimerkiksi kääntämiseen tai oikolukuun. Daniel Harms ja John Gonce (2003) ovat arvelleet, ettei Simon tarkoita ketään tiettyä henkilöä vaan on kahden tai useamman kirjoittajan käyttämä yhteisnimi. Useita Cthulhu-antologioita toimittanut Robert M. Price on toisaalta kertonut tavanneensa Simonin New Yorkissa vuoden 1993 tienoilla. Hän kuvaili tätä parrakkaaksi, tummatukkaiseksi ja ”yllättävän nuoreksi” mieheksi.[3]

Necronomiconin kuvittaja Khem Caigan on kertonut laatineensa kuvat konekirjoitetun luonnoksen pohjalta. Kuvitusluonnokset olivat yksinkertaisia, ja Caiganille annettiin vapaat kädet muutella niitä mielensä mukaan. Myös kannen pentagrammia muistuttava symboli on hänen luomuksensa. Caigan myös kiisti joutuneensa kirouksen uhriksi. Simon oli hänen mukaansa yksittäinen henkilö, joka aikanaan piti okkultismin harrastajille oppitunteja Necronomiconin sisällöstä.[4]

Uskottavuuden arviointia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kauhukirjailija Dan Cloren mukaan Simonin selonteko Necronomiconin vaiheista kuulostaa pikemminkin huonolta Cthulhu-novellilta kuin todelliselta tapahtumalta. Koska Simon on kieltäytynyt luovuttamasta alkuperäistä käsikirjoitusta ulkopuolisten tutkittavaksi, kirjan aitous on jäänyt uskon asiaksi. Yleensä muinaisia tekstejä ei myöskään käännetä suoraan alkuperäisestä käsikirjoituksesta, koska se saattaisi vahingoittua, vaan käsikirjoitukset on tapana valokuvata. Simon tai hänen kustantajansa eivät ole kuitenkaan kyenneet esittämään edes vedoksia alkutekstistä.[5]

Simon yrittää esipuheessaan osoittaa Lovecraftin fiktiivisen mytologian ja Crowleyn oppien välisen yhteyden. Todellisuudessa sen enempää Lovecraft kuin Crowleykään eivät olleet erityisen kiinnostuneita Sumerista. Lovecraftin mieliaihe oli antiikin Rooma, Crowley puolestaan innoittui erityisesti muinaisesta Egyptistä. Miesten maailmankuvat olivat hyvin erilaiset: Crowley oli luonteeltaan hedonistinen ja uskoi yliluonnolliseen, kun taas Lovecraft oli raivoraitis ateisti ja materialisti.[6] Lovecraft itse korosti toistuvasti, että Necronomicon ja Abdul Alhazred olivat mielikuvituksen tuotetta.[7] Vaikka Simon kirjoittaa pitkästi Lovecraftista, hänen näkemyksensä Cthulhu-tarustosta muistuttaa pikemminkin August Derlethin tulkintaa. Derleth oli Lovecraftin työn jatkaja, jonka kauhutarinoissa oli vaikutteita kristinuskosta. Simon ei kuitenkaan tiedosta tätä eroa, vaan olettaa kristillisvaikutteisen ”valon ja pimeyden taistelun” olevan peräisin Lovecraftilta.[8]

Simon väittää kirjansa perustuvan sumerilaiseen mytologiaan. Todellisuudessa suuri osa kirjan materiaalista on kuitenkin mukailtu huomattavasti myöhäisemmästä babylonialaisesta kirjallisuudesta.[9] Esimerkiksi Marduk ja Pazuzu eivät ole sumerilaisen vaan babylonialaisen mytologian hahmoja. Simon myös käyttää Sumerin maasta virheellistä nimitystä ”Sumeria”.[8] Ajatus hyvän ja pahan välisestä kosmisesta kamppailusta on Mesopotamian mytologialle vieras ja riippuvainen juutalais-kristillisestä traditiosta. Kirjassa on sumerin- ja akkadinkielisiä katkelmia, joiden kielioppi on kuitenkin selvästi virheellistä ja sanajärjestys ilmeisesti satunnainen. Joukossa lienee tosin jokunen muualta kopioitu aito katkelma, mutta Simon ei vaikuta ymmärtävän niiden merkitystä.[9] Suuri osa kirjan sisällöstä vaikuttaisi kopioidun assyriologi Francois Lenormantin teoksista.[10] Myös Simonin etymologiat ovat virheellisiä. Esimerkiksi Cthulhusta on tullut Kutulu, ”Kutun mies”. Koska Kutussa palvottiin manalan jumalia Nergalia ja Ereškigalia, Simon väittää Kutulun tarkoittavan ”Manalan miestä”. Tämä assosiaatio on kuitenkin sumerilaiselle kirjallisuudelle vieras. Toisekseen sanajärjestys on sumerin kieliopin vastainen: oikeampi muoto olisi Lu-Kutu.[11]

Simon lienee keksinyt Lovecraftin ja Crowleyn oletetun yhteyden Kenneth Grantin teoksista. Grantin ja Crowleyn ohella Simon vaikuttaisi käyttäneen lähteenä esimerkiksi Mooseksen kuudetta ja seitsemännettä kirjaa. Lopputuloksena on monia eri traditioita ja lähteitä sekoittava kokonaisuus, jolle on jälkikäteen annettu assyrialais-babylonialainen ulkoasu.[12] Kirjan toimittamisessa auttanut Peter Levenda perusteli anakronismeja ja muita puutteita väittämällä, että Necronomicon edustaa myöhäistä traditiota, jonka keskiaikaiset harjoittajat elivät vuosituhansia sumerilaisen kulttuurin katoamisen jälkeen. Levendan mukaan kirjassa on silti säilynyt sirpaleita aidosta sumerilaisesta perimätiedosta. Necronomiconissa itsessään tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan mainita. Todennäköisin syy Sumer-teemalle lienee Sumerin korkeakulttuurin muinaisuus, joka on tuonut sille mystikkopiireissä arvovaltaa. Toisaalta Sumer on muihin muinaisiin kulttuureihin verrattuna melko vähän tunnettu, mikä tekee virheiden havaitsemisesta maallikolle vaikeaa.[13]

Julkaisu ja vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Necronomiconin julkaisi Schlangekraft vuonna 1977 nahkakantisena 666 kappaleen painoksena. Myöhemmin julkaistiin 3333 kappaleen kangaskantinen laitos.[8][14] Necronomiconia mainostettiin voimallisena loitsukirjana. Esoteriaan erikoistuneissa lehdissä siitä ilmoiteltiin jo kesäkuussa 1974. Mainonta korosti, että kyseessä ei ollut väärennös.[15] Vuonna 1980 Avon julkaisi kirjasta taskukirjaversion, joka on tunnetuin ja parhaiten saatavilla oleva Necronomicon.[8][14]

Kirjailija William S. Burroughs innostui Necronomiconista jo ennen sen virallista julkaisua ja kuvaili kirjaa ”kovaksi kamaksi” (good shit). Vaikka Burroughs ei uskonut Necronomiconiin, hän piti sitä kiinnostava kauhuviihteenä, ”mitä salaisimpana kirjana, joka on saatavilla pokkarina”. Okkulttisen kirjallisuuden laaja levikki oli Burroughsin mukaan osoitus sananvapauden voitosta.[16] Fate-lehti julkaisi keväällä 1978 J. Gordon Meltonin arvostelun. Melton esittää uskovansa Simonin väitteitä, mutta vitsailee samalla kirjan kustannuksella. Arvion mukaan ”jotkut” saattavat nähdä Necronomiconin ”yrityksenä rahastaa Lovecraft-villityksellä” – ”osa taikuudesta johtaa haaveelliseen eskapismiin, osa manipuloivaan vallanhavitteluun ja osa hulluuden rajamaille. Uusi Necronomicon edustaa lähinnä jälkimmäistä.”[17] The Grimoire of Armadelin vuoden 1980 laitoksen esipuheessa Francis King kuvaili Necronomiconia ”lystikkääksi väärennökseksi, josta todennäköisesti tulee keräilyharvinaisuus”.[18] Marraskuussa 1984 Robert M. Price huomautti ”Simonomiconin” poikkeavan muista Necronomicon-väärennöksistä: ”Simon haluaa ihmisten ottavan kirjansa vakavasti. Se on tarkoitettu oikeisiin rituaaleihin; kirjoittaja jopa antaa oppitunteja aiheesta.”[19]

Skeptikkoliikkeen kuuluisa jäsen James Randi erehtyi vuoden 1995 hakuteoksessaan An Encyclopedia of Claims, Frauds, and Hoaxes of the Occult and Supernatural pitämään Necronomiconia aitona, joskaan ei käsitellyt aihetta sen laajemmin. Vastaavan virheen ovat tehneet myös monet muut kirjailijat ja toimittajat, vaikka Necronomiconin epäaitous onkin melko yleisessä tiedossa. Myös useimmat okkultistit myöntävät kirjan olevan väärennös. Osa heistä katsoo sen rituaalien toimivan silti, koska ne perustuvat todelliseen mytologiaan ja todellisiin okkulttisiin käytäntöihin. Joidenkin okkultistien mukaan kirjan rituaalit ovat vaarallisia, koska Simon on jäljitellyt aitoa esoteerista kirjallisuutta ymmärtämättä sen todellista merkitystä.[20] Lovecraft-harrastajien parissa Necronomicon-väärennösten maino on ollut varsin kehno.[1]

Mesopotamialaista uuspakanuutta harjoittavan John Wisdom Gonce III:n (2003) mukaan Necronomicon sivuuttaa Mesopotamian kulttuurin moraalijärjestelmän ja oikeustajun kokonaan. Lopputuloksena on ”amoraalinen pimeys, jonka keskiössä ovat voima ja nokkeluus”, joiden avulla magian harjoittaja alistaa kapinointiin taipuvaiset yliluonnolliset olennot valtaansa. Gonce huomauttaa lisäksi, että Necronomicon neuvoo jatkuvasti kutsumaan erilaisia pahoja henkiolentoja, mutta siinä ei kuvailla käytännössä lainkaan demoneilta suojaavien piirien luomista, vaikka jauhoista tehdyt maagiset kehät olivat keskeinen osa Mesopotamian maagillisia tekstejä.[21] Goncen mukaan kirja on magian apuvälineenä hyödytön tai jopa vaarallinen.[8] Simon ei toisaalta näytä tuntevan myöskään Lovecraftin tuotantoa syvällisesti, ja Necronomicon epäonnistuu tarjoamaan esikuvilleen uskollisen tulkinnan Cthulhu-tarustosta.[22]

Mythos Tomes -sivustolla vuonna 2006 julkaistussa kirja-arvostelussa huomautetaan, ettei Necronomicon muistuta oikeastaan lainkaan Cthulhu-novelleissa annettua kuvausta. Esimerkiksi monet kuuluisat katkelmat (”That is not dead which can eternal lie...”) puuttuvat tekstistä kokonaan. Kirja viittaa itseensä nimellä Mustan maan kirja, ja ilman Simonin esipuhetta sitä tuskin edes tajuaisi Necronomiconiksi. Arvostelija myös huomauttaa, että kirja on valtavan laajalevikkinen ja siinä on mukana loitsu, jonka voimalla voi tuhota koko maailman. ”Kirja on ollut tuhansien vihaisten teinien käsissä”, mutta maailma on silti edelleen olemassa, mikä arvion mukaan kertoo sen maagisista voimista kaiken tarpeellisen.[8]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Harms, Daniel: The Encyclopedia Cthulhiana. Second Edition. Oakland, CA: Chaosium, Inc., 1998. ISBN 1-56882-119-0. Archive.org. (englanniksi)
  • Harms, Daniel & Gonce, John Wisdom: Necronomicon Files: The Truth Behind Lovecraft's Legend. Weiser Books, 2003. ISBN 9781578632695. Google-kirjat (viitattu 20.1.2021). (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Harms 1998, s. xii.
  2. Harms & Gonce 2003, s. 133–134.
  3. Harms & Gonce 2003, s. 131-132.
  4. Harms & Gonce 2003, s. 132, 134.
  5. Harms & Gonce 2003, s. 134.
  6. Harms & Gonce 2003, s. 134–138.
  7. Quotes Regarding the Necronomicon from Lovecraft’s Letters. The H. P. Lovecraft Archive, päivitetty 13.4.2004. Viitattu 11.1.2021. (englanniksi)
  8. a b c d e f ”The Old Theobald”: Review: The Simon Necronomicon. Mythos Tomes, 21.12.2006. Viitattu 22.1.2021. (englanniksi)
  9. a b Harms & Gonce 2003, s. 146–148.
  10. Harms & Gonce 2003, s. 146.
  11. Harms & Gonce 2003, s. 148–149.
  12. Harms & Gonce 2003, s. 136, 149.
  13. Harms & Gonce 2003, s. 155–156.
  14. a b Harms & Gonce 2003, s. 142.
  15. Harms & Gonce 2003, s. 140–141.
  16. Harms & Gonce 2003, s. 138–140.
  17. Harms & Gonce 2003, s. 140.
  18. Harms & Gonce 2003, s. 141.
  19. Harms & Gonce 2003, s. 141–142.
  20. Harms & Gonce 2003, s. 141–146, 148.
  21. Harms & Gonce 2003, s. 148, 150.
  22. Harms & Gonce 2003, s. 156–158.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Simon (toim.): The Necronomicon. Edited with an introduction by Simon. New York: Avon books, 1980. ISBN 0-380-75192-5. (englanniksi)
  • Simon: Dead Names: The Dark History of the Necronomicon. New York: Avon books, 2006. ISBN 0-06-078704-X. (englanniksi)
  • Simon: The Gates of the Necronomicon. 2006. ISBN 0-060-89006-1. (englanniksi)
  • Simon (toim.): Necronomicon spellbook. Companion of the Book of Fifty Names. (englanniksi)