Rasvakudos

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Läski)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Mikroskooppikuva rasvakudoksen parafiinileikkeestä.

Rasvakudos on erikoisrakenteista sidekudosta. Se koostuu rasvasoluista, soluväliaineesta ja hiussuonista. Rasvakudosta on suurina yhtenäisinä alueina muun muassa ihonalaiskudoksessa ja vatsapaidassa. Iän mukana rasvakudoksen määrä tavallisesti kasvaa. Nuoren miehen massasta rasvaa on noin 15 % ja naisen massasta hieman enemmän.[1]

Muodostuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ravinnon rasva siirtyy suolen epiteelisoluista eteenpäin kylomikroneissa ja varastoituu rasvakudokseen triglyserideinä. Varsinkin rasvakudoksessa olevien hiussuonten endoteelissä on runsaasti rasvaa pilkkovaa lipoproteiinilipaasia, joka pilkkoo kylomikronien ja lipoproteiinien triglyseridejä rasvahapoiksi ja glyseroliksi. Rasvahapot diffundoituvat kudosnesteen kautta rasvasoluihin, joissa glyseroli ja rasvahapot reagoivat keskenään muodostaen uudelleen triglyseridejä.[2]

Myös glukoosia varastoituu rasvakudokseen. Glukoositason ollessa normaali siitä muodostuu vain rasvan glyseroliosa. Jos glukoosia on veressä runsaasti, rasvasolut muodostavat siitä myös rasvahappoja. Maksasolut valmistavat ravinnon mukana tulleesta glukoosista glykogeenia, kunnes sen osuus on noin 5 % maksan kokonaismassasta. Tämän jälkeen glukoosin saannin jatkuessa maksasolut alkavat muuttaa glukoosia triglyserideiksi. Maksasolut muodostavat niiden ympärille valkuaisainekuoren ja kuljettavat syntyneet lipoproteiinit verenkiertoon, josta ne päätyvät kudosnesteen kautta rasvasoluihin.[2] Insuliini tehostaa ravintoaineiden siirtymistä maksan ja rasvakudoksen soluihin.[3] Triglyseridejä voidaan valmistaa elimistöön tulleista rasvoista, glukoosista ja ylimääräisistä aminohapoista.

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rasvakudos sisältää suuria rasvapisaroiden täyttämiä soluja, joita kutsutaan adiposyyteiksi eli rasvasoluiksi. Adiposyyttien tuma ja sytoplasma ovat työntyneet aivan solun reunalle rasvapisaran täyttäessä solun. Rasvapisara muodostuu useimmiten triglyserideistä, joissa kolme karboksyylihappomolekyyliä on esteröitynyt yhteen glyserolimolekyyliin. Esterit ovat luonteeltaan poolittomia.[4]

Tehtävät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurin osa elimistön varastoenergiasta on rasvaa, sillä siinä on runsaasti energiaa painoyksikköä kohti.[3] Ihmisen aiemmassa evoluution vaiheessa rasva oli tärkeää vararavintoa ja rasvan kertymisestä vatsan seudulle oli hyötyä. Nykyäänselvennä vatsan seudun ylimääräinen rasva altistaa mm. sokeritaudille, aivohalvaukselle ja sydänkohtaukselle. Liika rasva häiritsee maksan normaalia toimintaa.[5]

Ihonalaiskerroksen rasva toimii ihon ohella eristeenä, joka estää elimistön sisäosien lämpötilavaihtelut. Rasva johtaa lämpöä huomattavasti huonommin kuin muut kudostyypit, joten se on keholle erityisen tärkeä lämpötilan vakauttaja.[6]

Rasvakudos suojaa silmää, joka sijaitsee rasvakudoksen ympäröimänä kallon luiden muodostamassa suppilomaisessa silmäkuopassa.[7] Rasvakudos toimii myös sisäelinten suojakerroksena.

Ruskea rasvakudos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vastasyntyneillä lapsilla on lapaluiden välissä ja munuaisten ympärillä erityistä ruskeaa rasvakudosta, jonka tehtävänä on tehostaa lämmönmuodostumista. Ruskeaa rasvakudosta esiintyy myös horrostavilla eli talviunta nukkuvilla eläimillä kuten siilillä ja karhulla [8]. Ruskeat rasvasolut käyttävät elektroninsiirtoketjusta vapautuvasta energiasta pienemmän osan ATP:n muodostamiseen, joten energiaa muuttuu lämmöksi suhteessa enemmän kuin muissa soluissa. Ruskeissa rasvasoluissa on runsaasti mitokondrioita ja niiden aineenvaihdunta voi sympaattisen hermoston vaikutuksesta jopa yli kaksinkertaistua.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hiltunen, Holmberg, Jyväsjärvi, Kaikkonen, Lindblom-Ylänne, Nienstedt, Wähälä: Galenos - Johdanto lääketieteen opintoihin, s. 195. Helsinki: WSOYpro, 2010. ISBN 978-951-0-33085-2.
  2. a b Haug, Sand, Sjaastad: Ihmisen fysiologia, s. 404-406. Porvoo: WSOY, 1999. ISBN 951-0-19882-x.
  3. a b Happonen, Holopainen, Sariola, Sotkas, Tenhunen, Tihtarinen-Ulmanen, Venäläinen: Bios 4 - Ihmisen biologia, s. 86. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 978-951-0-27632-7.
  4. Hiltunen, Holmberg, Jyväsjärvi, Kaikkonen, Lindblom-Ylänne, Nienstedt, Wähälä: Galenos - Johdanto lääketieteen opintoihin, s. 92. Helsinki: WSOYpro, 2010. ISBN 978-951-0-33085-2.
  5. Happonen, Holopainen, Sariola, Sotkas, Tenhunen, Tihtarinen-Ulmanen, Venäläinen: Bios 4 - Ihmisen biologia, s. 163. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 978-951-0-27632-7.
  6. a b Haug, Sand, Sjaastad: Ihmisen fysiologia, s. 414. Porvoo: WSOY, 1999. ISBN 951-0-19882-x.
  7. Happonen, Holopainen, Sariola, Sotkas, Tenhunen, Tihtarinen-Ulmanen, Venäläinen: Bios 4 - Ihmisen biologia, s. 112. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 978-951-0-27632-7.
  8. Sjastaad, Hove, Sand: "Physiolgy of Domestic Animals". Scandinavian Veterinary Press, 2003, s. 57-58.