Kuriilien kiista

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kiistellyt saaret Kuriilien eteläosassa

Kuriilien kiista on Japanin ja Venäjän (ja sen edeltäjän Neuvostoliiton) välinen aluekiista, erimielisyys Kuriilien saariryhmän eteläisimpien saarien hallinnasta. Kuriilien tuliperäinen saariketju sijaitsee Tyynessämeressä Japanin pohjoisen Hokkaidon saaren ja Venäjän Kamtšatkan niemimaan välissä. Kiista koskee 56 saarta käsittävän saariston eteläosaa, joka ennen toista maailmansotaa kuului Japanille, ja jonka Neuvostoliitto valloitti sodan loppuvaiheessa. Liittoutuneiden ja Japanin välisessä San Franciscon rauhan­sopimuksessa Japani luopui vaatimuksestaan saariin, mutta Neuvostoliiton oikeuksia niihin ei toisaalta mainittu. Neuvostoliitto ja sen seuraajana Venäjä on katsonut saarten kuuluvan itselleen, ja ne ovat pysyneet Venäjän hallinnassa osana sen Sahalinin aluetta. Japani on kiistänyt saarten kuuluvan Venäjälle, ja katsonut niiden kuuluvan sen Pohjoiseen territorioon. Valtiot eivät tämän vuoksi ole allekirjoittaneet rauhansopimusta maailmansodan jälkeen.

Kiistellyt saaret ovat Iturup (Etorofu) ja Kunašir varsinaisesta pääsaariketjusta sekä sen eteläpuolella sijaitsevat Shikotan ja Habomain saariryhmä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän löytöretkeily[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläisistä ensimmäisiä mainintoja Kuriileista on Vladimir Atlasovilla, joka matkusti Kuriileille vuonna 1697. 1700- ja1800-luvuilla aluetta tutkivat muiden muassa Danila Antsiferova, I. Kozyrevski, Ivan Jevreinov, Feodor Lužin, Martin Španberg, Ivan Krusenstern ja Vasili Golovnin.

1800-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ison-Britannian ja Yhdysvaltain kalastus aktivoi Venäjän[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän keisari Aleksanteri I totesi ukaasissaan vuonna 1821, että Venäjälle kuuluvat Kuriilien saarista kaikki Sahalinin saaren eteläkärjestä Urupin eteläkärjestä pohjoiseen sijaitsevat saaret. Vuonna 1822 Venäjä lähetti lippulaiva Apollonista johdetun laivasto-osaston toimeenpanemaan ukaasia Tyynelle valtamerelle. Tämän on myös katsottu olleen Venäjän Tyynenmeren laivaston historiallinen alku.

Syy Venäjän julistukseen ja laivaston lähettämiseen oli se, että britit ja yhdysvaltalaiset alkoivat kalastaa valaita Ohotanmerellä. Venäjä odotti, että sitä seuraisi myös muita kaupallisia toimenpiteitä.

Japani avautui – myös Venäjä oli aktiivinen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1853 venäläinen amiraali Jefimi Putjatin aloitti vuonna 1855 päättyneen kolmen retken sarjan Japaniin tavoitteenaan avata diplomaattiset ja kaupalliset suhteet Japaniin sekä ratkaista Sahalinia ja Kuriilien saaria koskevat raja-aluekysymykset Japanin kanssa.

Krimin sota pakotti Venäjän maltillisuuteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1854 Putjatin teki toisen retkensä Nagasakiin 1. tammikuuta ja 5. helmikuuta välisenä aikana. 28. maaliskuuta 1854 puhkesi Krimin sota, joka Suomen suuriruhtinaskunnassa tunnettiin nimellä "Itämainen sota" tai "Oolannin sota"). Siinä Ranska ja Turkki (Ottomaanien valtakunta) sotivat Britannian tukemina Venäjää vastaan. Brittiläis-ranskalainen laivasto-osasto purjehti Ohotanmerelle ja Japaniin etsimään Venäjän sota- ja kauppalaivastoa. Länsivaltojen aktiivisuus pakotti Putjatinin ottamaan huomioon niiden vaikutuksen Shimodan neuvotteluissa Japanin kanssa.

Itä-Siperian kuvernööri, kreivi Nikolai Muravjev lähetti venäläiset joukot Amurille. Niitä seurasi myös venäläisiä uudisasukkaita. Muravjev otti Venäjän haltuun myös Sahalinin saaren. Lokakuussa 1854 Putjatin palasi jatkamaan Shimodan neuvotteluja Japanin kanssa.

7. helmikuuta 1855 Venäjä solmi Shimodan sopimuksen Japanin kanssa. Venäjän ja Japanin välinen raja määriteltiin kulkevaksi Iturupin ja Uturun välillä. Sahalinin saari määrättiin Japanin ja Venäjän yhteiseen, myöhemmin tarkennettavaan hallintaan.

Japani pyrki ratkaisuun[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1862 Japani pyrki diplomaattiseen painostukseen aluekysymyksen ratkaisemiseksi. Vuonna 1866 Venäjä tarjosi Urupia ja kolmea muuta saarta saadakseen Sahalinin kokonaan itselleen. Vuonna 1867 Japani vetosi toisen kerran Venäjään. Vuosina 1869 – 1870 Japani toivoi Venäjän suostuvan Yhdysvaltain välitykseen. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Vuonna 1871 Japani liitti etelässä itseensä Rjukujun saariston.

Vuonna 1873 Hokkaidon aluehallinto vastusti venäläisten kalastusta ja havaintoasemien pystyttämistä Iturupille. Japani valtuutti laivastonsa tykkiveneet partioimaan Kuriilien läheisyydessä. Japanin ulkoministeriö julisti aluevesirajat laajennetuiksi 12 kilometriin saarten rannoista.

Vuonna 1874 Japani hyökkäsi Formosaan (Taiwaniin). Vuonna 1875 se liitti itseensä Ogasawaran saaret.

Pietarin sopimus määritti demarkaatiolinjan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanin ja Venäjän hallitsemien alueiden rajalinjat vuodesta 1855 (Shimodan sopimus), 1875 (Pietarin sopimus) ja 1945 alkaen. Japani on vaatinut rajan palauttamista vuoden 1855 linjalle.

Vuonna 1875 Japani ja Venäjä sopivat amiraali Enomoto Bujon ja ruhtinas Aleksandr Goršakovin 7. toukokuuta 1875 allekirjoittamalla Pietarin sopimuksella, että Venäjä saa koko Sahalinin saaren itselleen ja Japani puolestaan koko Kuriilien saariketjun sekä kaupallisia etuoikeuksia Ohotanmereen.

Sahalinia japanilaisille kuuluvana pitävien japanilaisten mielestä Pietarin sopimuksella Japani vaihtoi japanilaisen Sahalinin japanilaisiin Kuriilien saariin.

Hallinnollisesti Japanissa Kuriilien saaret kuuluivat elimellisesti Japanin emämaahan. Niitä ei hallittu siirtomaana, vaan ne kuuluivat suoraan Japanin suuren pohjoissaaren Hokkaidon alueeseen.

Saarten alkuperäisasukkaat, ainut olivat tätä ennen asuneet vuosisadan venäläisen kulttuurin ja hallinnon piirissä sekä omaksuneet ortodoksisen uskon. Heitä oli ollut noin 20 000; sittemmin he olivat Japaniin siirtyneinä japanilaistuneet.

Kuriilien saarten kysymys liittyi läheisesti Venäjän ja Japanin kilpailuun Mantšuriassa ja myös Yhdysvaltain lisääntyneeseen läsnäoloon alueella – Japani pureutui Kiinaan ja Yhdysvallat oli ostanut Alaskan Venäjältä vuonna 1867 . Kiinassa 1800-luvun lopulla olivat aktiivisesti läsnä ekstraterritoriaalisine toimilupa-alueineen Britannia, Japani, Ranska, Saksa, Venäjä ja Yhdysvallat.

1900-luvun alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japani sai Sahalinin saaren eteläosan itselleen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Shumshun uudisasukas Gunji päätti liittyä Venäjän-Japanin sotaan 6. kesäkuuta 1904. Troolareilla matkustaneet 100 japanilaista perustivat tukikohdan Ožonojeen sotilashallinnon alaisuuteen. Venäläinen jalkaväkiosasto siirtyi Petropavlovskista Ožonojeen ja internoi uudisasukkaat sodan loppuun saakka.

Japani sai haltuunsa Sahalinin saaren eteläosan vuonna 1905 Venäjän-Japanin sodan päättäneellä Portsmouthin sopimuksella. Gunjin vankeudesta Yhdysvaltoihin neuvottelijoille salakuljetuttama kirje korosti pohjoisten vesien kalastuksellista merkitystä Japanille. Venäjä suostui siihen, että japanilaiset saisivat kalastaa Venäjälle kuuluvan Kamtšatkan niemimaan kummallakin rannikolla.

Venäjä Japanin liittolaisena ensimmäisessä maailmansodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan aikana Japani liittyi Britannian, Ranskan ja Yhdysvaltain rinnalle Britannian kanssa vuonna 1902 solmimansa sopimuksen mukaisin periaattein. Se sai Kiinasta itselleen Saksan toimilupa-alueet Shandongissa Versailles’n rauhan 156. artiklan perusteella, mikä oli pettymys kiinalaisille ja aiheutti osaltaan kansallismielisen toukokuun neljännen päivän liikkeen synnyn.

Myös Kiina oli liittynyt ensimmäisessä maailmansodassa ympärysvaltoihin saadakseen Saksan toimilupa-alueen takaisin suoraan omaan määräysvaltaansa. Näin ensimmäinen maailmansota ei vaikuttanut ympärysvaltojen kanssa liitossa olleiden Venäjän valkoisten sotilashallitusten ja Japanin eikä Japanin ja Neuvosto-Venäjän väliseen tilanteeseen, vaikka Japani osallistui Kaukoidässä ympärysvaltojen interventioon Neuvosto-Venäjää vastaan. Neuvostoliitto kuitenkin ilmoitti vuonna 1925, ettei se tunnustaisi vuonna 1905 solmimansa Portsmouthin sopimuksen sitä kohtaa, minkä mukaan Etelä-Sahalin siirtyisi Japanille.

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolueeton Neuvostoliitto liittyi Japanin vastaiseen sotaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanin ja Neuvostoliiton solmiessa Saksan välittämää viisivuotista hyökkäämättömyyssopimustaan 13. huhtikuuta 1941 neuvotteluissa nousi esille kysymys Etelä-Sahalinista, jonka Neuvostoliitto halusi takaisin Portsmouthin sopimusta muuttamalla. Japani puolestaan oli tarjoutunut ostamaan Pohjois-Sahalinin Neuvostoliitolta.

Saksan ryhtyessä perääntymään Neuvostoliiton rintamalla Stalin ilmoitti Teheranin konferenssissa vuonna 1943, että Neuvostoliitto voisi liittyä Tyynenmeren sotaan Japania vastaan Saksan antauduttua. Neuvostoliitto puolestaan odotti Britannialta ja Yhdysvalloilta, että länsiliittoutuneet avaisivat myös länsirintaman Saksaa vastaan. Normandian maihinnousun toteuduttua vuoden 1944 lopulla Neuvostoliitto määritteli kantansa Japanin vastaisen sodan suhteen. Neuvostoliiton tulisi saada Japanilta Etelä-Sahalin. Stalin, Churchill ja Roosevelt sopivatkin tästä Jaltan konferenssissa. Britannia, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto saavuttivat konferenssissa 11. helmikuuta 1945 yksimielisyyden siitä, että Neuvostoliitto voisi ottaa haltuunsa Kuriilit ja Etelä-Sahalinin, mikäli se yhtyisi Japanin vastaiseen sotaan.

Neuvostoliiton ulkoasiainkansankomissaari Vjatšeslav Molotov ilmoitti 13. huhtikuuta 1945 Japanin Moskovan suurlähettiläälle Satolle, ettei Neuvostoliitto jatkaisi puolueettomuussopimusta, joka ehtojensa mukaisesti jatkuisi itsestään, mikäli sitä ei irtisanottaisi vuotta ennen sopimusjakson päättymistä.

Toisen maailmansodan lopussa, Saksan antauduttua 8. toukokuuta 1945, myös Neuvostoliitto liittyi sotaan Japania vastaan 9. elokuuta 1945 Japanin kanssa vuosiksi 1941–1946 solmimansa puolueettomuussopimuksen vastaisesti.

Neuvostoliiton sodanjulistuksessa 8. elokuuta 1945 todettiin, että Japanin toivomus Neuvostoliitolle toimia välittäjänä Tyynenmeren sodassa oli ilman perustaa, koska Japani kieltäytyi antautumasta ehdoitta Britannian, Kiinan ja Yhdysvaltain 26. heinäkuuta 1945 esittämästä vaatimuksesta huolimatta, ja että sodan lyhentämiseksi sekä uhrien määrän vähentämiseksi Neuvostoliitto liittyisi edellisten esittämään vaatimukseen todeten olevansa sotatilassa Japanin kanssa seuraavasta päivästä 9. elokuuta 1945 alkaen.selvennä

Japanin antauduttua 14. elokuuta 1945 Neuvostoliitto aloitti Etelä-Sahalinin ja Kuriilien haltuun ottamisen 18. elokuuta 1945 maahyökkäyksellä Sahalinilla ja maihinnousuin Kuriileille. Šumušu demilitarisoitiin 18. elokuuta – 22. elokuuta käytyjen taisteluiden jälkeen japanilaisista 24. elokuuta. Loppuosa Kurilleista luovutettiin taisteluitta: Matsuwa 26. elokuuta, Etorofu 29. elokuuta ja Uruppu 31. elokuuta. 1. syyskuuta – 4. syyskuuta valtausta laajennettiin Kunashiriin ja Shikotaihin. 5. syyskuuta mennessä Neuvostoliitto oli ottanut haltuunsa Kuriilit Japanin pohjoisiksi alueikseen kutsumia osia myöten.

Neuvostoliiton korkein neuvosto päätti 2. helmikuuta 1946 Etelä-Sahalinin ja Kuriilien maan, mineraalivarojen, puuvarojen ja vesien kuulumisesta Neuvostoliitolle. Haltuun otetusta alueesta muodostettiin Etelä-Sahalinin piiri, joka liitettiin hallinnollisesti Habarovskin seutuun (krai). 2. tammikuuta 1947 Etelä-Sahalinin piiri liitettiin uudelleen organisoituun Sahalinin piiriin, joka sekin kuului Habarovskin seutuun (krai).

Japani ja Neuvostoliitto eivät solmi rauhansopimusta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska Japani ole hyväksynyt Neuvostoliiton aivan toisen maailmansodan lopussa suorittamaa Kuriilien saarten haltuunottoa, se ei ole solminut Neuvostoliiton eikä Venäjän kanssa toisen maailmansodan päättävää rauhansopimusta, missä Kuriilien kysymys olisi lopullisesti määritelty.

Liittoutuneiden ja Japanin välisessä San Franciscon rauhansopimuksessa 8. syyskuuta 1951 Japani suostui luopumaan kaikista aluevaatimuksista, jotka koskevat Sahalinin saarta ja Kuriileja sen neljää eteläistä saarta lukuun ottamatta, joita Japani ei pidä varsinaisina Kuriileina.

Neuvostoliitto ei kuitenkaan allekirjoittanut San Franciscon sopimusta Japanin kanssa, koska Maon Kiinaa ei otettu osalliseksi neuvotteluihin, ja sopimuksella luovutettiin osa Japanin alueista (muun muassa Okinawan) Yhdysvalloille.lähde? Se oli mahdollista siksi, ettei Japani jäänyt 1945 Neuvostoliiton valtapiiriin, vaan Yhdysvallat miehitti sen, ja siksi rauhansopimusta Neuvostoliiton kanssa sen sanelemilla ehdoilla ei tarvinnut hyväksyä.

Neuvostoliiton ja Japanin neuvottelut 1955–1956[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1955 Japani ja Neuvostoliitto aloittivat neuvottelut Lontoossa, joissa Japania edusti Shunichi Matsumoto. Kylmän sodan liennytyksen hengessä Neuvostoliitto suostui luovuttamaan Shikotanin ja Habomain saaret Japanille vastineeksi rauhansopimuksesta. Matsumoto oli vaatinut näitä, koska ennen sotaa ne eivät olleet kuuluneet Kuriileihin vaan Hokkaidōn alueeseen.[1]

27. elokuuta 1955 Matsumoto sai Tokiosta uudet ohjeet, joiden mukaan kahden saaren palautus Japanille ei riittänyt, vaan hän sai tehtäväksi vaatia kaikkia. Syyksi vaatimusten muuttumiseen on väitetty ulkoministeri Mamoru Shigemitsua, joka pyrki sabotoimaan pääministeri Ichiro Hatoyaman pyrkimystä parantaa suhteita Neuvostoliittoon, ja Yhdysvaltain ulkoministeri John Foster Dullesia, joka oli tiukka antikommunisti ja uhkasi ottaa Okinawan pysyvästi Yhdysvalloille, jos Neuvostoliiton kanssa päätäisiin sopimukseen.[1]

Vuoden 1956 Neuvostoliiton ja Japanin yhteinen julistus päätti sodan maiden välillä ja ne solmivat diplomaattiset suhteet. Julistukseen jäi muoto, jossa Neuvostoliitto lupasi luovuttaa Shikotanin ja Habomain saaret Japanille vastineeksi rauhansopimuksesta.[1]

Diplomaattisuhteiden solmimiseksi rauhansopimuksetta antoivat Neuvostoliitto ja Japani julistuksen, millä ne päättivät sotatilan ja sopivat diplomaattisuhteiden solmimisesta. Habomain ja Shikotan tulee julistuksen mukaan palauttaa Japanin hallintaan rauhansopimuksen solmimisen jälkeen.

19. tammikuuta 1960 Japani solmii Yhdysvaltain kanssa 8. syyskuuta 1951 solmittua sopimusta, minkä solminen oli luonut juridisen perustaa yhdysvaltalaistukikohtien ylläpitämiselle Japanissa.selvennä Vastauksena tähän 27. tammikuuta 1960 ilmoittaa Neuvostoliitto, että se ei Habomaita ja Shikotnia luovuttamalla laajenna Japanin pinta-alaa, koska se pitää japanilais-yhdysvaltalaisen sopimuksen jatkamista suunnattuna Korean demokraattista kansantasavaltaa ja Neuvostoliittoa vastaan.lähde?

Nykytilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1993 antavat Japani ja Venäjä Tokion julistuksen, minkä mukaan Neuvostoliiton kanssa jo sovittu pätee myös Venäjällä. Venäjä on Neuvostoliiton kansainvälisoikeudellinen seuraajavaltio.

14. marraskuuta 2004 Venäjän ulkoasiainministeri Sergei Lavrov totea ennen presidentti Vladimir Putinin Japanin vierailua, että venäläis-japanilaisten suhteiden perustana on vuoden 1956 julistus. Putin toteaa, että Venäjä on valmis ottamaan itselleen sopimuksen velvoitteet siinä määrin kuin myös kumppanit ovat valmiita toteuttamaan. Japanin pääministeri Koizumin vastauksen mukaan pelkästään Habomain ja Shikotnian palauttaminen Japanille ei riitä, mikäli ei samalla pystytä sopimaan kaikkien saarten omistuksesta, mikä on rauhansopimuksen ehtona.

Kuriileista on keskusteltu lukuisia kertoja virkamiestasolla ja joissain ministeritapaamisissakin se on ollut tiedotusvälineissä esillä.

Saarilla on kummallekin maalle vertauskuvallinen merkitys. Japanille, erityisesti kansallisesti suuntautuneen viiteen ryhmittymään jakautuneen japanilaisen liberaali-demokraattisen valtapuolueen perinteisemmin suuntautuneille kannattajille, Kuriilit ovat osa Japania. Shimodan ja Pietarin sopimusten jälkeen Japani hallitsi Kurilleja elimellisenä osana emämaahan kuuluvaa suurta pohjoissaarta, Hokkaidoa, ei siirtomaana.

Japanin yhdysvaltalaisten toivomuksesta 1950-luvulla kommunismin vastustamiseksi koottu valtapuolue, Liberaali-demokraattinen puolue, on usean ryhmittymän muodostama kokoomus, missä taloudellis-teknisten perusteiden lisäksi on otettava huomioon sen koossa pitämiseksi myös kansallinen perinne.

Taloudellisesti saarilla ei ole kummallekaan maalle erityisen suurta merkitystä. Japanin hallinnan uskottaisiin paikallisesti merkitsevän voimakasta aluepoliittista tukea ja taloudellisen aseman parantumista. Toisaalta paikallisia asukkaita arveluttaa liittyminen Japaniin ja japanilaiseen kulttuuriin. Toisaalta Hokkaidon kalastajat arvelevat saavansa kilpailua, mikäli saaret palautettaisiin Japanille. Venäläislaskelman mukaan kuitenkin yhdenkin saaren siirtyminen Japanille kuitenkin parantaisi mahdollisuuksia kalastaa lokakuusta huhtikuulle jäätyvällä Ohotan merellä, minkä arvo voisi olla 2,5 miljardia dollaria vuodessa.

Venäjälle kysymys voi muodostaa ennakkotapauksen, mikä voisi johtaa uusiin vaatimuksiin yli 60 Venäjää koskevan sopimuksella sovitun tai avoimen aluekysymyksen uudelleen esille ottamista.

Japanin vaatimukset Venäjälle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alueen omistusta ovat määrittäneet Venäjä sekä Neuvostoliiton ja Japanin väliset kansainväliset valtiosopimukset. Japani ja Neuvostoliitto eivät voineet allekirjoittaa toisen maailmansodan jälkeen rauhansopimusta siksi, että Japani pitää Kuriileja itselleen kuuluvana, mihin Neuvostoliitto tai sen kansainvälisoikeudellinen seuraajavaltio Venäjä eivät ole suostuneet. Venäjä pitää myös Euroopan unionia ulkopuolisena sen ja Japanin välisessä aluekysymyksessä. Japanin hallituksessa on oma ministerinsä Venäjän hallussaan pitämien pohjoisten alueiden ja Yhdysvaltain tukikohtanaan pitämän Okinawan kysymyksiä varten. Vuodesta 2004 näistä vastaava ministeri on ollut Juriko Koike.

Japani haluaa Kuriileista, Pohjoisesta alueestaan Etoforun ja Kunashirin sekä Kuriileihin kuulumattomaksi katsomansa Habomain ja Shikotan.

Ampumatapaus 2006[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanilainen kalastusalus Kisshinmaru 31 kohtasi Kuriileihin kuuluvan Kagara-saaren lähistöllä venäläisen rannikkovartioaluksen 16. elokuuta 2006 noin kello neljä aamulla. Venäjän mukaan kalastusalus ei pysähtynyt kehotuksesta ja varoituslaukauksesta huolimatta. Venäläisten ampuessa yksi neljästä kalastajasta, 35-vuotias Mitsuhiro Morita, kuoli, ja kalastusalus otettiin kiinni jäljellä olevine miehistön jäsenineen. Sahalinin yleisen syyttäjän mukaan kalastajia kohtaa syyte rajaloukkauksesta ja luvattomasta kalastuksesta. Edellisen kerran japanilainen kalastaja kuoli lokakuussa 1956 samalla tavoin.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]