Venäjän Tyynenmeren laivasto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tyynenmeren laivaston lippulaiva Varyag

Venäjän Tyynenmeren laivasto on Venäjän laivaston osa, joka operoi Tyynellämerellä. Siihen kuuluu noin 20 sukellusvenettä ja 55 pinta-alusta. Sen päämaja on Vladivostokissa, lippulaiva on risteilijä Varyag ja vuosipäivä 21. toukokuuta.[1]

Kalusto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2020 laivastoon kuuluu[2]

Pinta-alukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 1 ydinkäyttöinen risteilijä jossa on ohjuksia
  • 1 muu risteilijä jossa on ohjuksia
  • 4 suurta sukellusveneiden torjunta-alusta
  • 2 ohjushävittäjää
  • 2 ohjuskorvettia (FFC)
  • 8 pientä sukellusveneiden torjunta-alusta
  • 4 ohjuskorvettia (FC)
  • 11 ohjusvenettä
  • 2 avomeren miinanraivausalusta
  • 7 tukikohtien miinanraivausalusta
  • 1 rannikon miinanraivausalus
  • 4 maihinnousu-alusta (LST)
  • 6 maihinnousulauttaa (LCT)

Sukellusveneet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 3 ydinkäyttöistä sukellusvenettä joissa on ballistisia ohjuksia (SLBM)
  • 5 ydinkäyttöistä sukellusvenettä joissa on ohjuksia
  • 4 ydinkäyttöistä hyökkäyssukellusvenettä
  • 8 muuta hyökkäyssukellusvenettä

Tukikohdat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän toimet Tyynellämerellä alkoivat jo 1600-luvulla, kun Siperian läpi kulkeneet tutkimusmatkailijat saavuttivat rannikon ja perustivat Ohotskin sataman vuonna 1647. Vuonna 1731 siitä tuli laivastotukikohta, ja sinne perustettiin ensimmäinen Venäjän Tyynenmeren laivaston yksikkö. 1700-luvulla venäläiset toimivat aktiivisesti alueella, ja perustivat siirtokuntia sekä Kaukoitään että Pohjois-Amerikan rannikolle. Eteläisin, Fort Ross, oli Kaliforniassa nykyisen San Fransiscon alueella. Laivaston yksiköt suojasivat kauppa-aluksia. Britannialla oli alueella paljon suurempi laivasto, ja Venäjä siirsi sinne 1800-luvun puolivälissä aluksia Itämeren laivastostaan. Krimin sodan päättänyt Pariisin rauhansopimus pakotti Venäjän pienentämään laivastoaan Mustallamerellä, mutta se joutui myös luopumaan Alaskasta ja Aleuteista.[4]

Krimin sodan jälkeen laivaston toipuminen oli hidasta. Diplomaattisilla sopimuksilla Venäjä sai vähitellen tukikohtia Japaninmereltä. Vladivostokista, jonne on rautatieyhteys Euroopasta, tuli Venäjän Tyynenmeren laivaston tärkeä tukikohta vuonna 1871. Myös Suezin kanavan avaaminen 1869 paransi yhteyksiä Itämereltä Kaukoitään. Vuonna 1898 Venäjä vuokrasi Kiinalta alueen, johon se rakensi Port Arthurin laivastotukikohdan. Koska siellä meri ei jäädy talvella, siitä tuli nyt vuorostaan tärkein tukikohta.[4]

Venäjä menetti Port Arthurin Japanille Venäjän–Japanin sodassa. Japanin uhka hellitti vasta ensimmäisen maailmansodan alla, kun molemmat maat liittyivät Ranskan ja Britannian Entente cordialeen. Maailmansodan aikana Tyynenmeren laivasto tuki varsinaisia sotanäyttämöitä.[4]

Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1922 perustettu Neuvostoliiton Tyynenmeren laivasto koostui aluksi kahdesta pienestä yksiköstä Vladivostokissa ja Amur-joella. Sitä vahvistettiin vuosina 1932-1945. Vuonna 1941 laivastoon kuului 14 hävittäjää, 6 saattoalusta, 30 miina-alusta, 91 sukellusvenettä, 140 monitoimialusta ja jopa 500 lentokonetta. Laivasto ei suoraan osallistunut Natsi-Saksan vastaisiin taisteluihin, vaan toimi reservinä, josta toimitettiin materiaalia ja koulutettua miehistöä muiden Neuvostoliiton laivastojen tarpeisiin.[4]

Kylmän sodan aikana Tyynenmeren alueesta tuli strategisesti merkittävä alue, koska sieltä olisi voitu tehdä ydinaseilla tai perinteisillä aseilla iskuja Neuvostoliiton manneralueen suurkaupunkeihin. Neuvostoliiton viimeisinä vuosina laivasto panosti etenkin sukellusvenekannan modernisointiin.[4]

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ideologinen kilpailu Tyynenmeren alueella lientyi ja laivaston strateginen merkitys pieneni. Venäjä sulki monia Neuvostoliiton aikaisia tukikohtia alueensa ulkopuolella. 2000-luvulla Vladimir Putin alkoi uudelleen vahvistaa laivastoa ja investoi laivanrakennukseen Tyynenmeren alueella.[4]

2010-luvun puolivälissä Venäjä alkoi jälleen merkittävästi uusia ja vahvistaa Tyynenmeren laivastoaan. Se investoi etenkin sukellusveneisiin ja laivastoa tukeviin lentokoneisiin.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Russia’s Pacific fleet displays its awe-inspiring sea power - May 21 is observed in Russia as the Pacific Fleet Day 21.5.2018. TASS. Viitattu 15.3.2020. (englanniksi)
  2. Roman Volkov, Andrew Brichevsky: Russian Navy 2020 : List of Active Russian Navy Ships and Submarines Russianships.info. Viitattu 15.3.2020.
  3. Pavel Podvig: Pacific Fleet Russian Strategic Nuclear forces. Viitattu 15.3.2020.
  4. a b c d e f Muraviev, Alexey D.: The Russian Pacific Fleet: From the Crimean War to Perestroik. Papers in Australian Maritime Affairs No. 20.. Australia: Canberra: Seapower Centre – Australia, 2007. ISBN 978-0-642-29667-2. Web Archive (PDF) (viitattu 15.3.2020).
  5. Rakesh Krishnan Simha: Russian Pacific Fleet’s resurgence sets off alarm bells in Washington Russia Beyond. 2017. Viitattu 15.3.2020.