Kuningatar Annan sota

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kuningatar Annan sota
Osa Espanjan perimyssotaa
QueenAnnesWarBeforeFinnish.svg
Eurooppalaiset Pohjois-Amerikan siirtomaat, 1702.
Päiväys 1702–1713
Paikka Pohjois-Amerikka
Tulos Brittiläisten voitto
Utrechtin rauha
Portsmouthin rauha
Alueelliset
muutokset
Ranska luovuttaa Acadien, Newfoundlandin, Hudsoninlahden ja Saint Kittsin Britannialle
Vaikutukset Väestöllinen ja taloudellinen hävitys Espanjan Floridassa[1]
Osapuolet

 Ranska

 Espanja

Wabanakit
Mohawkit
Choctawit
Timucuat
Apalacheet
Natchezit

Englanti Englanti (ennen 1707)

Iso-Britannia Iso-Britannia (jälkeen 1707)

Creekit
Chickasawit
Yamaseet
Irokeesit
Komentajat
  • José de Zúñiga y la Cerda
  • Daniel d’Auger de Subercase
  • Philippe de Rigaud Vaudreuil
  • Isä Sébastien Rale
  • Jean-Baptiste Hertel de Rouville
  • Joseph Dudley
  • James Moore
  • Francis Nicholson
  • Hovenden Walker
  • Benjamin Church
Teganissorenit

Kuningatar Annan sota (1702–1713) oli toinen neljästä ranskalaisten ja intiaanien sodista, jotka sodittiin Ranskan ja Englannin (myöhemmin Iso-Britannia) välillä Pohjois-Amerikassa maanosan herruudesta. Se oli osa Espanjan perimyssotaa, joka sodittiin pääosin Euroopassa. Kahden päätaistelijan lisäksi sotaan liittyi useita intiaaniheimoja ja Espanja, joka oli Ranskan puolella. Sota tunnettiin kuningatar Annan sotana brittiläisissä siirtomassa. Muita nimiä sodalle olivat Kolmas intiaanisota ja Ranskassa Toinen mannertenvälinen sota.

Sotaa käytiin kolmella eri rintamalla: Espanjan Florida ja englantilainen Carolinan provinssi taistelivat toisiaan vastaan; Uuden-Englannin siirtomaat taistelivat ranskalaisia ja intiaaneja vastaan Acadiessa ja Kanadassa; Newfoundlandissä englantilaiset St. Johnin uudisasukkaat kyseenalaistivat saaren hallinnan Plaisancen ranskalaisia vastaan.

Vuonna 1712 solmitun alustavan rauhansopimuksen jälkeen Utrechtin rauha päätti sodan vuonna 1713. Ranska joutui luovuttamaan Hudsoninlahden, Acadien ja Newfoundlandin Britannialle, mutta sai pitää Cape Bretonin ja muut Saint Lawrencen lahden saaret. Jotkut rauhansopimuksen ehdot olivat epämääräisiä eikä niissä mainittu intiaaniheimoja, luoden perustan tuleville konflikteille.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1701, kuningas Kaarle II:n kuoltua edellisenä vuonna, syttyi sota siitä kuka seuraisi häntä Espanjan valtaistuimelle. Vaikka sodassa oli aluksi mukana vain muutama maa Euroopassa, toukokuussa 1702 sota laajeni kun Englanti julisti sodan Espanjalle ja Ranskalle.[2] Sotatoimia Pohjois-Amerikassa edisti entisestään olemassa olevat erimielisyydet raja-alueilla, jotka erottivat näiden valtojen siirtomaat. Tämä epäharmonia oli kaikkein selväpiirteisin Englannin siirtomaiden pohjois- ja lounaisrajoilla, jotka tuolloin ulottuivat eteläisestä Carolinan provinssista pohjoiseen Massachusettsin lahden provinssiin; lisäksi siirtomaa-asutuksia oli Newfoundlandissä ja Hudsoninlahdella.[3]

Englannin siirtomaiden kokonaisväkiluku oli tuolloin arvioitu olevan 250 000, Virginian ja Uuden-Englannin olessa asutuimpia.[4] Näiden siirtomaiden väkikeskittymät olivat rannikkolla, sisämaassa olevien pienten asutusten lisäksi, joskus ulottuen jopa Appalakkien vuoristoon.[5] Useimmat eurooppalaisista uudisasukkaista tiesivät vain vähän maanosan sisäosista, Appalakkien länsipuolella ja Suurten järvien eteläpuolella. Tätä aluetta hallitsivat alkuperäisheimot, tosin ranskalaiset ja englantilaiset kauppiaat olivat työntyneet alueelle. Espanjalaiset lähetyssaarnaajat La Floridassa olivat perustaneet lähetystyöverkoston käännyttääkseen alkuperäisasukkaat roomalaiskatolisiksi.[6] Espanjan väkiluku oli suhteellisen pieni (noin 1 500), ja alkuperäisasukkaita joita he yrittivät käännyttää oli arviolta 20 000.[7] Ranskalaiset löytöretkeilijät olivat paikallistaneet Mississippi-joen suun, jonka lähelle he olivat perustaneet pienen siirtomaan vuonna 1699 Fort Maurepasiin (lähellä nykyistä Biloxi, Mississippiä).[8] Sieltä he alkoivat perustaa kauppareittejä sisämaahan, luoden hyvät suhteet Choctawiehin, suuri heimo jonka vihollisiin kuuluivat brittiläisten liittolaiset Chickasawit.[9] Kaikki nämä kansat olivat kärsineet osakseen euraasialaisista tartuntataudeista kuten isorokosta, jotka varhaiset löytöretkeilijät ja kauppiaat olivat tuoneet.[10]

Ranskalaisten saapuminen etelään uhkasi kauppayhteyksiä, joita Carolinan siirtolaiset olivat perustaneet sisämaahan, ja Espanjan alueellisia vaateita, luoden jännitteitä kolmen suurvallan välillä. Ranska ja Espanja, tämän konfliktin liittolaiset, olivat olleet vastakkaisilla puolilla äskettäin päättyneessä yhdeksänvuotisessa sodassa.[11] Ristiriitaiset aluevaateet Carolinan ja Floridan välillä Savannah-joen eteläpuolesta olivat uskonnollisten erimielisyyksien tukahduttamia roomalaiskatolisten espanjalaisten ja protestanttisten englantilaisten välillä rannikolla.[12]

Pohjoisessa konfliktilla oli alueellisten kiistojen lisäksi vahva taloudellinen osatekijä. Newfoundlandissa sijaitsi brittiläinen siirtomaakunta St. John’s ja ranskalainen siirtomaakunta Plaisance, joissa molemmissa oli useita pienempiä pysyviä asutuksia. Saarella sijaitsi myös monia kausittaisia asutuksia, joita eurooppalaiset kalastajat käyttivät.[13] Nämä siirtolaiset, joita oli yhteensä 2 000 englantilaista ja 1 000 ranskalaista vakituista asukasta (ja useita kausikohtaisia vierailijoita), kilpailivat keskenään Newfoundlandin matalikon kalavesistä, joita käyttivät myös Acadien kalastajat (joka kattoi silloin nykypäivän Nova Scotian, New Brunswickin ja Massachusettsin.[14][15]

Acadien ja Uuden Englannin raja-alue säilyi kyseenalaisena huolimatta rajalla käydyistä taisteluista kuningas Vilhelmin sodassa. Uusi Ranska määritteli Acadien rajan sijaitsevan Kennebec-joella Mainen eteläpuolella.[16] Katolista lähetystyötä tehtiin Norridgewockissa, Penobscotissa ja ranskalaisessa asutuksessa Penobscotin lahdella, jotka olivat kaikki kärsineet Acadieen päin vaeltavien Uuden Englannin siirtolaisten hyökkäksistä kuningas Vilhelmin sodassa.[17] Raja-alueet Saint Lawrence -joen ja Massachusettsin sekä New Yorkin välissä olivat vielä alkuperäisasukkaiden asuttamia (pääosin abenakien ja irokeesien), ja yhdyskäytävää Hudson-joen ja Champlainjärven välillä oli käytetty ryöstöretkiin molempiin suuntiin aiemmissa konflikteissa. Vaikka alkuperäisasukkaiden uhka oli jokseenkin vetäytynyt johtuen tautien ja edellisen sodan harventamista asukasluvuista, heidät nähtiin yhä uhkana syrjäisille asutuksille.[18]

Hudsoninlahden alueista (jotka tunnettiin Englannissa Rupertinmaana) ei taisteltu merkittävästi tässä sodassa. Vaikka ne olivat toimineet kilpailevien ranskalaisten ja englantilaisten kauppakomppanioiden kiistojen näyttämönä alkaen 1680-luvulta, vuoden 1697 Rijswijkin rauha antoi lähes koko lahden Ranskan haltuun. Ainoa merkillepantava tapaus oli ranskalaisten hyökkäys Fort Albanyn etuvartioasemaan vuonna 1709.[19][20] Hudson’s Bay Company, pettyneenä Rijswijkin rauhan ehtoihin, lobbas onnistuneesti sen alueiden palauttamista tämän sodan päättäneissä neuvotteluissa.[21]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Cooper, William James & Terill, Tom E: The American South: A History, Volume 1. Lanham, MD: Rowman and Littlefield, 1999. ISBN 978-0-7425-6094-9.
  • Campbell, Gary: The Road to Canada: The Grand Communications Route from Saint John to Quebec. Goose Lane Editions and The New Brunswick Heritage Military Project, 2005.
  • Crane, Verner W: The Southern Frontier in Queen Anne's War. The American Historical Review, 3.4.1919, 24. vsk, s. 379–395.
  • Craven, Wesley Frank: The Colonies in Transition: 1660–1713. New York: Harper & Row, 1968.
  • Griffiths, E.: From Migrant to Acadian. McGill-Queen's University Press, 2005.
  • Stone, Norman (ed.): The Times Atlas of World History, s. 161, 165. 3. painos. Maplewood, NJ: Hammond, 1989. ISBN 0-7230-0304-1.
  • Thomas, Alan Clapp: A History of England. Boston: D. C. Heath, 1913. Teoksen verkkoversio.
  • Waselkov, Gregory A & Hatley, M. Thomas: Powhatan's Mantle: Indians in the Colonial Southeast. University of Nebraska Press, 2006. ISBN 978-0-8032-9861-3.
  • Weber, David: The Spanish Frontier in North America. New Haven: Yale University Press, 1992. ISBN 978-0-300-05917-5.
  • Williamson, William: The history of the state of Maine. Hallowell, Glazier, Masters & Smith, 1832.
  • Winsor, Justin: Narrative and Critical History of America, Volume 5. Boston: Houghton Mifflin, 1887. Teoksen verkkoversio.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Weber, s. 144–145.
  2. Thomas, s. 405–407.
  3. Stone, s. 161, 165.
  4. Craven, s. 288.
  5. Katso esim. karttaa lähteessä Winsor, s. 341, jossa on kartta vuodelta 1687 kaakkoisista siirtomaista.
  6. Weber, s. 100–107.
  7. Cooper and Terrill, s. 22.
  8. Weber, s. 158.
  9. Crane, s. 385.
  10. Waselkov and Hatley, s. 104.
  11. Weber, s. 158–159.
  12. Arnade, s. 32.
  13. Drake, s. 115.
  14. Pope, s. 202–203.
  15. Drake, s. 115, 203.
  16. Williamson, s. 27; Griffiths, s. 61; Campbell, s. 21.
  17. Drake, s. 36
  18. Drake, s. 150.
  19. Newman, s. 87, 109–124.
  20. Bryce, s. 58.
  21. Newman, s. 127–128.
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Queen Anne's War
Tämä historiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.