Kaarle I (Anjou ja Sisilia)
_(cropped).jpg)
Kaarle I eli Kaarle Anjoulainen (ransk. Charles d’Anjou); (21. maaliskuuta 1227 – 7. tammikuuta 1285 Foggia, Napolin kuningaskunta) oli Provencen, Anjoun, Mainen ja Forcalquier’n kreivi vuosina 1246–1285, Sisilian kuningas vuosina 1266–1282 ja Napolin kuningas vuosina 1282–1285.[1]
Ranskan kuningassukuun syntynyt ja suuria alueita Ranskassa hallinnut Kaarle valloitti Sisilian kuningaskunnan vuonna 1266, mutta menetti Sisilian saaren vuoden 1282 kapinan seurauksena, jolloin valtakunnasta jäi jäljelle Italian mantereella sijainnut osa eli Napolin kuningaskunta.[1] Kaarle oli myös valloittamansa Albanian kuningas vuosina 1272–1285 sekä Akhaian ruhtinas vuosina 1278–1285 ja julistautui lisäksi vuonna 1277 Jerusalemin kuninkaaksi. Kaarle osallistui seitsemänteen ja kahdeksanteen ristiretkeen.[1] Hänestä polveutui Anjoun hallitsijasuku.
Suku ja nuoruus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kaarle I:n vanhemmat olivat Ranskan kuningas Ludvig VIII Leijona ja kuningatar Blanka de Castillo, joka oli syntyjään Kastilian prinsessa. Kaarle syntyi melko pian isänsä kuoleman jälkeen. Testamentissaan Ludvig VIII oli määrännyt, että jos syntyvä lapsi olisi poika, tälle kuuluisivat perintöapanaaseina Anjoun ja Mainen kreivikunnat. Kaarle sai ne haltuunsa vuonna 1247 ensimmäisen avioliittonsa kautta. Näin hänen vanhempi veljensä, kuningas Ludvig IX [1] halusi kunnioittaa isänsä muistoa ja tahtoa. Samalla Kaarle tuli perustaneeksi toisen Anjoun kreivien dynastian, jota kutsutaan Anjoun Kapetingien dynastiaksi.
Lapsuudessaan ja nuoruudessaan Kaarle saattoi tuntea itsensä sivulliseksi, sillä sijaishallitsijana toimivan äidin lähes kaikki huomio tuntui liittyvän tulevan kuninkaan Ludvig IX:n kasvattamiseen. Myös Ludvigin huomio tuntui kiinnittyvän enemmän hänen kahteen nuorempaan veljeensä Artois'n kreivi Robert I:een (1216–1250) ja Poitoun ja Auvergnen kreivi Alphonseen (1220–1271). Tämä mahdollisesti kehitti Kaarlen voimakasta itsetuntoa ja selitti hänen kunnianhimoaan kansainvälisessä politiikassa.
Avioliitot ja lapset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kaarle avioitui vuonna 1234 Provencen ja Forcalquierin kreivi Raymond V Berengarin ja Savoijin kreivitär Beatricen nuorimman tyttären, Provencen ja Forcalquierin kreivitär Beatrice de Provencen (1234–1267) kanssa. Avioliiton myötä Kaarlesta tuli Provencen ja Forcalquierin kreivi ja tätä titteliä hänestä käytettiin vielä vaimon kuoleman jälkeenkin. Vanhin veli Ludvig oli nainut Beatricen vanhemman sisaren Marguerite de Provencen.
Heille syntyivät lapset:
- Louis (1248), kuoli lapsena
- Blanche (1250–1269), avioitui 1265 Flanderin kreivi, Béthunen ja Dendermonden herra Robert III:n (1249–1322) kanssa, heille syntyi yksi lapsi, joka kuoli pienenä.
- Béatrice (1252–1275), avioitui 1273 Latinalaisen keisarikunnan keisari Philippe I de Courtenayn (1243–1283) kanssa, heidän tyttärensä oli Latinalaisen keisarikunnan keisarinna Catherine I de Courtenay.
- Kaarle II (1254–1309), Anjoun, Mainen, Provencen ja Forcalquierin kreivi, Napolin kuningas; avioitui Unkarin prinsessa Marian kanssa. Heille syntyi 14 lasta.
- Philippe (1256–1277), Akhaian ruhtinas ja nimellinen Thessalonikian kuningas, Sardinian kuningas; avioitui 1271 Akhaian ja Moréen 12-vuotiaan ruhtinatar Isabelle de Villehardouin (1263–1312) kanssa. Kuoli 21-vuotiaana jalkajousi onnettomuudessa ilman perillisiä.
- Robert (1258–1265), kuoli 7-vuotiaana.
- Isabelle d'Anjou eli Elisabet Sisilialainen (1261–1300), avioitui 9-vuotiaana vuonna 1270 vain 8-vuotiaan Unkarin kuningas Ladislaus IV:n (1262–1290) kanssa. Lapsettomaksi jäänyt avioliitto oli onneton, Ladislaus kohteli vaimoaan kaltoin ja piti tätä vuosina 1286–1289 vankina luostarissa. Puolisonsa kuoleman jälkeen Isabella palasi vuonna 1301 takaisin Napoliin ja kuoli nunnana San Pietro a Castellon benediktiiniläisluostarissa.
Vuonna 1268 leskeytynyt Kaarle avioitui toisen kerran Burgundin herttua Eudesin ja Mathilden de Bourbonin tyttären, Tonnerren kreivitär Margueriten (1248–1308) kanssa. Avioliitosta ei syntynyt jälkeläisiä.
Provence
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tultuaan avioliiton kautta vuonna 1247 Provencen ja Forcalquierin kreiviksi Kaarle kohtasi pian vaikeuksia. Hänen vaimonsa sisaret tunsivat tulleensa syrjäytetyiksi isänsä tahdon toteuttamisen suhteen ja samalla Savoijin leskikreivitär Beatrice vaati itselleen Forcalquiren kreivikuntaan Provencen tuloja elatuksekseen. Vaikka Provence oli teknisesti osa Burgundin kuningaskuntaa ja sen jälkeen Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, käytännössä se toimi hyvin itsenäisesti suhteessa keskusvaltaan.
Provencen kreivit olivat hallinneet hyvin lempeällä kädellä, joten aatelisto ja kaupungit, joista Marseille, Arles ja Avignon olivat kreivikunnasta erillään olevia keisarillisia kaupunkeja, olivat nauttineet laajoista vapauksista. Kaarle sitä vastoin otti käyttöön kreivikunnassaan tiukan hallinnon ja lisäsi samalla melkoisesti vihamielisyyttä itseään kohtaan käyttämällä täysimääräisesti hyväkseen itselleen kuuluvia lääninherran oikeuksia.
Kaarlen matkustaessa vuonna 1247 veljensä luokse vastaanottamaan hänelle luovutettuja apanaaseja, Anjoun ja Mainen kreivikuntia, ryhtyi Provencen paikallinen aatelisto, eritoten Barrali de Baux'n ja Boniface de Castellanen johdolla, muodostamaan puolustusliittoa, jossa olivat mukana myös Kaarlen anoppi Beatrice sekä kolme keisarillista kaupunkia. Epäonnekseen Kaarle oli lupautunut lähtemään seitsemännelle ristiretkelle veljensä Ludvig IX:n kanssa. Kaarlen ainoa mahdollisuus selviytyä kaikista ongelmistaan oli tehdä kompromissi anoppinsa kanssa. Hän luovutti tälle Forcalquierin kreivikunnan ja kolmanneksen Provencen kreivikunnan tuloista.
Ristiretket
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Seitsemäs ristiretki
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1248 Kaarle osallistui seitsemänteen ristiretkeen Egyptiin veljensä Ludvig IX:n rinnalla.[1] Hän lähti matkaan Etelä-Ranskasta Aigues-Mortes’n satamakaupungista. Perille päästyään hän taisteli joukkoineen urhoollisesti Damiettassa, Niilin suistossa ja Al Mansourahissa. Hän ei kuitenkaan ollut ristiretkellä samankaltaisista uskonnollisista syistä kuin veljensä Ludvig ja siksi hän palasikin takaisin kotiin jo vuonna 1251 veljensä Alphonsen kanssa.
Kotona odottivat omat ongelmansa, sillä Provencessa oli puhjennut avoin kapina. Kaarle toimi oman energisen luonteensa mukaisesti välittömästi lyödäkseen kapinoitsijat. Näin kapinoivat Arles, Avignon ja Beaux antautuivat hänelle kesäkuussa 1251. Marseille vastusti kauimmin ja anoi rauhaa heinäkuussa 1252. Kaarle oli rauhanehdoissaan lempeä, mutta vaati kreivillisen valtansa täydellistä tunnustamista sekä herruutensa hyväksymistä myös Marseillen kaupungissa.
Laajoja tavoitteita
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Marraskuussa 1252 Kaarlen oli matkattava pohjoiseen Pariisiin, sillä hänen äitinsä, leskikuningatar Blanche de Castile, joka toimi myös sijaishallitsijana ja valtionhoitajana Ludvigin ollessa ristiretkellä, oli kuollut. Kaarlen tuli toimia yhdessä veljensä Alphonsen kanssa sijaishallitsijoina. Kaarlen ollessa Pariisissa hänen luokseen tuli paavi Innocentius IV:n lähettiläs. Paavin tavoitteena oli irrottaa Sisilian kuningaskunta Pyhästä saksalais-roomalalaisesta keisarikunnasta ja eritoten keisari Konrad IV:n vaikutusvallasta ja tarjota sitä Kaarlelle, koska hänen lankonsa Cornwallin jaarli Rikhard oli siitä kieltäytynyt. Kaarle ihastui ajatukseen, mutta kuningas Ludvig tyrmäsi sen täysin. Pettynyt Kaarle otti uudelleen esille Flanderin Margareeta II:n aseman poikaansa Hainautin kreiviä Juhana I:tä vastaan. Jälleen kuningas kieltäytyi hyväksymästä ajatusta. Hainaut palautettiin takaisin Juhanalle, kun kuningas palasi takaisin Ranskaan ristiretkeltään vuonna 1254.
Pettynyt Kaarle palasi takaisin Provenceen, jossa olivat uudelleen alkaneet itää kapinan siemenet. Kuningas Ludvigin välityksellä tilanne kuitenkin laukesi. Leskikreivitär palautti saamansa alueet ja tyytyi rahassa maksettavaan korvaukseen ja eläkkeeseen. Seuraavat vuodet Kaarle viettikin rauhallista elämää läänityksellään ja vahvisti asemiaan Provencen naapurialueilla.
Seuraavan ja viimeisen kapinansa Provencessa Kaarle koki vuonna 1262, kun hän oli poissa Ranskasta. Kapinoitsijana olivat jälleen Boniface de Castellaine, Marseillen kaupunki ja Hugues de Beaux. Vanha kapinoitsija Barrel de Beaux puuttui joukosta tällä kertaa. Aragonian kuningas Jaakko I:n välittämänä saatiin aikaan rauha. Marseille joutui repimään muurinsa ja luovuttamaan aseensa, mutta muutoin rangaistuksilta vältyttiin.
Sisilian valloitus ja kuninkuus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sisilian kuningas Konradin oli menettänyt kruununsa samaan Hohenstaufen-sukuun kuuluneelle vallananastaja Manfredille vuonna 1258. Tapahtuma oli entisestään huonontanut Hohenstaufenien ja paavinvallan välisiä suhteita. Kun paavi Urbanus IV:n neuvottelut Manfredin kanssa Sisilian tilanteesta katkesivat vuonna 1262, tarjosi paavi uudelleen Sisilian kuninkuutta Kaarlelle. Myös Ludvig IX oli tällä kertaa suosiollinen tarjoukselle, koska piti myös Manfredia vallananastajana.[1]
Paavi ja Kaarle ratifioivat heinäkuussa 1263 sopimuksen, joka oli erityisen suosiollinen paavin tavoitteille. Sopimuksen mukaan kuningaskuntaa ei saisi koskaan enää liittää keisarikuntaan ja sen hallitsija ei saisi koskaan hoitaa mitään keisarikunnan tai paavin kanslian tehtäviä tai sekaantua kuningaskuntansa kirkollisiin asioihin. Kaarle hyväksyi nämä sopimuskohdat vastaan sanomatta.
Paavi Urbanuksen kuolema lokakuussa 1264 Perugiassa ja Klemens IV:n valinta uudeksi paaviksi olivat onnekas tapahtuma Kaarlelle. Olihan uusi paavi pitkään ollut Kaarlen veljen Alphonsen neuvonantaja ja toiminut voimakkaasti myös Kaarlen valitsemiseksi Sisilian kuninkaaksi. Kaarle matkustikin Roomaan, missä hänet 24. toukokuuta 1265 julistettiin Sisilian kuninkaaksi.
Kaarle ja Beatrice kruunattiin Sisilian hallitsijoiksi 6. tammikuuta 1266. Samaan aikaan Manfred kävi sotaa paavia ja siten myös Kaarlea vastaan. Manfredin armeija lyötiin hajalle Beneventon taistelussa 26. helmikuuta 1266 ja hän kuoli sekasorron aikana.[1] Näin Kaarle saattoi ottaa haltuunsa Sisilian kuningaskunnan molemmat osat, Apenniinien niemimaalla olevat alueet ja Sisilian saaren.
Kaarlen hallinto hänen uudessa valtakunnassaan oli yleensä rehellistä ja oikeudenmukaista, joskin myös tiukkaa. Kuten Provencen kreivikunnassa myös Sisiliassa hän pyrki maksimoimaan tulonsa ja oikeutensa. Tyytymättömyys Sisiliassa oli suurta, mutta Kaarle tähtäsi valtansa laajentamisen Pohjois-Italiaan. Tämä huolestutti paavia, joka pelkäsi yhtä paljon vahvaa Sisilian kuningasta kuin vahvaa keisariakin. Paavi oli kuitenkin valmis hyväksymään Kaarlen vallan laajenemisen, sillä entinen Sisilian kuningas Konradin marssi joukkoineen kohden etelää vaatien Hohenstaufen-suvun oikeuksien palauttamista. Eräs hänen agenteistaan oli voimakkaasti agitoinut sisilialaisia nousemaan kapinaan. Konradin saapui 24. kesäkuuta 1268 Roomaan, jossa hänet otettiin innolla vastaan. Hän oli vähällä voittaa Tagliacozzon taistelun 23. elokuuta 1268, mutta äkisti Kaarlen reservit saattoivat 16-vuotiaan Konradinin joukot sekasortoon, jolloin Konradin oli paettava.[1] Tajuttuaan olevansa vaarassa Konradin yritti paeta Genovan tasavallan kautta, mutta hänet vangittiin ja vietiin vankeuteen Napoliin. Konradin tuomittiin petoksesta ja teloitettiin julkisesti Napolin torilla 29. lokakuuta 1268.
Vuoden 1270 lopulla Kaarle valloitti kapinoivan Luceran kaupungin Pugliassa Italiassa, jolloin useat vangitut kapinalliset teloitettiin. Näin koko kuningaskunta oli tiukasti alistettu Kaarlen hallintoon.
Tavoitteet itäisellä Välimerellä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Heti kuningas Manfredista Beneventossa saavutetun voiton jälkeen Kaarle alkoi suunnitella valtansa laajentamista Välimerellä kohden itää. Olihan Sisilian kuningaskunta hallinnut Adrianmeren itärantoja ja Manfredin hallinnassa olivat olleet muun muassa Korfun saari sekä Butrinton, Avlonan ja Suboton kaupungit, jotka olivat hänen vaimonsa leskentukea. Vuoden 1267 Viterbon sopimuksessa kaarle saikin tunnustukselle herruudestaan Korfuun ja oikeutensa Akhaian ruhtinaskuntaan sekä suureen osaan Aigeianmeren saaria. Samalla Kaarle naitti vuonna 1271 poikansa Philippen sopimuksen toisena osapuolina toimineille alueen entisten hallitsijoiden tyttärelle, Akhaian ruhtinatar Isabelle de Villehardouille (1263–1312) ja tyttärensä Béatricen vuonna 1273 Konstantinopolin nimellisen keisari Philippe I de Courtenayn (1243–1283) kanssa.
Kaarlen puoliso Beatrice kuoli 23. syyskuuta 1267. Kaarle halusi välittömästi avioitua Unkarin kuningas Béla IV:n tyttären, prinsessa Margareetan kanssa. Margareeta halusi kuitenkin vetäytyä luostariin, ja myöhemmin hänet kanonisoitiin pyhimykseksi. Kaarlen poika, Salernon ruhtinas Kaarle avioitui Unkarin kruununprinssi Tapanin tyttären kanssa ja Kaarlen tytär Elisabet Tapanin pojan Ladislauksen kanssa. Kaarle itse solmi toisen avioliittonsa Burgundin Margareten kanssa.
Kahdeksas ristiretki
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Osallistuminen kahdeksanteen ristiretkeen oli Kaarlelle toinen sota Välimeren itäisissä osissa. Tämän ristiretken syyt ja tavoitteet olivat Kaarlelle vielä henkilökohtaisempia kuin edellisen. Bysantin keisari Mikael VIII Palaiologos oli huolestunut hänen kesarikuntaansa koskeneista läntisistä suunnitelmista ja oli siksi ehdottanut Ranskan Ludvig Pyhälle kirkkojen yhdistymistä. Epäilevästä perusluonteestaan huolimatta Ludvig innostui asiasta ja kertoi näkemyksistään veljelleen Kaarlelle. Tämä jatkoi jo aloittamiaan valmisteluja Konstantinopoliin hyökkäämiseksi toivoen, että ristiretkeä voitaisiin siirtää myöhemmäksi. Samalla hän valmisteli veljeään, jotta tämän ristiretkisuunnitelmat kääntyisivät Kaarlen itsensä tekemien suunnitelmien mukaisiksi.
Tunisin kalifi Muhammed I al-Mustansir oli ollut Sisilian kuninkaan vasalli, mutta oli luopunut uskollisuudestaan kuningas Manfredin hallinnon aikana. Kuitenkin liikkui huhuja hänen myötämielisyydestään kristinuskolle. Kaarlen käsityksen mukaan ristiretken saapuminen Mustansirin tueksi saattaisi johtaa tämän kääntymiseen kristinuskoon. Tämän seurauksena Ludvig IX kohdisti kahdeksannen ristiretken Tunisiaan. Kaarle saapui sinne myöhemmin joukkoineen vain todetakseen 25. elokuuta 1270 veljensä kuolleen samana aamuna punatautiin. Kaarle otti välittömästi Ludvigin joukkojen komennon itselleen ja muutaman kahakan jälkeen kalifi Mustasir suostui rauhaan ja lupautui maksamaan veroja Kaarlelle. Sairaus jatkoi tuhojen tekemistä armeijan parissa ja myrskyt koettelivat jäljelle jääneitä kotimatkalla Sisiliaan.
Albanian valloitus ja Genovan sota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Helmikuussa vuonna 1271 Kaarle alkoi laajentaa Adrianmeren alueella olevia omistuksiaan valloittamalla Durazzon ja saattamalla pian hallintaansa suurimman osan Albanian rannikosta. Helmikuussa 1273 hän julistautui Albanian kuninkaaksi[1] ja määräsi Gazzo Chinardon toimimaan kenraalikuvernöörinään. Kaarlen mielessä oli edelleenkin mahdollisuus sotaretkeen Konstantinopolia vastaan, mutta Gregorius X:n tulo uudeksi paaviksi jäähdytti nämä haaveet. Paavi halusi saada eurooppalaiset sopuun keskenään sekä yhdistää kreikkalaisen ja latinalaisen kirkon.
Marraskuussa 1272 Kaarlen ja Genovan tasavaltaa hallinneiden ghibelliinien suhteet kiristyivät ja johtivat lopulta sotaan. Genovan kapinoinnin takana oli Bysantin keisari Mikael, joka oli lähettänyt rahaa kapinan tueksi. Samaan aikaan Lyonin toisessa kirkolliskokouksessa saatiin aikaan päätös idän ja lännen kirkkojen yhdentymisestä. Vehkeilevä paavi Gregorius X halusi turvata oman asemansa koko Välimeren piirissä ja tarjosi Kaarlelle ostettavaksi Jerusalemin kuninkuutta. Tämä toteutui 18. maaliskuuta 1277, ja Jerusalemin kuninkaan tittelin saanut Kaarle[1] lähetti Roger Sanseverinolaisen käskynhaltijakseen Akkoon. Myös genovalaisten kanssa Kaarle sai rauhan aikaiseksi uuden paavin Innocentius V:n avulla.
Sisilialainen vesper
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Sisilian iltamessu
Keväällä 1282 Sisiliassa tapahtui ranskalaisten sotilaiden joukkomurha, jota nimitetään Sisilian iltamessuksi eli vesperiksi.[1][2] Kaarle I oli Sisilian väestön keskuudessa epäsuosittu. Erään iltamessun (vesper) päättyessä Palermossa kirkkoväki näki yhden ranskalaissotilaan ahdistelevan sisilialaista naista. Väkijoukko raivostui. Kuuden viikon mellakoiden aikana tuhansia ranskalaisia murhattiin ja Kaarlen oli erottava valtaistuimeltaan.[2] Kapinan jälkeen entisen kuningas Manfredrin vävy, Aragonian kuningas Pietari III julistautui Sisilian kuninkaaksi. Hänellä oli kuitenkin hallinnassaan vain Sisilian saari, kun taas mantereen alueet jäivät Napoliin vetäytyneen Kaarlen hallintaan. Kaarle oli virallisesti edelleen Sisilian kuningas, mutta myöhempien aikojen historiankirjoituksessa häntä on tämän jälkeen kutsuttu selkeyden vuoksi Napolin kuninkaaksi.
Kuolema ja perintö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kuollessaan Foggiassa 7. tammikuuta 1285[1] Kaarle jätti alueensa pojalleen Kaarle II:lle, joka tuolloin oli vankina Kataloniassa. Ennen Kaarle II:n paluuta Kaarlen perintöä hoitivat paavin edustaja sekä Artois'n kreivi Robert II.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 Charles I of Naples and Sicily | Angevin Dynasty, Biography, & Facts | Britannica Encyclopedia Britannica. Arkistoitu 13.8.2025. Viitattu 17.12.2025. (englanniksi)
- 1 2 Mikä oli sisilialainen vesper? Tieteen Kuvalehti Historia, 2015, nro 6, s. 14. Oslo: Bonnier. ISSN 0806-5209
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kaarle I (Anjou ja Sisilia) Wikimedia Commonsissa
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Taiteenala | |
| Henkilöt | |
| Muut | |
