Joonas Purnu
| Joonas Purnu | |
|---|---|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 1829 Jällivaara |
| Kuollut | 15. maaliskuuta 1902 |
| Kansalaisuus | Ruotsin suomalainen |
| Ammatti | lestadiolaissaarnaaja, esikoislestadiolaisten johtaja |
| Puoliso | Anna Liisa Lassintytär (1844–1928, vuodesta 1861) |
Joonas Purnu (alkuaan Vettasjärvi; 1829 Jällivaara – 15. maaliskuuta 1902) oli merkittävä ruotsalainen lestadiolainen maallikkosaarnaaja ja lestadiolaisuuden hajaannuksen jälkeen esikoislestadiolaisuuden ensimmäinen johtaja.
Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Joonas Purnu syntyi vuonna 1829 Jällivaaran Vettasjärven kylässä, jonka mukaan hän sai ensimmäisen sukunimensäkin. Myöhemmin hän eli Puolalaen ja Purnun kylissä. Hänen vanhempansa olivat uudistilallisia, ja hän itse oli myöhemmin talollinen. Hän avioitui 22. kesäkuuta 1861 Anna Liisa Lassintyttären kanssa, joka oli syntynyt 1. helmikuuta 1844 Purnussa ja kuoli 7. kesäkuuta 1928. Joonas Purnu oli mukana lestadiolaisessa herätysliikkeessä sen alkuajoista lähtien ja toimi 1850-luvulla Lars Levi Laestadiuksen koulumiehenä muun muassa Tärännössä.[1] Hänen asemansa Jällivaaran johtavana saarnaajana vahvistui sen jälkeen, kun hän oli yhdessä Jöns Mäntyvaaran kanssa tehnyt lähetysmatkan Yhdysvaltojen kiistelevien lestadiolaisryhmien pariin vuonna 1893, vaikkakin tuolloin tehty sovinto kesti vain lyhyen aikaa. Amerikan lisäksi hän teki saarnamatkoja Tornion- ja Muonionjokilaaksoissa sekä Lannavaarassa[1]. Esikoislestadiolaisen perimätiedon mukaan Juhani Raattamaa olisi vuonna 1897 siirtänyt lestadiolaisten ”vanhimman” aseman Purnulle. Tätä väitettä muut lestadiolaisryhmät eivät kuitenkaan hyväksy. Purnu hyväksyi Jällivaaran, Jukkasjärven ja Vittangin saarnaajien hänelle tarjoaman aseman, mikä joudutti liikkeen hajaannusta.[2] Lestadiolaisuuden suuressa hajaannuksessa 1900-luvun alussa Purnusta tuli ”länsiläisten” itseoikeutettu johtaja, ja hänen arvovaltansa tällöin muotoutuneessa esikoislestadiolaisuudessa oli kiistaton.[3]
Purnusta oli kuultu myös Suomessa, ja suuren hajaannuksen kynnyksellä häntä toivottiin saarnamatkalle Suomeen. Esimerkiksi vaasalainen saarnaaja Matti Kuula toivoi Purnusta apua uusheräyksen torjunnassa. Alkuvuodesta 1900 Tampereelta siirtyi eräitä lestadiolaisperheitä töihin Jällivaaran ja Malmivaaran kaivoksiin. Heidän kauttaan Tampereelle, Helsinkiin ja Viipuriin välittyi ihastuneita viestejä Ruotsin Lapin lestadiolaisuudesta. Halu saada Purnu vierailemaan Etelä-Suomeen kasvoi entisestään, ja Suomessakin alkoi eriytyminen vanhoillislestadiolaisten ja ”esikoisten seurakuntaa” kannattaneiden kesken. Joulukuussa 1901 Purnu lähetti yhdessä muiden johtomiesten kanssa kirjeen, jossa kerrottiin heidän päättäneen lähettää saarnaajia Etelä-Suomeen. Purnu itse ei kuitenkaan lähtenyt matkalle, ja hän kuoli jo kevättalvella, 15. maaliskuuta 1902. Helmikuussa 1902 matkalle lähtivät Viktor Appelqvist ja Samuel Vettasjärvi. Lähetysmatka johti Suomessa lopulliseen eroon vanhoillisten ja esikoisten välillä.[4]
Opillisia näkemyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vanhurskauttamisesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Purnun mukaan vanhurskaus saadaan ilman omia tekoja ja ansiota yksin uskolla Jeesukseen. Vanhurskauttamisen perusteina ovat Jumalan armo ja Jeesuksen Kristuksen sovintotyö. Jeesuksen veri on kaikkien syntien anteeksiantamus eli puhdistus synneistä. Purnu käyttää joissain kirjeissään tästä hyvin ahtaan kuuloista puhetapaa ja sanoo Jeesuksen vuodattaneen verensä ”monelle tuhannelle” syntien anteeksiantamiseksi. Uskossa omistettavaa ja armosta saatua vanhurskautta seuraavat rauha, rakkaus, yksimielisyys, hengen yhteys sekä anteeksiantava mieli.[2]
Kasteesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Purnu ajatteli olevan kaksi kastetta, ensinnäkin Johanneksen kaste, joka tapahtui vedellä parannukseen, toisekseen Pyhän Hengen kaste, joka tapahtuu evankeliumin ja totuuden sanalla. Purnun mukaan vesikasteessa annetaan lapselle nimi, mutta hän saa vasta Pyhän Hengen kasteessa oikean nimensä. Tällöin näet hänestä tulee Jumalan lapsi, mikä on hänen uusi nimensä.[5]
Suhde yhteiskuntaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Purnu edusti askeettis-rigoristista suhtautumista kulttuuriin. Hän korosti lainkuuliaisuutta ja vastusti lestadiolaisten kaivostyöläisten osallistumista ammattiyhdistysten toimintaan. Tämän vuoksi Jällivaaran Malmivaaran kaivosalueella työskentelevien ammattiyhdistyksiin liittyneiden olikin erottava niistä.[6]
Suhde valtionkirkkoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Purnun suhde valtionkirkkoon oli monimutkainen. Hänen tiedetään arvostelleen voimakkaasti valtionkirkon pappeja. Hänen mukaansa kirkko oli vainonnut ”elävää kristillisyyttä”. Kirkkohistoriasta hän piti esimerkkeinä vainon kohteista Jan Husia, Martti Lutheria ja Lars Levi Laestadiusta. Purnun mielestä valtionkirkon papit eivät julistaneet Laestadiuksen tavoin parannusta. Purnu arvosteli myös lestadiolaisia pappeja siitä, etteivät nämä hänen mielestään seuranneet Laestadiuksen esimerkkiä. Purnu totesi myös tähän liittyen, etteivät apostolit olleet saaneet teologista koulutusta.[7]
Muistitiedon mukaan Purnu olisi pyrkinyt järjestämään lestadiolaisille omaa erillistä ehtoollista Jällivaarassa, mutta kyseinen muistitieto on ristiriitainen. Tiedetään, että Purnu oli aktiivinen ehtoollisella kävijä Jällivaaran kirkossa. Lisäksi Purnu oli, huolimatta voimakkaasta arvostelustaan, yhtenä kuudesta allekirjoittajasta asiakirjassa, joka tehtiin Lannavaarassa helmikuussa 1895 järjestetyssä saarnaajakokouksessa. Siinä todettiin lestadiolaisten tyytyväisinä pysyvän luterilaisessa kirkossa ja käyttävän sakramentteja. Lisäksi siinä sanottiin, että luterilainen oppi on Raamatun mukainen ja lestadiolaiset ovat kiitollisia siitä, että kristillinen esivalta on säilyttänyt puhtaan opin ja ulkonaisen jumalanpalveluksen. Allekirjoittajat ilmaisivat halunsa pysyä kirkossa niin kauan kuin he saavat siinä olla ja heille siellä jaetaan sanaa ja sakramentteja, kuitenkin uskoen, että kyseisen kirkon ulkopuoleltakin saattaa löytyä eläviä kristittyjä. Purnun lisäksi asiakirjan allekirjoittivat saarnaajat Iisakki Poromaa, Per Anders Nutti, Nils Sunna, Henrik Partapuoli ja Peder Fjeldal.[7]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Blom, Risto: Jumalan lapseksi. Käsitys uudestisyntymisestä esikoislestadiolaisessa julistuksessa. Tampere: Kirkon Tutkimuskeskus, 2001. ISBN 951-693-235-5.
- Raittila, Pekka: Lestadiolaisuuden matrikkeli ja bibliografia. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 1967.
- Talonen, Jouko: Esikoislestadiolaisuus ja suomalainen yhteiskunta 1900–1944. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 1993. ISBN 951-9021-93-0.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ||||||||||||||||||||||||||