Jörö-Jukka

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jörö-Jukka. Vuoden 1917 painos

Jörö-Jukka (saks. Der Struwwelpeter : oder lustige Geschichten und drollige Bilder) on vuonna 1845 julkaistu lasten kuvakirja, jonka loi saksalainen lääkäri Heinrich Hoffmann (1809–1894). Jörö-Jukka on myös samassa teoksessa esiintyvä hahmo, poika joka ei antanut leikata hiuksiaan ja kynsiään.[1] Runomuotoisessa kirjassa on kymmenen humoristista ja opettavaista kuvitettua tarinaa.[2]

Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jörö-Jukkaa pidetään yhtenä maailman tunnetuimmista lastenkirjoista. Painoksia on enemmän kuin tuhat, sitä on julkaistu useamman kymmentä miljoonaa kappaletta kymmenillä kielillä. Jo Hoffmannin eläessä, kolmenkymmenen vuoden aikana julkaisemisesta, kirjasta oli otettu sata painosta pelkästään Saksassa[3] ja se oli julkaistu saksan lisäksi yhdeksällä eri kielellä.[2]

Suorasukaisella rikos ja rangaistus -mentaliteetilla kohdeyleisöään (3–6-vuotiaat) lähestyvän Jörö-Jukan tunnusmerkkejä ovat humoristisen naivistinen kuvitus ja kauhuefektit. Hoffmann on toisiaan seuraavilla kuvilla sarjakuvan edelläkävijöitä. Kauhuefektien pioneeri hän ei kumminkaan ollut, sillä saralla olivat ansioituneet jo aikakauden sadut ja nonsense-runous.[3] Hyväntahtoisen Hoffmannin tarkoitus ei kuitenkaan ollut erityisesti pelotella lapsia, vaan hän halusi teoksillaan ilahduttaa ja hauskuuttaa.[4][2]

Jörö-Jukan synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinrich Hoffmann noin 35-vuotiaana eli Struwwelpeterin syntyaikoihin.

Joulun alla vuonna 1844 Hoffmann lähti ostamaan kuvakirjaa lahjaksi vanhimmalle, kolmevuotiaalle pojalleen. Mieluista ei löytynyt; oli vain pitkiä tarinoita, typeriä kuvakokoelmia ja moraalisaarnoja. Hän saapui kotiin ja ojensi vaimolleen kuitenkin kirjan, sanoen: "Tässä on pojalle kirja!" Vaimo huudahti että sehän on vain tyhjä muistivihko. Hoffmann vastasi: "No, me teemme siitä kirjan!" Hoffmannin into uhkasi kuitenkin välillä laantua: työ vaati enemmän aikaa ja vaivaa, kuin hän oli tullut ajatelleeksi.[4]

Isän kuvittamat ja kertomat viisi tarinaa olivat Carl-pojalle mieluisia. Yllättäen myös aikuiset pitivät kirjasta.[2] Kustantaja Zacharias Löwenthal sai kirjan käsiinsä ja tajusi kirjan omaperäisyyden. Hän painosti Hoffmannia julkaisemaan kirjasen. Ensin vastahakoisesti asiaan suhtautunut Hoffmann suostui lopulta.[5] Kuvakirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1845 ja se myytiin loppuun neljässä viikossa.[3]

Seuraaviin painoksiin Hoffmann kirjoitti uusia tarinoita niin, että niitä oli lopulta kymmenen, ja piirsi myöhemmin kuvituksen uudelleen.[3] Alkuperäinen kirja oli nimeltään Lustige Geschichten und drollige Bilder mit fünfzehn schön kolorierten Tafeln für Kinder von 3–6 Jahren (Hauskoja tarinoita ja hullunkurisia kuvia 3–6 vuotiaille lapsille). Nimihahmo Jörö-Jukasta tuli vasta teoksen kolmannessa painoksessa.[1] Erikieliset laitokset ja etenkin venäläisen painoksen hahmo vaikuttivat Jörö-Jukan ulkonäköön. Ei tiedetä kenen käsialaa Jörö-Jukan nykyään tunnettu "afrokampaus" on, mutta hahmo sai Hoffmannin hyväksynnän. Jörö-Jukasta on ollut neljä erilaista versiota; nykyinen Jukka vakiintui 1860-luvulla. Nykymuotoinen laitos taas on peräisin vuodelta 1859. Silloin oltiin saavutettu kirjan 28. painos.[3]

Lääkärin apuna[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hoffmann kertoo että lapsia peloteltiin lääkärillä. "Jos syöt tuota liikaa, tohtori tulee ja antaa sinulle pahaa lääkettä tai iilimatoja!" Niinpä kun lääkäri tulee tutkimaan sairasta lasta, laittaa pikku kullannuppu niin kovasti vastaan, että tutkiminen on liki mahdotonta. Hoffmann oli keksinyt tällaisessa tilanteessa ottaa avukseen paperin ja kynän:[2] hän piirsi paperille jännittävän pikku hirviön, Struwwelpeterin, sai lapsen rauhoittumaan ja voitti tällä tavoin lapsipotilaan luottamuksen.[4]

Kertomukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Häijy poika Volmar on, telmääjä ja vallaton...

Jörö-Jukka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

(saks. Der Struwwelpeter)

Havainnollisen kuvan kera kerrotaan pojasta, joka ei anna leikata tukkaansa tai kynsiään. "Nyt on pää kuin vanha lato, kynsi niin kuin onkimato."

Nimikertomuksessa on vain yksi sivu, jolla Jörö-Jukka seisoo ikään kuin kirstun kannella tai korokkeella, kädet ja jalat harallaan. Tukka on valtava ja kynnet monta kertaa sormia pidemmät. Kirstun etuosan reunoissa on molemmin puolin paneelit, joihin on symmetrisesti kuvattu kampa ja sakset. Etuosan keskellä on Jörö-Jukasta kertovat riimit, suomeksi kahdeksan riviä tekstiä (WSOY, -84).

Ensimmäinen painos sisälsi johdantorunon ja viisi kertomusta. Kun viihkossa oli vielä yksi sivu jäljellä, piirsi Hoffmann tälle viimeiselle sivulle laatan päälle seisomaan pörröpäisen takkutukan, joka sai nimekseen Der Struwwelpeter. Alku-Jukan otsatukka valuu kasvoille, kun taas nykyisen "Afro-Jukan" tukka on otsalta lyhyt. Alku-Jukan kaapu on melko yksinkertainen, mutta nyky-Jukasta poiketen kynnet ovat huomattavasti pidemmät ja koukeroisemmat.[4]

Kuinka vallattoman Volmarin kävi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

(saks. Die Geschichte vom bösen Friederich)

Kolmesivuinen kertomus häijystä ja ilkeästä pojasta, joka temuaa paikat rikki ja pahoinpitelee niin ihmisiä kuin eläimiä. Pojan kohtaloksi koituu koiran rääkkääminen: koira puree Volmaria. Kun Volmar makaa vuoteessa ja saa tohtorilta karvasta rohtoa, pääsee koira syömään pojan makkaran ja muut herkut.

Volmarin tarina sisältyy ensipainoksen viiteen kertomukseen.[4]

Tyttö ja tulitikut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

(saks. Die gar traurige Geschichte mit dem Feuerzeug)

Kahden sivun tarinassa yksin kotiin jäänyt Laura-tyttö alkaa leikkiä tulitikuilla. Hän ei piittaa kissojen Missisen ja Massisen varoituksista, vaan jatkaa tikkuleikkejä, kunnes palaa poroksi. Kolmas kuva näyttää Lauran dramaattisesti liekkien kourissa. Neljännessä kuvassa "Laurasta nyt ainoastaan kenkäpari jälkeen jää. Ynnä läjä tuhkaa vaan, niinkuin näyttää kuva tää."

Tarina neekeripojasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

(saks. Die Geschichte von den schwarzen Buben)

Kolme poikaa kiusaa nauraen ja ilkkuen tummaihoista poikaa. Paikalle tulee Sulkaukko, joka toruu poikia. Kun nämä eivät lopeta, Sulkaukko suuttuu ja rankaisee poikia kastamalla heidät suureen mustepulloon. "Nyt pojat ilkamoivat on murjaania mustemmat. Tää kulkee eellä hyvillään ja mustepojat perässään." Tämä Jörö-Jukan pisin tarina on neljäsivuinen.

Sulkaukko-kertomus sisältyy ensipainoksen viiteen tarinaan.[4]

Juttu pelottomasta metsämiehestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

(saks. Die Geschichte vom wilden Jäger)

Ensimmäinen kirjan tarinoista, joka ei varsinaisesti pyri antamaan lapselle opetusta tarinan varjolla. Jänisjahdissa oleva metsästäjä väsähtää lämpimänä päivänä. Metsämiehen uinuessa jänö hiipii paikalle ja vohkii pyssyn sekä miehen silmälasit. Mies herää juuri ajoissa, että ehtii paeta pyssyllä tähtäävää jänöä. Tätä seuraavassa kaoottisessa tilanteessa mies pelastautuu hyppäämällä pää edellä kaivoon, "metsästäjän muijan" kahvikuppi särkyy ja kahvit kaatuvat pupun pojan päälle. Kolme sivua pitkä kertomus (WSOY, -84).

Jänönmetsästys on yksi ensipainoksen viidestä kertomuksesta.[4]

Tällainen käänteistarina on tuttu asetelma lastenkirjallisuudessa. Lapsi voi samaistua eläimeen ja kokea hallitsevansa aikuisia.[3]

Pelottava Kraatari

Peukalon-imijä Pekka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

(saks. Die Geschichte vom Daumenlutscher)

Kaksisivuisessa äiti lähtee asioille ja kehottaa Pekkaa olemaan kiltisti. Hän varoittaa, että jos Pekka on tottelematon ja imee peukaloa äidin poissa ollessa, Kraatari tulee ja leikkaa peukalot irti. Heti äidin lähdettyä Pekka uhmaa kieltoa. Kolmannessa kuvassa Kraatari syöksyy sisään järkyttävän isot sakset kädessään.

Peukalo-Pekan kohtalosta kertova tarina oli mukana jo ensipainoksessa.[4]

Pikku Lassi, joka ei soppaa syönyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

(saks. Die Geschichte vom Suppen-Kaspar)

Pulska mutta kiukutteva Lassi julistaa, ettei enää halua syödä soppaa. Poika laihtuu ja laihtuu, mutta ei silti anna periksi. "Ja nyt hän kuivui niinkuin korsi, vain vajaan luodin mahtoi painaa: Ja viimein hänet surma sorsi, maan mullassa nyt makaa vainaa."

Myös kertomus Soppa-Lassista oli ensipainoksen viiden tarinan joukossa.[4]

Juttu Jaakosta, joka tuolia keikuttaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

(saks. Die Geschichte vom Zappel-Philipp)

Kolmen sivun kertomuksessa vanhemmat opastavat Jaakkoa istumaan nätisti ruokapöydässä. Poika ei piittaa sanomisista: "Hän renkuttaa ja lenkuttaa, hän liikuttaa ja kiikuttaa tuoliansa taukoomatta, muistutusta muistamatta." Lopulta Jaakko horjahtaa taaksepäin, tarttuu pöytäliinaan ja kaatuessaan tulee kiskoneeksi koko kattauksen mukanaan maahan vanhempien kauhuksi.

Kekkapää Mikko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

(saks. Die Geschichte vom Hanns Guck-in-die-Luft)

Mikolla on paha tapa kulkea katsomatta eteensä, eikä ota opikseen, vaikka menee sen vuoksi kumoon. Mikko kulkee edelleen "pää kekassa", ja niinpä hän eräänä päivänä koulumatkallaan putoaa rantapenkereeltä mereen. Hänet pelastetaan pian veden varasta. "Vaan Mikko laukkuaan jäi vaille, se tuossa purjehtii nyt muille maille." Tarina on kolmen sivun pituinen.

Pilviin kadonnut Erkki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

(saks. Die Geschichte vom fliegenden Robert)

Erkki-poika lähtee myrskysäällä ulos sateenvarjon kanssa. Tuulispää vie ensin Erkiltä hatun päästä, sitten hirmupuuska vetää sateenvarjon ilmaan, ja Erkki lentää kohti taivaita. "Vaan mihin tuuli mahtoi Erkin viedä, ei sitä kukaan ihminen nyt enää tiedä." Tarinan kuvat on varustettu kehyksillä kuten taulut.

Metsämies-tarinan tapaan kertomus ei ole suoraviivaisen opettavainen, vaan käsittelee ennemminkin tunteita: lähes jokainen vanhempiinsa suuttunut lapsi uhkaa joskus karkaavansa kotoaan.[3] Alla piilevä opetus voi olla siinä, että jos lapsi toteuttaa aikeensa, voi hän päätyä vaaraan.

Suomeksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomeksi Jörö-Jukka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1869. Käännös syntyi Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen perhepiirissä omien lasten iloksi. Kääntäjä saattoi olla Yrjö-Koskinen, hänen ensimmäinen vaimonsa Sofia Forsman tai toinen puoliso Theodolinda Hahnsson, tätä ei tarkemmin tiedetä. Osuutta asiaan saattoi olla myös Julius Krohn-Suoniolla, joka auttoi Yrjö-Koskista lastenrunojen suomennoshankkeessa.[3]

Vuonna 1922 ilmestyi kolme uutta suomennosta:[3]

  • Jörö-Jukka eli hupaisia tarinoita ja lystikkäitä kuvia 3–6 vuotiaille lapsille, Otava. Käännös: A. Kohonen
  • Jörö-Jukka : maailman kuuluisin kuvakirja, WSOY. Käännös: anonyymi (mahdollisesti Kalle Väänänen)
  • Jörö-Jukka eli iloisia juttuja ja hullunkurisia kuvia, Gummerus. Käännös: Lauri Pohjanpää

Syy vuoden 1922 "Jukka-buumille" on ilmeisesti ollut se, että tekijänoikeusaika oli juuri kulumassa loppuun, ja moni kustantaja otti "varaslähdön", myös muualla kuin Suomessa.[4] Edellä mainittujen lisäksi riimejä on kääntänyt myös Veikko Pihlajamäki. WSOY palasi myöhemmin Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen käännökseen. Sittemmin joka vuosikymmenellä on julkaistu yksi tai useampi painos Jörö-Jukasta.[6]

Vaikka Jörö-Jukka ilmestyi suomeksi vuonna 1869, se ilmestyi Suomessa ruotsiksi jo 20 vuotta aiemmin eli vuonna 1949. Samana vuonna julkaistiin Ruotsissa kaksi laitosta: ilman lupaa eli rosvopainoksena A. Bonnierin kustantama Julbocken eller (den svenska Drummelpetter)..., ja P. G. Bergin kustantama Drummelpelle, eller.... Jälkimmäistä painosta oli muokattu, vaikka se mainittiin Hoffmannin tekemäksi. Esimerkiksi Peukalo-Pekan ja Soppa-Lassin tarinat saavat onnellisen lopun. Bonnierin piraattiversio Drummelpetter on uskollinen Hoffmannin työlle. On todennäköistä, että Drummelpetter on painettu samalla kerralla sekä Suomeen että Ruotsiin: kirjan johdantoruno ja painotyö on täsmälleen sama, ainoa ero on, että alkusivulla lukee svenskan sijasta finska.[4]

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laura syttyy tuleen ja palaa poroksi.

Jörö-Jukasta tuli heti bestseller, ensimmäinen painos myytiin loppuun Saksassa alle kuukaudessa.[3] Hoffmann mainitsee että pian Jörö-Jukan julkaisemisen jälkeen vanhemmat pysäyttelivät häntä kaupungilla Frankfurtissa. He kertoivat lääkärille, että kirja oli tuottanut suurta iloa ja on ollut avuksi. Tai että jopa hitaanlaisesti kehittynyt kolmevuotias oli lyhyessä ajassa oppinut laskettelemaan kirjan ulkoa.[2]

Jörö-Jukan kertomukset ovat lasten elämässä tuttuja ja tavallisia: ruuasta kiukuttelu, kiusaaminen, aikuisten kieltojen rikkominen ja poikkeavuuteen suhtautuminen. Tarinat ovat lähellä lasten toiveita ja pelkoja. Lapsen tekee mieli tehdä asioita, mutta rangaistus pelottaa. Kertomukset viestittävät, ettei lapsi ole yksin tunteittensa kanssa. Lisäksi huolestuttavien ja pelottavien asioiden käsittely yhdessä aikuisen kanssa ja huumorin varjolla lievittää pelkoa. Itse Jörö-Jukan tarina kuvaa sitä, että lapsi pyrkii välttämään ruumiillisen koskemattomuuden loukkaamista, lapsi haluaa olla itsenäinen. Pienet lapset pistävät voimakkaasti hanttiin esimerkiksi lääkärin vastaanotolla, vaikka tutkimus olisi kivutonta.[3]

Kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julkaisu sai jo pian ilmestymisensä jälkeen myös kritiikkiä. Lääkäri sai nuhteita kuvista. Ne kuvasivat kuulemma asioita ja henkilöitä liian voimakkaasti, liiotellen ja pelottavasti. Vastaukseksi Hoffmann totesi ironisesti, että eikö lapsia sitten pitäisi estää pääsemästä myös taidegallerioiden maalauksien ja antiikin veistosten äärelle, estää heitä näkemästä esimerkiksi Laokoon-ryhmää. Samoin heitä pitäisi kieltää piirtelemästä omia tikku-ukkojaan. Tai kuulemasta satuja kuten Punahilkka tai Lumikki. Hoffmannin mielestä sellainen ihminen on onnellinen, joka pystyy säilyttämään osan lapsuudestaan ja sen taiasta aikuisuuteen saakka. Hoffmann puolusti Jörö-Jukkaa ja muitakin kuvakirjojaan sillä, että pieni lapsi voi ymmärtää abstrakteja asioita vain näkemiensä kuvien avulla.[2]

Lapsen fantasiamaailma on julma ja siinä on maagisia aineksia. Aikuiset suhtautuvat Jörö-Jukan tarinoihin tosikkomaisemmin, sillä he ovat rationalisoituneet ja etääntyneet lasten ajattelutavasta ja animistisesta maailmasta.[3] Aikuinen voi suhtautua kirjaan eri tavalla, jos hän tutkii kirjaa ilman lasta. Vanhemman ja lapsen läheinen suhde luo lapselle turvallisen lukukokemuksen, hän voi käsitellä pelottaviakin asioita yhdessä aikuisen kanssa etenkin huumorin varjolla. Pelottaville asioille nauraminen tekee niistä vähemmän pelottavia.

Kulttuurinen vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parodiateos Struwwelhitler Jörö-Jukka-museossa Frankfurtissa.

Jörö-Jukkaan (saks. Struwwelpeter) tai (engl. Shock-headed Peter) on viitattu lukuisissa tv-sarjojen episodeissa. Siitä on tehty elokuvia, kuten Der Struwwelpeter (ohjaaja Fritz Genschow, 1955) ja lyhytelokuva Der Struwwelpeter (ohjaaja Sabine Asanger, 2010).[7] Se on päätynyt myös teatterilavalle ja inspiroinut musiikkia. Englantilainen 80- ja 90-luvuilla vaikuttanut yhtye sai kirjan mukaan nimensä, Shock Headed Peters. Rammstein julkaisi vuonna 2005 levyllä Rosenrot kappaleen nimeltä "Hilf Mir", joka perustuu tarinaan "Die gar traurige Geschichte mit dem Feuerzeug" eli "Tyttö ja tulitikut".[8]

Kun Jörö-Jukasta tuli maailmanlaajuisesti suosittu, siitä tehtiin myös parodiaversioita. Esimerkiksi Lontoossa 1941 julkaistiin kirja nimeltä Struwwelhitler : a Nazi Story Book,[3] jonka tekijäksi oli merkitty Doktor Schrecklichkeit (Tohtori Kammotus), eikä se jäänyt ainoaksi Hitler-aiheiseksi Jukka-parodiaksi.

Esineistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Frankfurtin Jörö-Jukka-museoon (saks. Struwwelpeter Museum), osoitteessa Schubertstr. 20, on kerätty erilaista tavaraa, jonka aiheena on Jörö-Jukka: kirjoja, nukkeja, astioita ja pelejä.

Kirjan 150-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistuja postimerkkejä.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hoffmann, Heinrich: Jörö-Jukka eli opettavaisia juttuja kuvinensa. Suom. Yrjö-Koskinen, Yrjö Sakari. Porvoo; Helsinki; Juva: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1984. ISBN 951-0-04022-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Der Struwwelpeter Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. 26.8.2012. Encyclopædia Britannica. Viitattu 18.2.2017. (englanniksi)
  2. a b c d e f g Hoffmann, Heinrich: The Project Gutenberg EBook of Der Struwwelpeter, by Heinrich Hoffmann (html) (www.gutenberg.org) The Project Gutenberg. Viitattu 18.2.2017. (saksaksi), (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i j k l m Parkkinen, Jukka: Satumaailman kestojulkkis Jörö-Jukka 150 vuotta. Suomen Kuvalehti, 31.3.1995, nro 13/1995, s. 46–48.
  4. a b c d e f g h i j k Brummer-Korvenkontio, Markus – Hoffmann, Heinrich: Jörö-Jukka ja sen historia. Porvoo; Helsinki; Juva: WSOY, 1991. ISBN 951-0-17078-x. (suomeksi)
  5. Who was Heinrich Hoffmann? (1845) Struwwelpeter Museum. Viitattu 18.2.2017. (englanniksi)
  6. https://fennica.linneanet.fi/vwebv/search?searchArg=j%C3%B6r%C3%B6-jukka&searchCode=TALL&setLimit=1&recCount=30&searchType=1
  7. http://www.imdb.com
  8. https://www.youtube.com/watch?v=r1QHj-JSVHA

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Brummer-Korvenkontio, Markus – Hoffmann, Heinrich: Jörö-Jukka ja sen historia. Porvoo; Helsinki; Juva: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1991. ISBN 951-0-17078-x. Huom. sisältää kirjan Jörö-Jukka eli opettavaisia juttuja kuvinensa tekijän alkuperäiskuvituksella.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Struwwelpeter.
Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta:
Struwwelpeter (saksaksi)