Itävallan markkreivikunta
| Itävallan markkreivikunta Ostarrîchi |
|||
|---|---|---|---|
976–1156 |
|||
|
|||
|
|
|||
.svg) Itävallan markkreivikunnan sijainti Baijerissa noin vuonna 1000: Itävalta Muut osat Baijeria Muut osat Saksaa
|
|||
| Valtiomuoto | markkreivikunta | ||
| osa | Baijerin herttuakuntaa ja Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa | ||
| Pääkaupunki | Melk | ||
| Kielet | muinaisyläsaksa, retoromaani | ||
| Edeltäjä | Karolingien keisarikunta | ||
| Seuraaja |
.svg){kind=small} Itävallan herttuakunta |
||
Itävallan markkreivikunta (muinaisyläsaksaksi Ostarrîchi), joista historioitsijat ovat myöhemmin käyttäneet myös nimeä Ostmark, oli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kaakkoisille rajaseuduille, nykyisen Itävallan alueelle vuonna 976 perustettu markkreivikunta. Sitä hallitsi frankkilainen Babenberg-suku, mutta aluksi se oli Baijerin herttuoiden ylivallan alainen. Siitä tuli oma suoraan keisarikunnan alainen herttuakunta, kun Babenbergit vuonna 1156 korotettiin Itävallan herttuoiksi.
Nimet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Omana aikanaan markkreivikunta tunnettiin latinankielisellä nimellä marcha orientalis (”Itäinen rajamaa”), marchia Austriae tai Austriae marchionibus. Sen muinaisyläsaksalainen nimi Ostarrîchi,[1] joka tarkoittaa ”itäistä valtakuntaa”, esiintyi ensimmäisen kerran keisari Otto III:n marraskuussa 996 Bruchsalissa allekirjoittamassa lahjakirjassa. Sanonta regione vulgari vocabulo Ostarrîchi (”tavallisesti Ostarrîchiksi kutsuttu seutu”) viittasi todennäköisesti ainoastaan alueisiin Neuhofen an der Ybbsin kartanon lähiseutuihin. Itävallan nykyinen saksankielinen nimi Österreich on kielitieteellisesti kehittynyt juuri muinaisyläsaksalaisesta nimestä Ostarrîchi, ja myös maan suomenkielinen nimi on käännös nimestä Österreich.
Myöhemmin markkreivikunnasta on historiassa käytetty myös nimityksiä Itävallan markkreivikunta (saks. Markgrafschaft Österreich) tai Baijerin itäinen rajamaa (saks. Bayerische Ostmark, erotukseksi Saksin itäisestä rajamaakunnasta (Sächsische Ostmark). Tässä esiintyvä nimi Ostmark on käännös latinalaisesta nimestä marcha orientalis, mutta nimen ovat ottaneet tässä yhteydessä käyttöön vasta 1800-luvun historioitsijat. Nimi tuli kuitenkin uudestaan käyttöön Anschlussin jälkeen vuonna 1938, kun Saksaan yhdistetystä Itävallasta muodostettiin Ostmark-niminen Saksan osamaa.[1]
Alue
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Markkreivikunta käsitti alueita Tonavan molemmin puolin. Sen länsirajoina Baijerin herttuakuntaa vastaan olivat Enns ja Traunin laakso. Itäraja unkarilaisten asuttamaa Pannoniaa vastaan kulki Moravaa ja Leithaa pitkin jättäen nykyisen Burgenlandin (Gyepu) markkreivikunnan ulkopuolelle. Pohjoisessa markkreivikunta rajoittui Premyslidien hallitsemaan Böömin, etelässä Kärntenin herttuakuntaan, joka sekin perustettiin vuonna 976. Alkuvaiheessaan markkreivikunnan alue vastasi suunnilleen nykyistä Ala-Itävaltaa.
Babenberg-suku oli todennäköisesti peräisin Pöchlarnista, roomalaisten aikoinaan rakentaman rajalinnoitusten (Limes) alueelta, mahdollisesti kuitenkin Melkistä, jossa hallitsijat myöhemmin asuivat. Alun perin markkreivikuna vastasi nykyistä Wachauta, mutta pian sitä laajennettiin itään ainakin Wienerwaldiin saakka. Markkreivi Ernestin aikana (1055–1075) aluetta alettiin laajentaa pohjoiseen Waldwierteliin Thaya-joelle saakka sekä Böömin hallitsemaan Määriin, ja myös Unkarilainen rajamaa (saks. Ungarische Mark) liitettiin Itävaltaan. Markkreivit muuttivat myöhemmin Klosterneuburgiin, joka sijaitsee Tonavan varrella Melkistä alavirtaan ja jossa he asuivat, kunnes vuonna 1242 Wien tuli viralliseksi pääkaupungiksi.
Babenbergeillä oli puolustusjärjestelmä, joka käsitti useita Wienerwaldin vuoristoalueelle ja Tonavan varrelle rakennettuja linnoja, joista yksi oli Greifenstein. Ympäröivän alueen valloittivat Passaun hiippakunnan piispat, jotka myös käännyttivät sen asukkaat kristinuskoon. Heidän kirkollisina keskuksinaan olivat Sankt Pöltenin benediktiiniläisluostari, Klosterneuburgin luostari ja Heiligenkreuzin luostarikirkko.
Markkreivikunnan alkuaikoina sen väestö oli osittain slaavilaista, osittain romaanisia ja germaanisia kansoja. Todennäköisesti suuri osa asukkaista puhui retoromaania, jota edelleenkin puhutaan eräillä seuduilla Pohjois-Italiassa ja Sveitsissä. Joillakin seuduilla Itävallan Alpeillakin sitä puhuttiin 1600-luvulle saakka.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ensimmäiset rajakreivikunnat, jotka käsittivät suunnilleen nykyisen Itävallan ja Slovenian, olivat Awarenmark ja siihen liittyvä Karantania, myöhempi Kärnten etelässä. Molemmat perusti 700-luvun lopulla Kaarle Suuri liittäessään valtakuntaansa Agilofing-sukuisten herttuoiden maat Baijerissa torjuakseen avaarien hyökkäykset. Kun avaarit vuonna 820 katosivat, heidän tilalle tulivat länsislaavit, jotka asettuivat alueelle ja perustivat Suur-Määrin valtion. Pannonian rajamaa erotettiin Friulin herttuakunnasta vuonna 828 ja siitä muodostettiin Määrin vastainen rajamaa, joka kuului Itä-Francian baijerilaisiin alueisiin. Nämä rajamaat, joiden nimenä jo silloin oli marcha orientalis, ulottuivat Tonavan vartta pitkin Traungausta Szombathelyyn ja Rába-joelle ja käsittivät myös Wienin altaan. Pannonian rajamaa näyttää hävinneen 890-luvulla samoin kuin Suur-Määrin aiheuttama uhkakin samaan aikaan kun unkarilaiset levittäytyivät Eurooppaan. Sen jälkeen kun markkreivi Luitpold Baijerilainen vuonna 907 hävisi Pressburgin taistelun, Itä-Francia menetti kaikki Enns-joen itäpuoliset itäfrankkilaiset alueensa.
Vuonna 955 Saksan kuningas Otto I Suuri aloitti menetettyjen alueiden takaisinvaltauksen voitettuaan Lechfeldin taistelun.[2] Koska vuosien 900 ja 976 välisestä ajasta on vain niukasti tietoa, on arveltu, että Unkarin rajan tuntumassa olisivat olleet Pannonian tai Itävallan rajamaa, joka olisi liitetty Baijeriin vuonna 952 samoin kuin Krainin, Kärntenin, Istrian ja Veronan rajamaatkin.[3] Suuri osa Pannoniaa oli kuitenkin edelleen unkarilaisten hallinnassa. Kun Baijerin aluejako vuonna 976 herttua Henrik II:n määräyksestä uudistettiin, Oton poika ja seuraaja Otto II sai uuden marcha orientalis -nimisen rajamaan, joka oli perustettu entisille Pannonian maille. Sen markkreiviksi hän nimitti Babenberg-sukuun kuuluneen kreivi Leopold I:n vastikkeeksi häneltä saamastaan tuesta. Leopold syrjäytti tästä asemasta Burchardin, josta ei tarkoin tiedetä, missä asemassa hän oli ollut, mutta mahdollisesti hän viimeinen aluetta vuosina 900–976 yhtäjaksoisesti hallinneista markkreiveistä.
Itävallan markkreivikunnan loistokkain kausi oli Leopold III:n hallitessa. Hän oli suuri kirkon ystävä ja perusti useita luostarikirkkoja. Hän tuki kaupunkeja ja saavutti alueelleen laajan itsehallinnon. Vuonna 1139 Leopold IV peri Baijerin. Kun hänen seuraajansa, viimeinen markkreivi Henrik Jasomirgott menetti Baijerin vuonna 1156, Itävalta korotettiin Baijerista riippumattomaksi herttuakunnaksi keisari Fredrik I Barbarossan antamalla Privilegium Minus -nimisellä säädöksellä. Vuodesta 1192 lähtien Babenberg-suku hallitsi myös naapurialuetta, Steiermarkin herttuakuntaa. Sukulinja sammui, kun herttua Fredrik II sai vuonna 1246 surmansa Leithan taistelussa.[2] Heidän perintömaansa päätyivät saksalaisen Habsburg-sukuisen kuningas Rudolf I:n hallintaan sen jälkeen, kun tämä vuonna 1278 oli voittanut Böömin kuningas Ottokar II:n Marchfeldin taistelussa.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Semple, Ellen Churchill: The Barrier Boundary of the Mediterranean Basin and Its Northern Breaches as Factors in History. Annals of the Association of American Geographers, 1915, nro 5. doi:10.1080/00045601509357037 (englanniksi)
- Reuter, Timothy: Germany in the Early Middle Ages 800–1056. New York: Loman, 1991. (englanniksi)
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Kuujo, Erkki; Vannas, Kalle: ”Itävalta”, Antiikin jälkivaikutus, s. 2302–2305. Otava, 1978. 951-1-05069-9
- ↑ a b c ”Itävalta”, Tietosanakirja, 3. osa (Haggard–Kaiverrus, s. 1217. Tietosanakirja Oy. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Semple, Ellen Churchill: The Barrier Boundary of the Mediterranean Basin and Its Northern Breaches as Factors in History. Annals of the Association of American Geographers, 1915, nro 5. doi:10.1080/00045601509357037
