Itävallan historia vuoteen 1815
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: onko kaikki tiedot peräisin mainitusta lähteestä? viitteitä pitäisi ainakin lisäillä.... |
Itävallan historia vuoteen 1815 asti.
Kelttiläinen ja roomalainen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noin 400-luvulla eaa. kelttiläiset kansat Länsi-Euroopasta asettuivat Itä-Alpeille. Kelttien valtakunta muodostui alueen rautakaivosten läheisyyteen. Roomalaiset valloittivat valtakunnan ilman vastarintaa 9 eaa. ja liittivät sen Noricumin maakunnakseen. Tonavasta muodostui Rooman valtakunnan pohjoisraja.
Tonavan pohjoispuolella Germaniassa asui lukuisia germaaniheimoja. 100-luvun jaa. jälkipuoliskolla ne tekivät ryöstö- ja hävitysretkiä Rooman alueille. Rooman armeijat ja diplomatia pitävät kuitenkin järjestystä yllä 300-luvun lopulle asti, jolloin mm. ostrogootit, visigootit ja vandaalit perustivat asumuksiaan Rooman alueelle Tonavan eteläpuolelle. Rooman provinssin puolustus kävi lopulta mahdottomaksi, ja suuri osa roomalaistuneesta, kristitystä väestöstä pakeni 488. Vuonna 493 ostrogootit valtasivat Italian ja saivat hallintaansa Länsi-Rooman viimeiset alueet. Rooman vaikutus Alppien alueella päättyi.
Varhaiskeskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eri germaani- ja slaavilaisheimot kilpailivat Alppien itäosan–Tonavan alueesta Länsi-Rooman romahduksen jälkeen. Germaaneista alemannit (myöhemmin svaabit) ja bajuvaarit olivat huomattavimmat. Alemannit olivat saapuneet jo roomalaisaikana, ja vuoteen 500 mennessä olivat asettuneet nykyisiin Sveitsiin ja Vorarlbergiin. Bajuvaarien alkuperää ei tunneta, mutta 500-luvun puolivälissä he asuivat entisten roomalaistuneiden kansojen kera nykyisen Saksan–Itävallan raja-alueella. Svaabit ja bajuvaarit olivat toisen germaanikansan, frankkien alaisuudessa. Frankkien valta vakiintui lopullisesti Kaarle Suuren aikana 700-luvun lopulla.
Slaavit, mukaan lukien sloveenit, kroaatit, tšekit ja slovakit asettuivat alueelle ja olivat avaarien, paimentolaisheimon alaisuudessa. Karolingiaikana, 700- ja 800-luvuilla, slaavilaisalueet jäivät frankkien valtaan.
Frankkien alaisuudessa irlantilaismunkit, joista merkittävimpiä pyhä Columban ja pyhä Gall, levittivät kristinuskoa alueelle 600- ja 700-luvuilla. Heidän työnsä tuloksena syntyi tärkeitä luostareita, joiden maanviljely karolingivaltakunnan rajoilla avasi alueen aarnimetsät laajemmalle asutukselle. Feodaaliseen valtarakenteeseen liittyneet luostarit ja niiden apotit kilpailivat eri piispojen ja ruhtinaiden kanssa vaikutusvallasta. Piispanistuimia perustettiin Baijerin neljään kaupunkiin 730-luvulla. Salzburg, ainoa näistä, joka on nykyisen Itävallan alueella, korotettiin arkkipiispan istuimeksi 798 ja sai muiden piispojen hallintaoikeuden. Salzburgista tuli tukikohta slaavien käännyttämiselle kristinuskoon, mikä levitti myös karolingivaltakunnan vaikutusvaltaa reuna-alueille.
Itävallan herttuakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Karolingien laajenemisen itään pysäytti suomalais-ugrilaisten madjaarien saapuminen Tonavalle 862. Viidessäkymmenessä vuodessa madjaarit olivat valloittaneet Unkarin tasangon, Määrin ja Itä-Tonavan suot karolingeilta ja tekivät sotaretkiä syvälle frankkien alueille. Karolingien valtakunnan saksalaisalueiden järjestyminen 900-luvulla mahdollisti sotajoukon keräämisen, joka löi unkarilaiset Lechfeldin taistelussa 955.
Uusi saksalaisvaltakunta tunnettiin myöhemmin nimellä Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Se sai hallintaansa jälleen paljon madjaareille menetettyjä alueita. Madjaarien kääntyminen kristinuskoon kuningas Tapani Pyhän (997–1038) aikana teki Unkarista osan kristikuntaa ja sen sotilaallinen voimistuminen esti saksalaisten laajenemisen itään.
Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa nyky-Itävallan alueet olivat osa monimutkaista feodaalista tilkkutäkkiä monien kirkollisten- ja maallisten ruhtinaiden alaisuudessa. Suurin osa alueista jäi lopulta Baijerin ruhtinaan alaisuuteen. Baijerista erotettiin alueita, joista tuli vastaperustettuja Kärntenin (976) ja Steiermarkin (1180) herttuakuntia. Salzburg ja Tiroli taas jäivät piispojensa alaisuuteen. Keisari Otto Suuren (h. 936–973) viimeisinä vuosina Baijerissa muodostettiin pieni, suunnilleen nykyistä Ala-Itävaltaa vastaava, Ostarrichin rajakreivikunta. Tästä tulee nykyinen Itävallan (Österreich) nimi. Rajakreivikunta irrotettiin Baijerista, ja siitä tuli oma herttuakuntansa 1156.
Vuosina 976–1246 Itävalta oli yksi Babenbergin suvun laajoista omistuksista. Sukusuhteiden avulla ja naimalla keisarissukuun, Babenbergit saivat haltuunsa maat, jotka vastaavat suunnilleen nykyisiä Ylä-Itävaltaa, Ala-Itävaltaa, Steiermarkia ja Kärnteniä. Babenbergin suku kuoli 1246, jolloin heidän maansa joutuivat Ottokar II Přemyslille, Böömin kuninkaalle. Böömin hallitsijana Ottokar oli yksi pienestä joukosta vaaliruhtinaita, jotka valitsivat Pyhän Rooman keisarin. Kun Ottokaria ei valittu keisariksi 1273, hän nousi voittanutta Rudolf Habsburgilaista vastaan. Böömin kuningas hävisi taistelussa ja surmattiin 1278, jolloin entiset Babenbergien maat joutuivat Habsburgeille, jotka lisäsivät ne entisten suuren omistustensa joukkoon, joihin kuuluivat jo nykyiset Sveitsi, Etelä-Saksa ja Itä-Ranska.
Habsburg-suku myöhäiskeskiajalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vaikka Itävallan herttuakunta oli vain yksi Habsburgien maista, suku tuli tunnetuksi itävaltalaisena, kun sveitsiläiset talonpojat karkottivat suvun entisestä hovistaan Habichtsburgista, Sveitsin Aargaun kantonista 1386. Nimi Itävalta alkoi viitata myös kaikkiin Habsburgien maihin, vaikka se oikeasti oli vain pienen alueen nimi. Habsburgien maihin liitettiin Kärnten ja Krain 1335, Tiroli 1363 ja Trieste 1382.
Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan vaaliruhtinaat valitsivat mielellään heikon ja vasalleistaan riippuvaisen keisarin, joten voimakas Habsburgien suku sai keisarin paikan vain harvoin Rudolfin kuoleman 1291 jälkeisenä 150 vuotena. Kun Fredrik III valittiin keisariksi 1452 (hallitsi 1452–1493), suku sai kuitenkin niin voimakkaan aseman, että keisarikunnan jäljellä olevina 354 vuotena vain yksi Pyhä saksalais-roomalainen keisari valittiin Habsburgin suvun ulkopuolelta. Samalla Itävalta korotettiin arkkiherttuakunnaksi. Itävallan arkkiherttuana oli tästä lähtien aina vuoteen 1804 saakka lähes poikkeuksetta sama henkilö kuin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarinakin.
Habsburgien monopoli keisarin asemaan ei kuitenkaan yhdistänyt keisarikuntaa yhden hallitsijan alle. Habsburgien hallitsemilla mailla ei ollut juuri muuta yhteistä kuin samansukuinen hallitsija, ja osa niistä ei edes kuulunut Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan. Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta taas oli määritelty poliittinen ja alueellinen feodaaliyhteisö, joka koostui sadoista eri hallitsijoiden hallitsemista maista, mutta tuli myöhemmin luonnehdituksi saksalaisena nationalismin myötä. Keisarin vallan vastapainona olivat muut ruhtinaat, hallitsijat ja instituutiot, maalliset ja kirkolliset. Habsburgien suvun keisarin asema antoi heille arvovaltaa Saksassa ja Euroopassa, mutta todellinen valta tuli suvun maista.
Habsburgien valta kasvoi huomattavasti 1453, kun keisari Fredrik III määräsi uusista oikeuksista ja privilegioista, jotka antoivat muillekin hallitsijoille samoja oikeuksia kuin vaaliruhtinaille, joita Habsburgien joukossa ei juuri ollut. Lisäksi 1453 määrättiin, että Habsburgien omistukset periytyisivät myös naisperillisille. Koska feodaalijärjestelmässä suvun jäätyä ilman miesperillistä läänitykset palautuivat yleensä keisarille, perintöoikeuden laajennus varmisti, että maat jäisivät suvun haltuun. Habsburgien hallussa 1453 olleet maat tultiin tuntemaan perintömaina ja ne käsittivät suuren osan nykyistä Itävaltaa, lukuun ottamatta Salzburgin ja Brixenin arkkihiippakuntia, ja osan Saksaa, Ranskaa, Italiaa, Kroatiaa ja Sloveniaa.
Laajeneminen ja maiden jako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Habsburgit lisäsivät vaikutusvaltaansa ja voimaansa myös strategisten liittojen kautta, jotka vahvistettiin avioliitoilla.
Keisari Maksimilian I (h. 1493–1519) nai Burgundin Marian. Hänen poikansa Filip Komea nai Kastilian Johannan. Burgundin ja Espanjan hallitsijasukujen kuolema ja lapsettomuus johtivat siihen että Filipin poika, keisarina Kaarle V (h. 1519–1556) peri perintömaiden lisäksi Ranskan vasallit Franche-Comtén ja Alankomaat, Espanjan ja sen siirtomaat Amerikoissa.
Kaarle joutui kamppailemaan pitääkseen valtakuntansa koossa. Sen länsirajana oli Ranska ja itärajalla turkkilaisten Osmanien valtakunta. Kaarle jakoi valtakuntansa 1522. Hän piti länsiosan itsellään ja luotti perintömaat veljelleen Ferdinandille (h. 1522–1564). Ferdinandista tuli puolestaan keisari 1556, kun Kaarle V luopui vallasta. Tämä jako kuitenkin loi kaksi Habsburgien sukuhaaraa: Espanjan Habsburgit, lähtien Kaarle V:stä (Espanjassa Kaarle I) ja Itävallan Habsburgit lähtien Ferdinandista.
Veljeltään saamiensa maiden lisäksi Ferdinand lisäsi omistuksiaan naimalla Jagellonin sukuun, joka hallitsi Unkaria ja Böömiä. Kun hänen lankonsa, kuningas Ludvig kuoli Mohácsin taistelussa turkkilaisia vastaan 1526, Ferdinand julistautui perijäksi. Vaikka Böömin aatelin kokous ei tunnustanut Ferdinandia perijäksi, se valitsi hänet Böömin ja sen alaisten Määrin ja Sleesian kuninkaaksi. Böömin kuninkaana hänestä tuli yksi keisarin valintaan osallistuvista vaaliruhtinaista. Unkarissa ja sen alaisessa Kroatian–Slavonian–Dalmatian kuningaskunnassa Ferdinand joutui vastaamaan unkarilaisen ylimyksen kilpailevaan vaatimukseen kruunusta. Tosiasiassa maan valtasivatkin turkkilaiset. Ferdinand sai haltuunsa maan pohjoisen ja läntisen reunan, joka sai nimen kuninkaallinen Unkari. Hän unkarilaisesta kilpailijastaan tuli turkkilaisten vasalli, joka hallitsi Transilvaniaa Itä-Unkarissa. Lopusta Unkaria tuli osa Osmanien valtakuntaa 1603.
Turkkilaiset piirittivät Wieniä 1529. Ferdinand ymmärsi, että Habsburgien maiden puolustus vaati Unkarin muodostamista puskurivaltioksi turkkilaisia vastaan. Vaikka Osmanien valtakunnan perimmäinen tavoite oli Euroopan valloitus, Länsi-Euroopan hallitsijat eivät pitäneet turkkilaisia uhkana, eivätkä halunneet auttaa Ferdinandia itärajan puolustuksessa. Hän joutui solmimaan rauhan Osmanien valtakunnan kanssa 1562, jolloin määriteltiin tasapeliin jäänyt status quo Unkarissa.
Vaikka Ferdinand pyrki hallintouudistuksiin keskittääkseen valtaansa ja lisäten voimaansa, perintömaita ja uusia kuningaskuntia ei yhdistetty. Länsi-Euroopassa feodaalirakenteet olivat jo murtumassa, mutta Ferdinandin valta lepäsi edelleen paikallisen aatelin hyväksynnän varassa, jota edustivat heidän kokouksensa, jotka vastustivat hallinnon keskittämistä.
Uskonpuhdistus Habsburgien mailla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1520-luvulta lähtien Habsburgien alamaiset saivat vaikutteita protestanttisesta uskonpuhdistuksesta. 1500-luvun puolessa välissä suurin osa asukkaista oli protestantteja. Luterilaiset hallitsivat saksankielisiä alueita, paitsi Tirolia, jossa anabaptistit olivat enemmistö. Katolinen kirkko oli kuitenkin Habsburgien suosiossa ja aina vahvasti läsnä valtakunnassa.
Uskonnollinen väkivalta ja vaino olivat harvinaisia ja uskontokunnat sietivät toisiaan vielä 1500-luvun. Ferdinand painosti Roomaa hyväksymään maltillisten uudistajien vaatimukset, mutta Trenton konsiili 1545–1563 päätyikin katolisen doktriinin uudelleenvahvistamiseen ja kirkon sisäisiin uudistuksiin. Konsiili pahensi näin katolilaisten ja protestanttien jakoa ja loi perustan vastauskonpuhdistukselle, jota Habsburgit ajoivat voimakkaasti 1600-luvun.
Vastauskonpuhdistus ja kolmikymmenvuotinen sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ferdinand I kuoli 1564 ja Habsburgien maat Keski-Euroopassa jaettiin hänen kolmen poikansa kesken. Vanhin, Maksimilian valittiin keisariksi (h. 1564–1576). Maksimilian II oli myötämielinen protestanteille, mutta hänen veljensä yrittivät palauttaa katolilaisuuden yksinomaiseksi uskonnoksi maillaan. Maiden jako johti uskonsotiin seuraavalla vuosisadalla.
Rudolf II (h. 1576–1612) seurasi isäänsä Unkarin kuninkaana ja Pyhänä Rooman keisarina. Turkkilaiset aloittivat sodan Unkarissa 1593. Rudolfin julma sodanjohto johti protestantin ylimystön kapinaan kuninkaallisessa Unkarissa. Suvun nuorempien jäsenten tuella nuorempi veli Matias takavarikoi Rudolfin maat, palautti järjestyksen ja Rudolfin kuoltua valittiin keisariksi (hallitsi: 1612–1619). Nuorempien veljesten sukuriidassa tekemät myönnytykset muodostivat kuitenkin uusia vaaroja Habsburgeille.
Lapseton Matias valitsi serkkunsa Ferdinandin perijäkseen. Varmistaakseen Ferdinandin valinnan keisariksi, Matias järjesti hänen valintansa Böömin kuninkaaksi 1617. Böömin protestanttinen ylimystö oli kuitenkin vaatinut katolilaisuuden puolestapuhujaa vahvistamaan Rudolf II:n myöntämän uskonvapauden. Kiista uskonvapaudesta johti 1618 kapinaan protestanttisen ylimystön keskuudessa. Toivo neuvotteluratkaisusta hävisi, kun Matias kuoli maaliskuussa 1619, ja muutkin Habsburgien maat nousivat kapinaan.
Habsburgien vastaiset mielialat heijastelivat katolilaisten ja protestanttien välisiä 1600-luvun alun jännitteitä. Vastauskonpuhdistuksen sukupolven mittainen työ tuotti kuitenkin hedelmää: luostarielämä virkistyi, katolilaisten henkinen työ tuotti tuloksia ja monet merkkihenkilöt palasivat kirkon huomaan. Saksan ruhtinaat jakautuivat kahteen sotilaalliseen leiriin: evankeliseen unioniin ja katoliseen liigaan.
Elokuussa 1619 Böömin valtiopäivät valitsi kuninkaaksi protestanttisen Pfalzin vaaliruhtinaan Fredrik V:n ja vaaliruhtinaiden konklaavi keisariksi Ferdinand II:n (h. 1619–1637). 8. marraskuuta 1620 katolisen liigan ja keisarillinen armeija löivät Fredrik V:n palkkasoturiarmeijan Valkeavuoren taistelussa. Läpi 1620-luvun katolilais-keisarilliset joukot jatkoivat hyökkäystään ja varmistivat Ferdinandille perintömaiden, Böömin ja Unkarin hallinnan.
Ferdinand samaisti protestantit luopioiksi ja määräsi tiukat uskonnolliset rajoitukset kautta perintömaiden. Vuonna 1627 hän antoi pitkään suunnitellun määräyksen tehdä Böömistä yhden uskonnon maa, protestantit saivat kuusi kuukautta aikaa kääntyä tai poistua maasta. Unkarissa Ferdinand joutui kuitenkin lupautumaan uskonnonvapauteen Unkarin nationalistisen liikkeen edessä, jota johti kalvinistinen Transilvanian ruhtinas.
Tanskan, Ruotsin ja Ranskan sotilaallinen väliintulo esti kuitenkin Ferdinandia viemästä sotaa päätökseen ja tuhosi myös kompromissiyrityksen 1630-luvulla protestanttien ruhtinaiden kanssa. Kolmikymmenvuotisen sodan sotaretket ulottuivat vain harvoin nykyisen Itävallan muodostaville Habsburgien alueille.
Kolmikymmenvuotinen sota päättyi viimein 1648 Westfalenin rauhaan. Sopimus oli myös Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan uskonasioiden perustuslaki, joka antoi ruhtinaille oikeuden määrätä maidensa uskonnosta. Ranska saavutti myös tavoitteensa estää Habsburgeja luomasta Pyhästä saksalais-roomalaisesta valtakunnasta keskitettyä absoluuttista monarkiaa alaisuudessaan. Omilla maillaan Habsburgit kuitenkin nauttivat suurempia poliittisia ja uskonnollisia vapauksia kuin ennen sotaa. He saivat uusia tukijoita jakamalla uudelleen kapinallisilta takavarikoidut maat ja saivat vapauden asettaa uskonnollinen yhdenmukaisuus, joka tehtiinkin kuten aiemmin Böömissä.
Poliittinen ja uskollinen yhdentyminen Leopold I:n aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeinen jälleenrakennus alkoi Ferdinand III:n (h. 1637–1657) ja jatkui hänen poikansa Leopold I:n aikana (h. 1658–1705). Keskeistä Habsburgien poliittisella ja uskonnolliselle yhdentymiselle oli katolisen kirkon aseman palauttaminen. Habsburgit eivät pyrkineet erottamaan kirkkoa omaksi yhteiskunnalliseksi voimakseen. He käyttivät kirkkoa poliittisena välikappaleena ja edistivät omaa valtaansa kirkon yli ja sitä vastaan.
Keinoja palauttaa uskollinen yhtenäisyys oli kokeiltu jo Böömissä. Seuranneet keinot perustuivat näihin kokemuksiin. Protestanttien kirkot suljettiin, kiivaimmat karkotettiin ja katolilaiset asetettiin korkeimpiin asemiin, mikä tuhosi protestanttien valta-asemat. Papiston ja paikallisedustajistojen komissiot lähettivät lähetyssaarnaajia protestanttien valta-alueille. Lähetystyön jälkeen väestö sai valita kääntyäkö vai poistuako maasta. Arvioiden mukaan 40 000 päätti muuttaa 1647–1652.
Katolisen sivistyksen, munkkikuntien ja luostareiden perustaminen oli pääosa Habsburgien vastauskonpuhdistusta. Jesuiitat olivat siinä pääosassa ja heidän vaikutusvaltansa laajeni keskieurooppalaisessa yhteiskunnassa erinomaisten koulujen ansiosta ja heidän tarjotessaan lähes yksinomaan korkeampaa koulutusta. Benediktiinit, sisteriläiset ja augustiinolaiset luostarit edistyivät myös ja heidän koulunsa kilpailivat jesuiittojen kanssa.
Hovin suosiessa taiteita ja sääntökuntia ja uskonnollisten ja maallisten juhlien kautta Itävallan perintömaat saivat yhteenkuuluvuuden tunteen, huolimatta hallinnon hajanaisuudesta ja heikkoudesta.
Turkkilaissota ja Wienin piiritys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1663 osmanit ja Habsburgit ajautuivat jälleen sotaan Transilvaniasta. Turkkilaisten uhka, joka huipentui Wienin piiritykseen 1683, sai Puolan, Venetsian ja Venäjän liittymään Habsburgeihin turkkilaisten karkottamiseksi. Vuonna 1686 itävaltalaisten armeija eteni keskiseen Unkariin ja valloitti Budan. Vuoteen 1687 Osmanien valtakunta oli eliminoitu Keski-Unkarista. 1690-luvun lopulla keisarillisen armeijan komento annettiin Savoijin ruhtinas Eugenille. Hänen alaisuudessaan Habsburgien joukot saivat haltuunsa lähes koko Unkarin Karlowitzin rauhassa 1699.
Unkaria ei kuitenkaan liitetty Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueisiin, vaikka Itävalta itse oli yksi siihen kuuluvista ruhtinaskunnista ja vaikka sen hallitsijana yleensä oli sama henkilö kuin keisarinakin. Tästä lähtien aina vuoteen 1806 saakka vallitsikin siitä erikoinen tilanne, että osa Itävallan (samoin kuin myöhemmin myös Preussin) alueista kuului samalla mainittuun, käytännössä merkityksensä menettäneeseen keisarikuntaan, osa sitä vastoin ei.
Espanjan perimyssota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1700 Espanjan Kaarle II:n kuolema päätti Espanjan Habsburgien suvun. Espanjan mahdin väheneminen koko 1600-luvun oli johtanut jo pienempiin sotiin vallan jakamiseksi uudelleen Euroopassa. Kilpailuasetelma johti Espanjan perimyssotaan 1701–1714. Sekä keisari Leopold I että Ranskan Ludvig XIV, Kaarle II:n lähimmät sukulaiset, päättivät asettaa oman sukunsa nuoremman haaran Espanjan valtaistuimelle. Molempien täytyi ottaa huomioon myös se mahdollisuus, että joku tulevista perillisistä perisi sekä emämaan että Espanjan. Ranskan vahva keskusvalta teki Ranskan ja Espanjan mahdollisesta liitosta paljon merkittävämmän uhan kuin Habsburgien ja Espanjan liitosta. Kun kuoleva Kaarle II nimesi perijäkseen Ludvig XIV:n pojan Filipin, Englanti ja joukko muita Euroopan maita liittyivät Habsburgien puolelle.
Itävallan–Britannian liiton sodan alussa saavuttamista voitoista huolimatta liittolaiset eivät saaneet asetetuksi Itävallan arkkiherttua Kaarlea Espanjan valtaistuimelle. Sodan jatkuessa liittosuhde alkoi rakoilla, kun Leopoldin kuoleman jälkeen keisariksi valittiin vuonna 1711 hänen vanhin poikansa Kaarle VI. Habsburgien sukulinjojen yhdistyminen Kaarle VI:ssa alkoikin näyttää suuremmalta uhalta kuin sodan heikentämän Ranskan ja Espanjan mahdollinen liitto. Itävallan liittolaiset tekivät rauhan Ranskan kanssa 1713 Utrechtissa. Kun Kaarle viimein päätti hylätä sodan 1714, entiset liittolaiset kääntyivät häntä vastaan ja hän sai tyytyä pieneen palkkioon: Espanjan Alankomaihin (nykyinen Belgia) ja Milanoon Italiassa.
Itävallan perimyssota 1740–1748[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
.jpg)
Habsburgien Itävalta laajeni itään osmanien kustannuksella. Tästä huolimatta Kaarle VI pyrki laajempaan hallinnolliseen ja taloudelliseen järjestäytyneisyyteen kehittääkseen valtakuntansa taloutta sen pitämiseksi eurooppalaisten kilpailijoidensa tasolla. Ilman miesperillistä Habsburgien maiden yhtenäisyys oli vaarassa. Vuonna 1713 Kaarle antoi pragmaattisen sanktion, jolla hän valmisti perintömaidensa siirtämistä tyttärelleen Maria Teresialle (h. 1740–1780). Hinta, jonka hän joutui perintöoikeuden laajentamisesta maksamaan, oli monien hallitsijan valtaa lisäävien uudistusten hylkääminen.
Kaarlen asetus ei kuitenkaan estänyt perimyssotaa puhkeamasta hänen kuollessaan vuonna 1740. Preussi valloitti Böömin Sleesian ruhtinaskunnat samana vuonna. Myöhemmin 1741 Baijerin vaaliruhtinas Kaarle Albert miehitti Böömin pääkaupungin Prahan Saksin ja Ranskan joukkojen avulla ja kruunautti itsensä Böömin kuninkaaksi. Tämä tasoitti tietä hänen valintaansa Pyhäksi Rooman keisariksi 1742, mikä katkaisi Habsburgien kolmesataavuotisen otteen keisarinkruunusta.
Itävaltalaiset valloittivat Prahan takaisin ja Maria Teresia kruunattiin puolestaan Böömin kuningattareksi keväällä 1743. Itävalta sai diplomaattista tukea Britannialta ja saavutti sotilaallista menestystä Keski-Euroopassa. Kun Kaarle Albert kuoli yllättäen tammikuussa 1745, hänen poikansa teki rauhan Itävallan kanssa ja lupasi tukea Habsburgien ehdokasta keisariksi. Maria Teresian mies Frans (h. 1745–1765) nostettiin keisariksi lokakuussa 1745. Lännessä sota Ranskan ja Espanjan kanssa ajautui tasapeliin ja neuvottelut johtivat Aachenin rauhaan 1748.
Maria Teresia selvisi sodasta pääasiassa menetyksittä, kiitos Unkarin aatelin tuen, mutta menetti valtakuntansa taloudellisesti kehittyneimmän alueen, Sleesian, Preussille. Kallis sota Ranskan kanssa oli hyödyttänyt enemmän brittien etuja Pohjois-Amerikassa kuin Itävalta oli saanut tukea Britannialta Euroopan sotakentille, joten Itävalta hylkäsi liittosuhteensa Britannian kanssa ja lähestyi Ranskaa. Uusi liittosuhde sinetöitiin Maria Teresian nuorimman tyttären Maria Antoinetten naittamisella Ranskan tulevalle kuninkaalle Ludvig XVI:lle.
Barokin absolutismi ja valistunut itsevaltius[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vaikka Maria Teresian aviomies oli keisari, Maria hallitsi Habsburgien maita. Kun hänen pojastaan Joosefista tuli keisari Fransin kuoleman jälkeen 1765, hän teki pojastaan kanssahallitsijansa. Maria Teresian kuoltua 1780, Joosef II hallitsi yksin kuolemaansa 1790 asti. Vastauskonpuhdistuksen tavoitteet oli saavutettu jo Maria Teresian tullessa valtaan, mutta Itävallan suurvalta-aseman ylläpito vaati laajoja uudistustoimia keskusvallan vahvistamiseksi ja aatelin aseman heikentämiseksi.
Maria Teresia aloitti hallinnon ja talouden uudistukset 1749 perustuen merkantilismiin Preussin ja Ranskan mallin mukaisesti. Hän aloitti myös sosiaaliset, lain ja uskonnolliset uudistukset. Kanssahallitsijana ja yksinvaltiaana Joosef II jatkoi äitinsä työtä. Äidillä ja pojalla oli kuitenkin erilaiset tavoitteet. Maria Teresia oli hartaan uskonnollinen ja korosti isällistä (tai äidillistä) hallitsijanvaltaa, absolutismia ja hylki valistusaatteita. Joosef taas ryhtyi uudistuksiin valistuksen utilitarististen teorioiden perusteella. Joosefin uudistukset olivat paitsi idealistisina vähemmän joustavia ja pragmaattisia, myös vähemmän onnistuneita ja hajottivat Habsburgien valtakuntaa sisältä.
Hallitsijan suhde uskontoon tuli tunnettuna joosefismina, vaikka Joosefin suhtautuminen oli suurimmaksi osaksi hänen äitinsä suhtautumisen kaltainen. Maria Teresian hartaus ei estänyt uudistuksia, joiden tarkoituksena oli siirtää valtaa kirkolta hallitsijalle. Joosefin utilitarismi erosi Marian suhtautumisessa kahdessa piirteessä. Hän salli laajemmat uskonnonvapauden ja tukahdutti instituutioita ja tapoja, joita piti utilitarismin vastaisina. Vuoden 1781 ediktillä annettiin protestanteille lähes samat oikeudet kuin katolilaisille. Toiset määräykset poistivat juutalaisilta rajoitukset asuinpaikkaan, kauppaan ja koulutukseen. Hyötynäkökohdan vuoksi Joosef lakkautti katoliset luostarit, jotka eivät palvelleet kuin uskonnollisia tarkoituksia ja kielsi perinteiset juutalaiset tavat, joita piti haitallisina yhteiskunnalle ja esteenä juutalaisväestön saksalaistumiselle.
Uudistuksilla luotiin hallinnollinen, taloudellinen ja oikeudellinen byrokratia, joka oli suoraan vastuullinen hallitsijalle. Uusien instituutioiden keskuksena Wien kasvoi pelkästä hallitsijan hovin sijoituspaikasta oikeaksi poliittiseksi ja hallinnolliseksi keskukseksi. Unkari ei kuitenkaan sisällytetty uudistuksiin. Kiitoksena Unkarin aatelin tuesta Itävallan perimyssodan aikana Maria Teresia ei laajentanut uudistuksiaan kuningaskuntaan.
Vaikka vallan keskittäminen paransi Itävallan sotilaallista valmiutta, se jäi vielä tavoitteestaan laajentaa Itävallan etuja Euroopassa. Sleesian valloittaminen takaisin Preussilta ja maan paloitteleminen epäonnistuivat Itävallan saavutettua vain rajoitettua menestystä seitsemän vuoden sodassa 1756–1763. Yritys rajoittaa Venäjän laajenemista tuotti vaihtelevia tuloksia. Itävalta ei saanut estettyä Preussia ja Venäjää jakamasta Puolaa ja liittyi saaliin jaolle ensimmäisessä Puolan jaossa 1772 ja sai Galitsian. Viisi vuotta myöhemmin Itävalta meni väliin Venäjän ja Osmanien valtakunnan sodassa, esti Venäjän laajenemisen Turkin kustannuksella ja sai samalla haltuunsa Bukovinan Galitsian vieressä ja Transilvanian. Uudet alueet olivat köyhiä ja kehittymättömiä ja niiden liittäminen muutti Itävallan kansallista koostumusta tuomalla maahan suuren ruteeneista ja puolalaisista koostuvan slaavilaisen väestön, suuren juutalaisvähemmistön ja pienemmän määrän romanialaisia.
Joosef II:n ideologinen jäykkyys johti levottomuuksiin ja kapinaan Unkarissa ja Belgiassa. Kun Joosef kuoli 1790, hänen valtaistuimelle nousseen veljensä Leopold II:n (h. 1790–1792) piti peruuttaa monia uudistuksia ja tarjota uusia myönnytyksiä rauhoittaakseen kapinat. Saadakseen Preussin sotilaallisen tuen vallan palauttamiseksi Belgiassa, Leopold antoi valan luopua enemmistä alueiden laajennuksista osmanien kustannuksella. Hän vahvisti myös Unkarin oikeuden pysyä erillisenä valtakuntana ja tulla hallituksi omien lakiensa mukaan. Vastineeksi Unkarin aateli lopetti kapinansa.
Napoleonin sodat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Itävallan uudistusohjelma keskeytyi, kun Ranskan vallankumouksen aiheuttama kriisi syöksi Euroopan sotaan. Kokouksessa Potsdamissa 1791 Leopold II ja Preussin kuningas tuomitsivat vallankumouksellisen tilanteen Ranskassa ja julistivat sen olevan huolenaihe kaikille hallitsijoille. Julistus ei johtanut muiden väliintuloon, kuten hallitsijat olivat toivoneet, ja Itävalta ja tasavaltalainen Ranskan vallankumous olivat ideologisella törmäyskurssilla. Huhtikuussa 1792 vallankumouksellinen Ranska julisti sodan Itävallalle.
Ensimmäinen vallankumoussota kesti viisi vuotta, ennen kuin liittolaistensa hylkäämä Itävalta joutui solmimaan rauhan epäedullisin ehdoin. Itävalta ryhtyi uudelleen sotaan 1799 ja 1805, mutta lyötiin nopeasti molemmilla kerroilla. Muutoin epäedullisessa rauhassa 1805 Itävalta sai korvauksina menetyksistään Saksassa ja Italiassa Salzburgin, jota oli aikaisemmin hallinnut arkkipiispa.
Ranskan ylivalta Saksassa johti siihen mahdollisuuteen, että Napoleon Bonaparte tai joku hänen kenraaleistaan valittaisiin Pyhäksi Rooman keisariksi. Leopoldin poika, Frans II (h. 1792–1835) ryhtyi toimiin sukunsa keisarinaseman turvaamiseksi. Hän loi uuden, perinnöllisen keisarin aseman ja julisti itsensä 1804 Itävallan keisari Frans I:ksi. Vuonna 1806 hän luopui Pyhän Rooman keisarin arvonimestä ja hajotti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan estääkseen Napoleonin valinnan sen keisariksi.
Vuosikymmenen loppupuolella saksalaiset Habsburgien alueet kokivat ranskalaisvastaisen nationalismin aallon. Frans luuli, että samanlaiset mielialat muuallakin saksalaisalueilla johtaisivat voittoon ja julisti sodan Ranskalle huhtikuussa 1809. Tirolissa, joka oli tuolloin Baijerin hallinnassa, Andreas Hoferin johtamat talonpojat kapinoivat ja saivat yllättäviä voittoja Napoleonin joukoista ennen kuin heidät lyötiin. Muualla Saksassa nationalistiset tunnot olivat laimeita ja Itävallan tappio pikainen. Seuranneessa rauhassa aluemenetykset olivat tuntuvia.
Tyrmäävän tappion jälkeen Frans nimitti uuden ulkoministerin, Klemens von Metternichin, joka pyrki sovittelemaan välejä Ranskaan. Hän järjesti Fransin tyttären Marie Louisen ja Napoleonin avioliiton. Napoleon oli innokas naimaan merkittävästä eurooppalaisesta kuningassuvusta ja saamaan jälkeläisen. Keväällä 1810 järjestetty avioliitto ei kuitenkaan tuonut Itävallalle välittömiä etuja.
Vuonna 1813 Napoleonin asema alkoi heiketä. Hänen Venäjän sotaretkensä epäonnistui ja Britannia saavutti voittoja Iberian niemimaalla. Molemmat sodan osapuolet alkoivat lähestyä Itävaltaa tuen toivossa. Elokuussa Itävalta katkaisi liittosuhteensa Ranskaan ja julisti sodan. Huolimatta Britannian tuesta, vuosien 1814 ja 1815 sota Napoleonia vastaan kulutti Itävallan talous- ja joukkoresurssit. Itävalta jäi lopulta voittajien puolelle, mutta heikentyneessä asemassa.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Country Studies - Federal Research Division, Library of Congress.