Lechfeldin taistelu

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lechfeldin taistelu
Piirros Lechfeldin taistelusta teoksessa 1400-luvulta.
Piirros Lechfeldin taistelusta teoksessa 1400-luvulta.
Päivämäärä:

955

Paikka:

Lähellä Augsburgia

Lopputulos:

Ratkaiseva saksalaisten voitto

Osapuolet

Saksan kuningaskunta

Madjaarit

Komentajat

Otto I

horka Bulcsú
Lél

Vahvuudet

yli 8 000

yli 10 000–20 000 ratsumiestä
5 000 jalkaväen sotilasta

Tappiot

Yli 3000 kaatunutta

suurin osa sai surmansa

Lechfeldin taistelu käytiin vuonna 955 Saksan kuningas Otto I:n johtamien saksalaisten joukkojen ja unkarilaisten eli madjaarien välillä vuonna 955. Tapahtumien tarkemmasta kulusta on muutamia toisistaan poikkeavia tarinoita, mutta taistelun lopputulos oli joka tapauksessa ratkaiseva voitto Otto I:lle, joka kruunattiin myöhemmin Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan keisariksi.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartta madjaarien sotaretkistä Eurooppaan 900-luvulla.

Madjaarit eli unkarilaiset olivat puolipaimentolaisia, jotka olivat heitä edeltäneiden hunnien ja avaarien tapaan asettuneet Karpaattien jokialueelle 900-luvun paikkeilla. Tukialueeltaan käsin he tekivät ratsain ryöstöretkiä Saksaan ja Pohjois-Italiaan, sekä joskus jopa Ranskaan, Espanjaan ja Etelä-Italiaan saakka. Vuoden 985 paikkeilla madjaarit olivat tunkeutuneet saksaan johtajinaal Bulcsú ja Lél.[1] Saksalaiskuningas Otto I painiskeli samaan aikaan kapinoiden ja slaaveja vastaan käytyjen sotien kansssa. Madjaarit olivat lähettäneet Oton luokse Magdeburgiin lähettiläitä kesäkuussa 955, joiden todellinne tarkoitus lienee ollut arvioida saksalaisten armeijan vahvuutta. Saksalaiset eivät ilmeisesti tehneet vaikutusta, kjoska hyökkäystä päätettiin jatkaa. 45-vuotta aikaisemmin saksalaiset olivat kärsineet Lechfeldin tasangolla murskatappion samanlaisella ryöstöretkellä olleita madjaareja vastaan.[2]

Madjaarit etenivät Tonavan eteläpuolta Baijerin läpi ja sieltä Lechjoen yli Illerjoelle Schwabenin herttuakuntaan. Schwabenista madjaarit kääntyivät takaisin päin ja piirittivät Augsburgin kaupungin. Kleriikki Gerhard Augsburgilainen kirjoitti Augsburgin hallitsija piispa Ulrichin elämänkerran, jonka häntä ihannoiva kuvaus kaupungin sankarillisena puolustajana vaikutti myöhemmin Ulrichin kanonisointiin.[1]

Taistelun aikoihin kirjoitetun St. Gallin annaalien mukaan varsinainen taistelu käytiin 10. elokuuta, mutta muiden aikalaiskirjoittajien Widukind Corveyläisen ja Gerhard Augsburgilaisen mukaan 10. elokuuta äytiin taistelua edeltäneet yhteenotot ja varsinainen taistelu seurasi vasta niiden jälkeen. Myös itse annaaleissa on myöhempi ristiriitainen viittaus johonkin myöhäisempään päivämäärään.[1]

Taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Madjaarien piirittäessä Augsburgia Otto I oli koonnut joukkonsa Ulmissa ja hän marssi madjaarien hävittämien maiden halki Augsburgin länsipuolelle. Otto I:n joukkoihin kuului 8 000 sotilasta ja heistä noin 1 000 raskaan ratsuväen sotilaita. Augsburgia puolusti noin 1 500 miestä, minkä lisäksi 3 0000 baijerilaista ja böömiläistä sotilasta valvoi jokien ylityspaikkoja linnoituksissa taistelukentän ulkopuolella. Madjaareilla oli noin 10 000 tai enintään 20 000 ratsumiestä ja 5 000 jalkaväen sotilasta. Madjaarien tajuttua Oton saapumisen he hylkäsivät kaupungin piirityksen ja hyökkäsivät apujoukkoa vastaan. Oton joukot olivat ottaneet asemat metsästä, joka ehkä suojasi heitä madjaariratsumiesten nuolilta. Se kuitenkin ehkä myös haittasi näkyvyyttä ja osa madjaareista livahti huomaamatta joukojen taakse. Madjaarit surmasivat saksalaisten kuormastoa vartioineet böömiläiset ja iskivät Oton joukkoja vastaan näiden takaa. Kuninkaan vävy Conrad johti vastahyökkäystä, joka pelasti saksalaiset tuholta.[1]

Saksalaisten torjuttua uhan selustassaan Otto järjesti joukkonsa uudestaan ja määräsi raskaan ratsuväkensä rynnäkköön madjaarien pääjoukkoa vastaan. Seurannutta yhteenottoa kutsutaan Lechfeldin päätaisteluksi. Widukindin mukaan hyökkäyksestä tuli sekava lähitaistelu, jonka tuloksena saksalaisten raskaasti aseistettu ratsuväki tuhosi kevyesti aseistautuneet madjaariratsumiehet. Jotkin historiankirjoittjat uskovat madjjaarijohtajien määränneen joukkojen säilyttävän asemansa hyökkäyksen tiellä, mikä johti kohtalokkaaseen tappioon. Gerhardin kertomus tapahtu,mista poikkeaa Widukindin tarinasta. Augsburgin kaupunginmuureilla ollut Gerhard ei nähnyt itse tapahtumia muutaman kilometrin päässä, mutta hän saattoi kuulla aseiden kalskeen. Hänen mukaansa madjaarit ratsastivat yhteenoton jälkeen järjestyksessä takaisin kohti Augsburgia. He eivät Gerhardin helpotukseksi tehneet uutta piiritystä, vaan he ylittivät Lechjoen ratsastaen Lechfeldin tasangolle Baijeriin. Gerhardin tarinassa madjaarit ehkäpä teeskentelivät pakoa tarkoituksenaan houkutella Otto I Lechfeldin tasangolle, jossa he saattoivat käyttää ratsumiehiään tehokkaammin. OttoI:n ei kuitenkaan seurannut madjaareja, vaan palasi Augsburgiin. Aamun koittaessa hän lähetti kuriireja Itä-Baijerin kahlaamoja ja lauttoa vartioiville jouoille ja madjaarit tuhottiin myöhemmin näillä joenylityspaikoilla.[1]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotaretkelle osallistuneista madjaareista vain pienen osan sanotaan jääneen henkiin. Saksalaiset menettivät 3 000 miestä taistelun alkuvaiheen selustan hyökkäyksessä ja tuntemattoman määrän itse päätaistelussa. Madjaarien tappion syy on epäselvä. Vuosisatoja taistelun jälkeen kirjoittanut unkarilainen kronikoitsija Simon de Kezan ,mukaan hänen esi-isänsä olivat kärsineet tappion, koska taistelupäivänä oli satanut. Madjaarien käyttämät yhdistelmäjouset ovatkin saattaneet irrota liitoksistaan kylmänkosteissa olosuhteissa. Lisäksi sateiden johdosta mahdollisesti tulvinut Tonava esti ehkä paon Karpaattien syvänteeseen, jonne madjaarit olisivat tavallisesti perääntyneet toipumaan.[1] Aikalaiset kristityt kutsuivatkin sateita Pyhän Laurin kyyneleiksi pyhimyksen mukaan, jonka päivää vietettiin 10. elokuuta.[2] Perusteellinen voitto madjaareista teki lopun heidän pitkistä ryöstöretkistään Länsi-Eurooppaan ja voitto tasoitti myös tietä Otto I:n kruunaamiselle Pyhän Rooman keisariksi vuonna 962, josta lähtien Saksan hallitsijat käyttivät kyseistä arvonimeä.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Jeremy Black: Maailman suurimmat taistelut, s. 51-53. Englanninkielinen alkuteos The Seventy Great Battles of All Time. Suomentanut Jukka Nyman. Otava, 2005. ISBN 951-1-20693-1.
  2. a b Richard Overy: History of war in a hundred battles, s. 276-279. Oxford University Press, 2014. ISBN 978-0-19-939071-7. (englanniksi)