Tämä on lupaava artikkeli.

Into Auer

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Into Auer
Into Auer 1918a.jpg
Henkilötiedot
Syntynyt 16. lokakuuta 1890
Viipuri
Kuollut 6. toukokuuta 1948 (57 vuotta)
Tampere
Ammatti lehtimies, kirjailija
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t) Suomi
Palveluvuodet 1918-1927
Taistelut ja sodat Suomen sisällissota
Sotilasarvo majuri (Suomi)

Into Kalervo Auer (16. lokakuuta 1890 Viipuri6. toukokuuta 1948 Tampere) oli suomalainen aktivisti, jääkärivärväri ja Špalernajaan vangittu ”kalterijääkäri”. Auer oli mukana jääkäriliikkeen alkuvaiheissa ja tukitoiminnoissa. Armeijan palveluksessa hän yleni majuriksi pääosin esikuntatehtävissä. Auer vaikutti muun muassa Isänmaan ja Lain Puolesta -järjestössä, työskenteli lehtimiehenä Helsingin Sanomissa ja toimi Kalterijääkärien yhdistyksessä.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ylioppilas[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Into Auerin vanhemmat olivat ruotsinkielen lehtori Karl Emil Auer (1864–1928), alkujaan Falenius ja rakennusmestarintytär Hilda Auer, o.s. Pitkänen (1862–1943), joka kuului ensimmäisiin savolaisiin naisylioppilaisiin. Intolla oli nuorempi sisko Ilta Kyllikki (s. 23. toukokuuta 1892).[1]

Into Auer aloitti opinnot Viipurin klassillisessa lyseossa 1901 ja valmistui ylioppilaaksi 1910. Opinnot Helsingin yliopistossa hän aloitti saman vuoden syksyllä aineinaan kansanrunous, suomen kieli ja kansantalous.[2] Auer toimi innokkaasti viipurilaisessa osakunnassa. Hän oli mukana kansanvalistustoiminnassa Karjalankannaksella ja esiintyi talvella 1914 puhujana ainakin Kivennavalla, Raudussa ja Metsäpirtissä.[3] Auer harrasti myös teatteria ja runoutta. Ida Aalberg oli hänen ihailunsa kohde. Auer lausui hänelle omistamansa runon idolinsa läsnä ollessa.[4]

Aktivistina ja jääkärivärvärinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Into Auer oli mukana yliopiston kevään 1914 promootiojuhlassa, jonka puheissa tuotiin esiin itsenäisyysajatuksia ja joka siten oli myös jääkäriliikkeen alkusysäyksiä. Auer kuului Ylioppilaiden Näyttämöyhdistykseen, kuten ainakin kaksi muutakin aktivistia, Ilmari Räsänen ja Esko Riekki.[5] Aluksi Auerin tehtävät jääkäriaktivismissa olivat tiedustelu- tai vakoilutehtäviä. Hän, kuten ns. Liisankadun toimiston organisoimat tiedustelijat, teki havaintoja Venäjän laivaston toiminnasta. On epäselvää, kuuluiko Auer ko. toimiston organisaatioon. Myöhemmin Auer siirtyi Viipuriin, ensin tiedustelemaan Isak Alfthanin alaisena ja värväystoimintaan etenkin joulukuun 1915 ja heinäkuun 1916 välisenä jaksona.[6]

Špalernajan tutkintavankila.

Toimessaan Viipurin etapin pääsihteerinä Auer oli etapin läpi kulkeville jokseenkin tuntematon.[7] Jääkärien ”virallisena historiana” pidetty Lauerman teos Jääkäripataljoona 27: vaiheet ja vaikutus mainitsee hänet vain kerran: Aarne Sihvo lähettää Auerin neuvottelemaan Keskuskomitean kanssa Helsingissä. Tältä matkalta palattuaan Auer jää santarmien vangiksi 12. heinäkuuta 1916 ja päätyy Špalernajan koppiin 212.[8][9]

Špalernajassa vankina olleet 75 kalterijääkäriä vapautuivat maaliskuun vallankumouksen pyörteissä 12. maaliskuuta 1917.[10] Pietarissa toimineet suomalaiset virkamiehet auttoivat špalerniitteja pääsemään Suomeen; sitä ennen he olivat jo saaneet viestejä, että heidän vapauttamisensa oli ollut erehdys. Viipurissa odotti juhlava vastaanotto, mutta Etelä-Suomesta tuli kehotuksia piiloutua venäläisiltä, joille špalerniitit olivat edelleen "saksalaisten vakoojia".[11]

Sisällissodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan alussa Lappeenrannan punakaarti pidätti Auerin, mutta hän pääsi pakenemaan Viipuriin, missä hänen perheensä edelleen asui. Uudestaan hänet pidätettiin 8. helmikuuta Viipurissa. Auerin onnistui jälleen paeta ja kohdata valkoiset joukot Antreassa. Täällä hänestä tuli 19. helmikuuta alkaen pääesikunnan sihteeri, jonka yhtenä tehtävänä oli aineistoa keräämällä valmistella sodanjälkeistä historiankirjoitusta. Hänellä oli mahdollisesti myös tehtäviä Woldemar Hägglundin adjutanttina.[12]

Auer kävi rintamalla ainakin Raudussa huhtikuun alkupuolella, mutta ei liene osallistunut taistelutehtäviin. Tuolloin hänet oli ylennetty vääpeliksi.[13]

Sotatilanne mahdollisti nopeat ylenemiset myös esikuntatehtävissä. Viipurin valtauksen aikaan Auer oli sotilasarvoltaan vänrikki, Aarne Sihvon adjutantti ja esikuntaupseeri.[14]

Sotilasura sisällissodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinäkuussa 1918 Auer ylennettiin reserviluutnantiksi ja komennettiin kolmannen divisioonan adjutantiksi. Seurasi tehtävä III rajavartiopataljoonan vt. komentajana. Nousu sotilasarvossa oli huikea, muttei poikkeusoloissa erikoislaatuinen: sotamiehestä luutnantiksi viidessä kuukaudessa.[15]

Reserviupseerista aktiiviupseeriksi eteneminen edellytti asianomaista kurssia, ja sen Auer suoritti huhtikuussa 1920.[16] Luutnantti Auerin palveluspaikkana oli ensin Joensuussa ja sitten Kuopiossa sijainnut Pohjois-Savon rykmentti (aiempi 1. Karjalan rykmentti) syyskuuhun 1922 asti.

Kirjallista mainetta hankkineen Auerin arvioitiin soveltuvan paremmin esikuntatyöhön kuin kenttäupseeriksi ja hänet siirrettiin syksyllä 1922 yleisesikuntaan Helsinkiin sekä ylennettiin kapteeniksi vielä saman vuoden aikana. Hän kirjoitti kymmeniä raportteja sekä osallistui lukuisiin työryhmiin. Syksyn 1924 Auer oli puolustusjärjestelmän uudistamista pohtineen puolustusrevisionin eli Hornborgin komitean sihteerinä Lauri Leanderin sijaisena.[17]

Kiihkeä työ vajaasti miehitetyllä operatiivisella osastolla ja kunnianhimoinen asenne verottivat Auerin terveyttä. Esimies, kenraali Martti Wallenius totesi hänen olevan "loppuunkulutettu ylenmääräisellä työllä". Maaliskuusta 1926 saman vuoden syyskuulle Into Auer oli sairauslomalla. Palattuaan työhön lokakuun alussa hänet komennettiin taktiikan kursseille, mutta työ ei auttanut hänen masennukseensa ja alkoholiongelmaansa. [18] Auerin ura aktiiviupseerina päättyi eroon majurin arvoisena kesäkuussa 1927.[19]

Järjestömiehenä ja journalistina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Majuri evp. Into Auer toimi järjestötehtävissä Itsenäisyyden liitossa. Keskeinen hahmo tässä yhdistyksessä oli sen sihteeri, kirjailija Erkki Räikkönen. Into Auer sai liiton valistussihteerin tehtävän tammikuussa 1928. Yhteistyö itsetietoisen ja voimakastahtoisen Räikkösen kanssa ei kuitenkaan sujunut.[20] Työsuhde kesti alle kaksi kuukautta.[21]

Joutuessaan eroamaan armeijasta Auerilla oli ahkeran upseerin maine, mutta rasitteenaan alkoholiongelma. Aktiivipalveluksen sekä kalterijääkärien ja upseeriliiton tehtävien kautta hänelle oli muodostunut laaja suhdeverkosto. Siitä hän sai tukea ja ammatillista hyötyä pyrkiessään Helsingin Sanomien palvelukseen. Hänestä tuli kotimaanosaston toimittaja heinäkuussa 1928 tehtäväkenttänään erityisesti ooppera ja teatteri.[22]

Stipendimatkalla Neuvostoliitossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1930 Auer sai stipendin Neuvostoliittoon tehtävää matkaa varten. Matka ei ollut lähtökohdiltaan journalistinen, vaan pikemminkin ilmeisesti useiden rahoittajatahojen intressejä palveleva tiedonkeruumatka. Auer ulotti matkansa Moskovan lisäksi Ukrainaan ja Kaukasukselle. Matkalla hänelle oli tarjolla lukuisia korkeatasoisia kontakteja. Lisäksi hän perehtyi ympäristöön omatoimisesti huolimatta kulttuuriyhteistyöorganisaatio VOKS:n tiukasta valvonnasta. Hän kirjoitti matkastaan raportin Eljas Erkolle. Sitä vastoin Helsingin Sanomiin tehty juttu venäläisestä pääsiäisestä kirvoitti vastalauseen Suomen Moskovan-lähettiläältä Pontus Artilta, ja julkinen raportointi matkasta lakkasi.[23]

Auer ja ILP[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Into Auer palasi Neuvostoliittoon ja Baltiaan tekemiltään matkoilta sisäpoliittisen kuohunnan keskelle. Äärioikeiston organisoiduttua Lapuan liikkeeksi liberaaleja ja keskustalaisia voimia ryhmittyi Helsingin Sanomien ja Turun Sanomien taustatuella toimivan Isänmaan ja Lain Puolesta -liikkeen (ILP) liepeille. Auerista tuli ILP:n pääsihteeri, käytännön työn tekijä mm. organisaation tiedonhankintatoiminnassa. Edellytykset sille loi Helsingin Sanomien Eljas Erkko myöntämällä Auerille vapaata toimittajan tehtävästä. ILP:n toimisto oli aluksi Auerin kotona Töölössä, osoitteessa Mechelininkatu 31, myöhemmin hotelli Tornissa.[24]

Tapio Turpeisen mukaan Into Auerin aktiivisin toiminta ILP:ssä keskittyi noin puolen vuoden jaksolle marraskuusta 1931 toukokuuhun 1932. Auer mm. laati muistioita ja ohjelmia, hoiti kirjeenvaihtoa maakuntiin ja verkostoitui vaikuttajien kanssa. Auerin suhdeverkostoon ja ILP:n johto- tai taustavoimiin kuuluivat tuolloin niin tuleva Helsingin ylipormestari Eero Rydman kuin Urho Kekkonenkin. Helsingin Sanomien Erkko ja Turun Sanomien Urho Toivola edustivat tiedotusvälineiden valtaa. Kontakteja oli vastapuolellekin: Špalernajan ajoilta Auer tunsi esimerkiksi Vihtori Kosolan. Myös "Lapuan kapteeni" Minna Craucher "kirjallisine salonkeineen" kiinnosti häntä.[25]

Into Auerin hautapaikan kertova laatta Kalevankankaan hautausmaalla, Tampereella. Hautaa ei ole merkitty. Ylärivillä on ILP-puolueen tunnus latinaksi (suom. Isänmaan ja lain puolesta).

Psykohistorioitsija Juha Siltala pohtii, miksi Into Auer, vaikka oli entinen jääkärivärväri, suuntautui ILP:hen Lapuan liikkeen sijasta. Hän päätyy tulkintaan, että Auerille, samoin kuin Jalmari Finnelle, Lapuan liikkeen kannattaminen olisi johtanut ristiriitaan valtioon samastumisen ja oman seksuaali-identiteetin välillä. Samastuminen valtioon vaati tämän, George L. Mossen tutkimukseen[26] pohjaavan, tulkinnan mukaan seksuaalisten taipumusten suuntaamista yksinomaan avioliitossa toteutettavaan heteroseksuaalisuuteen.[27]

Kalterijääkärien kronikoitsija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Auerin ura sanomalehtimiehenä päättyi Mäntsälän kapinaan. Senaikaisista paineista palautuminen koetteli häntä henkisesti.[28] Lisäksi toiminta ILP:ssä kapinan aikana turmeli hänen suhteitaan entisiin tukijoihinsa; hänestä tuli Turpeisen sanoin eräs "Mäntsälän kevään marttyyri". [29]

Yhtenä näkyvistä entisistä spalerniiteista Auer oli kuitenkin kalterijääkärien matrikkelikomitean jäsen. Matrikkelin kirjoittamisen aloitti Sulo-Weikko Pekkola, mutta työ päättyi kirjailijan itsemurhaan 1930. Vuonna 1935 ilmestyneen kolmannen osan kirjoitti Auer, vaikka tekijätiedoissa mainitaan edelleen myös Pekkolan nimi. Auer ilmoitti kustantajalle olevansa valmis saattamaan työn päätökseen. Kirjoittaminen alkoi julkaisuvuoden huhtikuussa ja teos oli valmis marraskuussa. Auerin työtahti oli jälleen kova.[30][31]

Tekijä oli toiminut varovaisesti, mielialoja seuraillen: vasemmistolaisista kalterijääkäreistä ja heidän joukossaan olleista sisällissodan yliloikkareista ei kerrottu (tällainen oli esimerkiksi työmies-kalterijääkäri Väinö Lönnqvist).[32] Kirja sai hyvän vastaanoton poliittisen rintaman eri puolillakin.[33]

Tapio Turpeinen tulkitsee, että kirjan avulla Auer saattoi saada tilapäisen hyväksynnän, vaikka häntä kohtaan tunnettiin jo monenlaista epäluuloa.[34] Kirja ennakoi myös kalterijääkärien yhdistyksen muodostumista samana vuonna. Into Auerista tuli luonnollisesti yhdistyksen sihteeri. Tässä osa-aikaisessa tehtävässä Auer toimi vuodet 1935-1944.[35]

Into Auerin tragediat ja kohtelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Into Auerin persoonassa ja elämässä näyttää olleen kaksi vahvasti erilaista puolta. Toinen oli näkyvä, idealistinen ja aikaansaapa tekijä, jota arvostettiin. Toinen taas oli herkkä ja haavoittuva sekä lisäksi arvoiltaan 1930-40-lukujen Suomessa hyvin oudoksuttu. Auerin elämän kaksijakoisuus liittyy hänen habitukseensa ja valintoihinsa suhteessa siihen ympäristöön, aikaan ja asemaan jossa hän eli ja toimi. Auerin ja hänen sidosryhmiensä suhde kärjistyi tehden hänestä monille piireille kiusallisen tapauksen, josta oli vaiettava tai joka oli vaiennettava: Lapuan liikkeessä mukana olleet karsastivat Aueria hänen ILP-toimintansa ja "punaisuutensa" vuoksi. Suomalaisen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoonan muodostamisessa aktiivisesti vaikuttaneet kalterijääkärit, erityisesti Esko Riekki, puolestaan pelkäsivät tähän toimintaan liittyviä tietovuotoja punaiselle Valpolle. Riekki kantoi Auerille kaunaa myös siksi, että ILP oli Mäntsälän kapinan aikana toiminut hallituksen tiedonhankkijana Riekin johtaman Etsivän keskuspoliisin ohi.[36] Auerin homoseksuaalisuutta vieroksuivat esimerkiksi Aarne Sihvo ja Paavo Susitaival.[37]

Kalterijääkärien johdon jäsenet Riekki, Harry Backberg, Kaarlo Ruuskanen, Otto Rossi, Ale Roos ja Väinö Sola toimivat vuonna 1945 aktiivisesti Auerin passittamiseksi mielisairaalaan. Lääketieteellistä tukea antoi niin ikään kalterijääkäri Juho "Jurre" Aalto laatimalla tarvittavat asiakirjat. Auer toimitettiin poliisin kuljettamana Kivelän sairaalaan 26. huhtikuuta 1945.[38]

Juha Siltala luonnehtii, että Lapuan liikkeen yhtenä tavoitteena oli "luoda uusi arvoykseys, uusi yhtenäiskulttuuri modernisoituvaan, ristiriitaiseen yhteiskuntaan".[39] Auer otti etäisyyttä Lapuan liikkeeseen, vastustaen sitä aktiivisesti, mutta Jääkäriliike - monien jääkärien kuuluessa "lapualaisiin" - ei ollut sen armeliaampi ympäristö, kuten Turpeinen toteaa: "Auerista tuli epähenkilö, ei niinkään tietämättömyydestä, vaan päinvastoin: koska tiedettiin hänen totaalisesta erilaisuudestaan."[40]

Elämäkerturinsa mukaan Into Aueria kohtasi inho, joka kohdistui siihen, ettei Auer seurannut heteronormatiivisia odotuksia, mutta ei myöskään sublimoinut seksuaalienergiaansa muuksi toiminnaksi, vaan ilmensi sitä aktiivisesti homoseksuaalisissa suhteissaan nuoriin miehiin tai poikiin. Jääkäriliikkeessä saman kohtalon oli kokenut aiemmin Fritz Wetterhoff.[41] Myös Auerin mielenterveysongelmat olivat osa hänen "heikkouksiaan".

Auer oli mielisairaalassa hoidettavana ensimmäisen kerran 1926 yritettyään itsemurhaa.[42] Monet muutkin kuolemantuomion uhan alla eläneet Špalernajan vangit potivat mielenterveydellisiä ja muita terveysongelmia. Heistä ainakin Kyösti Wilkuna, Sulo-Weikko Pekkola ja Ilmari Relander päätyivät itsemurhaan.[43]

Auerin kevään 1945 sairaalapassitukselle ei elämäkerran kirjoittajan mukaan ollut todellista lääketieteellistä syytä, vaan kyse oli mielipidevainosta. Kalterijääkärien keskuudessa ainakin Väinö Lindén arvosteli päätöstä, tosin vasta Auerin kuoleman jälkeen.[44]

Into Auer kuoli Tampereen yleisessä sairaalassa 6. toukokuuta 1948. Hautapaikka Kalevankankaalla jäi merkitsemättä, koska yksin ja tukijoitta jääneen miehen hautakivelle ei löytynyt maksajaa.[45]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Eskelinen, Heikki: Me tahdoimme suureksi Suomenmaan: Akateemisen Karjala-Seuran historia I. Porvoo: WSOY, 2004. ISBN 951-0-25056-2.
  • Koivusalo, Esko: Laillisuusrintama lapualaisia vastassa. Hiidenkivi: suomalainen kulttuurilehti, 1996, nro 4, s. 30.
  • Lauerma, Matti: Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27 : vaiheet ja vaikutus. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1966. ISBN puuttuu teoksesta.
  • Siltala, Juha: Lapuan liike ja kyyditykset 1930. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 951-1-08716-9.
  • Siltala, Juha: Tapaus Into Auer ja jakautuneen eliitin Suomi. (kirja-arvostelu: Tapaus Into Auer) Hiidenkivi : suomalainen kulttuurilehti, 1996, 3. vsk, nro 4, s. 31-32. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Suomen kotiseutuliitto, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.
  • Simola, Matti (toim.): Ratakatu 12: Suojelupoliisi 1949-2009, s. 204-228. Etsivä Keskuspoliisi 1919-1937 (kirj. Matti Lackman). WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35243-4.
  • Turpeinen, Tapio: Tapaus Into Auer: jääkäriliikkeen viimeinen näytös. Helsinki: Tammi, 1995. ISBN 951-31-0488-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Turpeinen 1995, 14–15
  2. Turpeinen 1995, 16–17
  3. Turpeinen 1995, 14–15, 23
  4. Turpeinen 1995, 26
  5. Turpeinen 1995, 32–33
  6. Turpeinen 1995, 34, 36
  7. Turpeinen 1995, 36
  8. Lauerma 1966, 701
  9. Turpeinen 1995, 45, 10
  10. Turpeinen 1995, 47
  11. Turpeinen 1995, 53–55
  12. Turpeinen 1995, 58-59, 60
  13. Turpeinen 1995, 60
  14. Turpeinen 1995, 64
  15. Turpeinen 1995, 70, 78, 82
  16. Turpeinen 1995, 71
  17. Turpeinen 1995, 75
  18. Turpeinen 1995, 73, 77
  19. Turpeinen 1995, 78
  20. Eskelinen 2004, 134-135 ja eri kohdin
  21. Turpeinen 1995, 79
  22. Turpeinen 1995, 83
  23. Turpeinen 1995, 84-91
  24. Turpeinen 1995, 97, 105
  25. Turpeinen 1995, 97
  26. Mosse, George L., Nationalism and Sexuality: respectability and abnormal sexuality in modern Europe, New York : Howard Fertig, 1985
  27. Siltala 1996
  28. Turpeinen 1995, 126
  29. Turpeinen 1995, 123
  30. Pekkola, Sulo-Weikko: Kalterijääkärit III. kirj. Into Auer. Porvoo: WSOY, 1935. ISBN puuttuu teoksesta.
  31. Turpeinen 1995, 127-128
  32. Turpeinen 1995, 70
  33. Turpeinen 1995, 128-129
  34. Turpeinen 1995, 128-129
  35. Turpeinen 1995, 133
  36. Lackman, Matti 2009: Etsivä Keskuspoliisi 1919-1937 s. 226, teoksessa: Simola (toim.) Ratakatu 12: Suojelupoliisi 1949-2009; Turpeinen 1995, 162
  37. Sihvon reaktiosta: Turpeinen 1995, 161;Susitaipaleesta mts. viite 245
  38. Eräiden kalterijääkärien äärioikeistolaisuudesta: Turpeinen 1995, viite 251. Auerin saamasta homoleimasta: mts., 78,120, 210. Passituksesta: mts., 166-167, 262.
  39. Siltala 1985, 17
  40. Turpeinen 1995, 205
  41. Turpeinen 1995, 206
  42. Turpeinen 1995, 11
  43. Špalernajan oloista ja pelosta: Turpeinen 1995, 48, Wilkunasta: Turpeinen 1995, 126, Siltala 1985, 258; Pekkolasta: Turpeinen 1995, 127; Relanderista: Turpeinen 1995, 133, 138
  44. Turpeinen 1995, 167, 13, 204
  45. Turpeinen 1995, 13

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Uino, Ari: Pro patria et lege - isänmaan ja lain puolesta -järjestö. Historiallinen aikakauskirja, 1983, s. 198-207.