Honkobackharjun jätinkirkko
| Honkobackharjun jätinkirkko | |
|---|---|
| Sijainti | |
  Honkobackharjun jätinkirkko |
|
| Koordinaatit | |
| Valtio | Suomi |
| Paikkakunta | Kruunupyy (Alaveteli) |
| Historia | |
| Tyyppi | Jätinkirkko |
| Ajanjakso | esihistoria |
| Korkeus | 55,0 [1] m |
| Pinta-ala | 470 (25×20) [2] m² |
Honkobackharjun jätinkirkko on Pohjanmaalla Kruunupyyn Alavetelissä sijaitseva kahdesti tutkittu ja metsä-äestyksessä osittain tuhoutunut jätinkirkko. Vaikka sen ajoittaminen on kesken, sijoittuu se kivikauden loppupuolelle.[1][3]
Sijainti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jätinkirkko sijaitsee Alavetelin kirkosta noin 7 kilometriä itäkoilliseen. Sinne pääsee Alavetelistä joko yhdystietä 18007 pitkin Jolkkaan tai yhdystietä 17947 pitkin Paasilaan. Jos seuraa ensin mainittua tietä, jatketaan sitten Saarukkaan ja käännytään siellä etelään metsäautotietä pitkin Paasilan suuntaan. Jos tuleekin jälkimmäistä tietä, käännytään Paasilassa Stora Kutusträsketin kohdalla vasemmalle koilliseen johtavaa metsätietä pitkin. Honkobackharju sijaitsee metsätien keskivaiheilla. Harju on kilometrin pitkä ja noin 200–300 metriä leveä. Harjun lakialue on melko tasainen ja se on muodostunut sorasta ja suurista kivistä. Alempana rinteillä on pintamaassa hiekkaa. Laella on kolme muinaisjäännösryhmää. Keskellä on noin 10 röykkiön ryhmittymä, noin 200 metriä koillisessa on suuri ja pyöreä kivivalli ja noin 100 metriä etelässä sijaitsee jätinkirkko.[1][2]
Jätinkirkko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jätinkirkon rakenteita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jätinkirkko on puolisuunnikkaan muotoisen kivivallin erottama raivattu alue muinaisjäännösalueen eteläpäässä. Se on 25 metriä pitkä ja 20 metriä leveä. Kivivallit ovat 2–3 metriä leveät ja 50–70 senttimetriä korkeat. Ne on rakennettu 20–80 senttimetrin kokoisista kivistä. Pohjoisvallissa on kivien joukossa myös maata ja soraa. Jätinkirkon pituusakselin suuntaus on 3° pohjoissuunnasta vastapäivään eli lähes pohjoiseen. Eteläinen sivu on hieman viisto muihin sivuihin nähden, koska länsivalli on noin viisi metriä itäistä vallia pitempi. Itävallin sisäpuoli oli paikoin huolellisesti rakennettu kulmikkaita kiviä pinoamalla. Sen koillispäässä sijaitsevasta portista etelään päävallia seuraa toinen pienempi valli. Kaksoisvallin sisävalli on mahdollisesti rakennettu itävallin kivistä, koska se on rakenteeltaan epämääräisempi ja hajonneempi kuin muut vallit. Jätinkirkon suurin sisämitta on 18 metriä ja sen kohtisuora leveys on 9–12 metriä. Jätinkirkon sisäpiha on raivattu puhtaaksi kivistä kun taas sen ulkopuolinen alue on hyvin kivistä.[1][2][4]
Kivivallissa on ainakin 4–5 matalaksi raivattua kohtaa, joita kutsutaan portiksi. Ne sijaitsevat kukin omalla sivullansa. Lähes keskellä eteläsivua sijaitseva portti aukeaa jätinkirkon keskipisteestä katsoen 177° pohjoissuunnasta myötäpäivään eli lähes etelään. Se on metsä-äestyksessä vaurioitunut, mutta sen paikka erottuu selvästi. Siitä kolme metriä itään on sijainnut mahdollisesti toinenkin portti. Lähes keskellä pohjoissivua sijaitsee kolmas portti, joka aukeaa suuntaan 357° eli lähes pohjoiseen. Se on metrin leveä ja portin molemmat sisäreunat on reunustettu isoilla kivillä. Reunuskivet ovat voimakkaasti palaneet. Länsisivun portti sijaitsee lähellä lounaisnurkkaa ja se on metrin leveä. Se on tuhoutunut osittain äestyksessä. Itäsivun portti sijaitsee lähellä koillisnurkkaa ja se on alle metrin levyinen. Itäsivun portin pohjalla on isoja kiviä.[1][2][4]
Jätinkirkon sisäpihan alue on alun perin ollut 16–20 metriä pitkä ja 12 metriä leveä (pinta-ala 210 m²). Kun itävallista siirrettiin kiviä toista rinnakkaista vallia varten, kapeni sisäpiha sen eteläpäässä 9 metriin (noin 185 m²). Sisäpiha on pinnaltaan kivetön ja sen keskikohdan pinnankorkeus on noin 15 senttimetriä reunojen pintaa alempana. Kaivauksissa meren huuhtoman maa-aineksen alta paljastui ruskeaksi värjäytynyttä likamaata, jollainen syntyy ihmistoiminnan jätteiden värjätessä hiekkaa. Monissa kohdissa kaivausaluetta huomattiin, että sisäpihan kenttää olisi täytetty ja tasattu erityyppisillä täytemailla. Likamaata esiintyi myös puoli metriä pohjoisvallin alla. Valli on joko rakennettu uudelleen tai myöhemmin sortunut sisäpihan pinnan päälle. Erityisiä sisäpihan löytöjä oli muutama. Pohjoisosassa sijaitsee metrin pituinen soikea kuoppa, jonka molemmissa päissä on isot kivet. Toinen kuoppa liittyy kivettyyn lieteen, joka sijaitsi sisäpihan koillispäässä. Se oli 2,0 metriä pitkä, 1,2 metriä leveä ja 25 senttimetriä syvä. Se oli täynnä palaneita kiviä ja nokimaata. Lieden ja vallin läheltä löytyi tasaiseksi rakennettu kivetty alue, jossa 20–70 senttimetrin kokoiset kivet oli kaivettu maahan niin, että kivien suorat sivut muodostivat yhdessä tasaisen pinnan. Pohjoisvallin sisäreunassa on vallin suuntainen nokimaa-alue, joka on voinut syntyä puurakenteen palamisesta.[2]
Löytöjä jätinkirkon kaivauksilta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jätinkirkon sisäpihan ja kivivallin kaivauksilta ei löydetty montaakaan esinettä. Suurin osa löydöistä (noin 1000 kappaletta) olivat kivikaudelle tyypillisiä kvartsi-iskoksia. Muutama prosentti löydöistä olivat kiventyöstöstä syntyviä kiven ytimiä. Kiviesineitä löydettiin vain viisi. Ne olivat kaavin, uurrin, kaksi esineen teelmää ja hiotun esineen kappale. Keramiikkaa löytyi neljä sirpaletta. Ne olivat asbestikeramiikkaa ja niiden kuviokoristelu muistutti Pöljän keramiikkaa. Koska löytöaineisto on vähäistä ja esimerkiksi palanutta luuta ei löytynyt, päätteli kaivauksien johtaja Hans-Peter Schulz paikan eroavan tyypillisestä kivikauden asuinpaikasta niin paljon, että varsinaisen asuinpaikan täytyy sijaita muualla.[2]
Havaintoja ja tulkintoja kaivauksilta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hans-Peter Schulzin mukaan portit oli raivattu maanpinnan tasalle ja hänen vaikutelmaksi jäi, että ne olisivat toimineet jätinkirkon kulkuaukkoina. Hän huomasi kaivausten aikana myös, että pohjoisvallin portin reunuskivet olivat voimakkaasti palaneet. Kivissä oli syvät halkeamat, jotka alkoivat pinnasta ja loppuivat kiven sisälle. Samanlaisia halkeamia oli myös maan alta pinnalle kaivetuissa kivissä, joten syy ei ilmeisesti ole metsäpalossa. Hän päätteli, että kivivallit olivat perustus hirsirakenteelle ja joka olisi palanut erittäin kuumana halkaisten hirsiä reunustavat kivet. Portin edusta ja osin kivivallin altakin maa oli muuttunut punaiseksi. Palanut maa on usein punaista johtuen raudan kuumuuden vaikutuksesta tapahtuvasta hapettumisesta. Palanutta maata oli monissa muissakin paikoissa. Palaneen maan päällä oli kuitenkin kerros puhdasta rantahiekkaa tai soraa. Schultz päätyi olettamaan, että sekä kivivalleja oli rakennettu ainakin kahteen kertaan ja että jätinkirkon sisäpihan maanpintaa olisi korotettu rantahiekkalla noin 10–15 senttimetriä.[2]
Kivien halkeamisen aiheuttaman kuumuuden on täytynyt olla korkeaa. Sen Schulz tulkitsi niin, että kuumuuden aiheuttivat hirren paksuisten puurakenteiden palaminen. Siitä, että jätinkirkoissa olisi ollut puisia rakenteita, on Schulzin mukaan täällä löytynyt ensimmäiset viitteet. Kaikki havaitut yksityiskohdat tukevat hänen olettamustaan, että jätinkirkko rakennettiin palamisen jälkeen uudelleen.[2]
Ympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jätinkirkon lähiympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noin 25 metriä jätinkirkon eteläisen kivivallin eteläpuolella erottuu mäen rinteessä muinaisrannan törmä. Sen ja jätinkirkon välissä on 170 neliömetrin (m²) laajuinen likamaa-alue, jonka äestysurissa pilkottaa kvartsinkappaleita. Likamaata, joka on muodostunut ihmisen toiminnasta, on 5–10 senttimetrin kerros. Likamaa-alueen koilliskulmassa havaittiin urissa kolme keskittymää rikkipalaneita kiviä ja aivan jätinkirkon kivivallin tuntumassa löytyi metrin levyinen ja 20 senttimetriä korkea palokivikumpu (röykkiö). Urissa olevat palokivet voivat olla palokivikumujen hajonneiden kasojen jäänteitä. Jätinkirkon pohjoisvallin pohjoispuolella sijaitsee kaksi halkaisijaltaan nelimetristä kiviröykkiötä, joiden korkeus on 50–60 senttimetriä. Kumpikin röykkiö oli rakennettu suuren maakiven viereen. Niitä ei ole tutkittu.[1][2]
Röykkiöalue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jätinkirkosta 80 metriä pohjoiseen sijaitsee 1,3 hehtaaria suuri röykkiöalue, mistä on löytynyt 10 kiviröykkiötä ja kaksi painannetta. Kolmen painanteen halkaisijat ovat 6–8 metriä ja seitseman vain 2–5 metriä. Painanteet ovat 4–6 metriä pitkät ja ne ovat kivivallien ympäröimät.[1][2]
Ylioppilas Gunnar Rosén tutki vuonna 1949 kaksi röykkiötä. Hän ei löytänyt niistä mitään, mikä olisi viitannut hautaukseen, mutta siitä huolimatta hän kutsui niitä haudoiksi. Röykkiöt koostuivat sorasta, pyöreistä rantakivistä ja muista kivistä. Röykkiön pohjakerros oli samanlaista kuin maaperän harjusora ja raja röykkiön ja maaperän välissä oli vaikea erottaa. Röykkiön reunaa ei oltu rajattu kiviasetelmilla eikä muitakaan rakenteita löytynyt. Mitään luita tai hauta-anteja ei löytynyt. Rosénille jäi epäselväksi, olivatko röykkiöt luontaisia vai ihmisen tekemiä.[5][6]
Pyöreä kivivalli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Röykkiöistä noin 200 metriä itäkoillisen suuntaan sijaitsee maa- ja kivirakenne, joka on halkaisijaltaan 30 metriä. Ympyrän muotoinen kivivalli reunustaa ympäristöään korkeampaa ja tasaista aluetta. Alueen pintamaa on huhtoutunutta hiekkaa ja soraa, mutta sen alla löytyy 10–15 senttimetriä vahva ja tumma nokinen likamaakerros. Siihen kaivetuista koekuopista löytyi luuta ja palaneita kiviä. Alueelta löytyi myös kaksi 20–30 senttimetriä syvää ja metrin läpimittaista kuoppaa.[2]
Hongellin asuinpaikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noin 300–400 metriä etelään korkeudella 43–45 metriä (mpy) sijaitsee asuinpaikka, jonka keramiikka ei ole samaa tyyppiä kuin jätinkirkosta löydetty. Tässä keramiikassa ei käytetty asbestikuituja ja se on karkeapintaista. Sen arvellaan olevan kivikauden loppupuolelta. Asuinpaikka sijaitsee sellaisella korkeuskäyrällä, että meri ulottui tänne asti kivikauden loppupuolella.[2][7]
Ajoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaivauksilta otettiin talteen erilaisia näytteitä radiohiili- ja termoluminenssiajoituksia varten. Niiden tuloksia ei ole tässä käytettävissä. Scholz päättelee kohteen ajoituksen epäsuorasti. Maankohoamisen rannansiirtymän kronologian mukaan jätinkirkolle voidaan antaa karkea ajoitus. Jätinkirkko on voitu rakentaa aikaisintaan silloin, kun Litorinameren vedenpinnan keskivedentaso alitti 54 metriä (mpy). Se vastaa ajoitusta 3200 eaa. Alue oli saaristona siihen asti, kun keskivedentaso alitti 42 metriä (mpy). Tämä vastaa ajoitusta 2400 eaa. Molemmat ajoitukset sopivat kiviesinelöytöihin ja Pöljän keramiikkaan.[2]
Jari Okkonen sijoittaa jätinkirkon myöhäisemmäksi 1500 eaa. Hän niputtaa kaikki Kruunupyyn kolme jätinkirkkoa samanaikaisiksi.[8]
Tutkimuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kohdetta on tutkittu pintapuolisesti vuosina 1975 (Mirja Miettinen), 2003 (Pentti Risla) ja 2006 (Kaisa Lehtonen). Siinä on suoritettu arkeologisia kaivauksia vuosina 1950 (Gunnar Rosen) ja 2007 (Hans-Peter Schulz).[1]
Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jätinkirkko vaurioitui syksyllä 2006 tehdyissä metsänhoitotöissä, jolloin koko jätinkirkon eteläosa tuhoutui metsäalueen äestyksessä. Äestys rikkoi eteläosan kivivallit ja kivivallien sisäpihan kulttuurikerros rikkoontui.[1]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Högryggenin jätinkirkko sijaitsee 12,4 kilometriä länsiluoteeseen.[3]
- Kåtabackenin jätinkirkko sijaitsee 6,0 kilometriä lounaaseen.[3]
- Snårbackenin jätinkirkko sijaitsee 15,5 kilometriä etelälounaaseen.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Okkonen, Jari: Jättiläisen hautoja ja hirveitä kiviröykkiöitä: Pohjanmaan muinaisten kivirakennelmien arkeologiaa. Väitöskirja, Oulun yliopisto. Acta Universitatis Ouluensis. Series B, Humaniora 52. Oulu: Oulun yliopisto, 2003. ISBN 951-42-7169-6. Teoksen verkkoversio (pdf).
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i Muinaisjäännösrekisteri: Nedervetil-Honkobackharju Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. 4.3.2011. Museovirasto. Viitattu 23.12.2016.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m Schulz, Hans-Peter: Kruunupyy Alaveteli Honkobackharjun jätinkirkko, 2007
- ↑ a b c d Honkobackharjun jätinkirkko, Kruunupyy (sijainti maastokartalla) Karttapaikka. Helsinki: Maanmittauslaitos. Viitattu 10.10.2019.
- ↑ a b Ridderstad, Marianna: Orientations and other features of the Neolithic 'giants' churches' of Finland from on-site and lidar observations, Journal of Astronomical History and Heritage, s.135–150, 2015
- ↑ Rosén, Gunnar: Arkeologiska undersökningar i Nedervetil, 1950
- ↑ Okkonen, Jari: Jättiläisen hautoja ja hirveitä kiviröykkiöitä, s.75
- ↑ Muinaisjäännösrekisteri: Hongell Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. 4.12.2007. Museovirasto. Viitattu 23.12.2016.
- ↑ Okkonen, Jari: Jättiläisen hautoja ja hirveitä kiviröykkiöitä, s.153
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Okkonen, Jari: Jätinkirkot – Pohjanmaan arvoitukselliset muinaisjäännökset (Arkistoitu – Internet Archive), Arkeologia NYT! 2-3/2008, s.5–7
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
