Eurooppalaisten siirtomaavalta

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Maailman siirtomaat vuonna 1920.

Eurooppalaisten siirtomaavalta on aikakausi, jonka aikana eurooppalaiset valtiot hallitsivat siirtomaa-alueita eri puolilla maailmaa. Siirtomaavalta sai alkunsa löytöretkien jälkeen, kun Uusi manner valloitettiin. Siirtomaavalta ei ulottunut vain Amerikkaan, vaan myös muillekin mantereille Afrikkaan, Aasiaan ja Oseaniaan.

Miltei koko Afrikka ja Oseania jaettiin eurooppalaisten kesken ja aasialaiset alueet alistettiin eurooppalaisten kaupankäynnin tarpeiden mukaisiksi. Dekolonisaation myötä valtaosa siirtomaista on itsenäistynyt, mutta periaatteessa siirtomaavalta ei ole kokonaan loppunut, sillä joillakin eurooppalaisilla on edelleen siirtomaita, kuten brittiläiset merentakaiset alueet.

Siirtomaavalta käynnistyi pikkuhiljaa eurooppalaisten ensin perustaessa siirtokuntia eri alueille. Alkuun heillä ei ollut voimavaroja valloittaa alueita, joten alkuperäisasukkaiden kanssa käytiin kauppaa. Vähitellen kaupankäynti muuttui riistoksi, ja lopulta siirtokuntien kasvaessa alueiden alistamiseksi. Ensimmäisiä siirtomaita olivat espanjalaisten Kanariansaaret ja portugalilaisten Madeira.[1]

Siirtomaat Amerikassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eurooppalaisten hallinnoimat alueet Amerikassa 1750

Varsin pian Amerikan löytämisen jälkeen eurooppalaiset - etunenässä Espanja ja Portugali - alkoivat ottaa uuden mantereen alueita haltuun. Kolumbus löysi Amerikan 1492 ja Hernán Cortés valloitti Espanjalle Meksikon alueen asteekkivaltakunnan jo 15191522, ja alueesta tuli siirtomaa.

Tordessillasin sopimuksessa 1494 Portugali ja Espanja jakoivat keskenään Euroopan ulkopuolisen maailman. Paavi Julius II vahvisti sopimuksen 1506, mikä rajoitti muiden maiden siirtomaahankintaa. Portugalilainen Pedro Álvares Cabral löysi ja valloitti nykyisen Brasilian vuonna 1500 ja espanjalainen Francisco Pizarro valloitti Etelä-Amerikan itäosan inkavaltakunnan 15321541 sopimuksen mukaisesti.

Tordesillasin sopimuksen painoarvo väheni, kun Euroopan valtiot kiinnostuivat uuden mantereen alueista. Lopullisesti se menetti merkityksensä vuonna 1580, kun Portugali liitettiin hetkeksi Espanjaan. Siirtomaakilpaan tulivat ensin mukaan Atlantin rannikkovaltiot Englanti, Ranska ja Hollanti, ja myöhemmin Saksa, Tanska, Ruotsi ja Venäjä. Myös pienet valtiot Skotlanti ja Kuurinmaa perustivat pieniä siirtokuntia.

Siirtomaat Afrikassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Afrikan siirtomaat vuonna 1913
Pääartikkeli: Afrikan kolonisaatio

Eurooppalaiset alkoivat jo 1500-luvulla perustamaan kauppa-asemia Afrikan rannikolle. Kauppa-asemista myöhemmin kehittyi siirtokuntia, ja lopulta siirtomaa-alueita. Kilpailu Afrikasta johti siirtomaasotiin Euroopan suurvaltojen välillä. Viralliseksi kilpailun teki vuoden 1884 Berliinin konferenssi, jossa sovittiin että rannikkoaluetta omistavalla valtiolla oli myös oikeus sisämaahan.

Siirtomaat Aasiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskalainen pilakuva 1890-luvulta, missä kuvataan Kiinan riistämistä.
Pääartikkeli: Imperialismi Aasiassa

Venäjä ei muiden eurooppalaisten valtioiden tavoin suunnannut siirtomaahankinnoissaan meren yli länteen, vaan keskittyi lähialueisiinsa Aasiassa. Myöhemmin Venäjän ja Ison-Britannian intressit kohtasivat toisensa, ja tilannetta kutsutaan nimellä suuri peli.

Siirtomaavallan purkautuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Dekolonisaatio

Ensimmäisenä siirtomaavallasta irrottautui valtaosa Amerikan mannerta. Siirtomaissa siirtomaavalta herätti vastustusta, sillä siirtomaiden asukkaat katsoivat olevan alempiarvoisia isäntämaiden asukkaiden rinnalla, ja lisäksi isäntämaat riistivät siirtomaitaan taloudellisesti. Suosiolla eivät Amerikan maat itsenäisyyttä kuitenkaan saaneet, vaan ne joutuivat taistelemaan isäntävaltioitaan vastaan. Eurooppalaisilla oli riitoja omalla mantereellaan, jonka vuoksi he eivät voineet keskittyä kapinoiviin siirtokuntiin, jotka onnistuivat irtautumaan isännistään. Eurooppalaisten menettäessä otteensa Amerikasta, alkoivat he keskittyä muihin siirtomaihinsa.

Toisen maailmansodan jälkeen länsivaltioilla oli hankala tilanne. Sodassa oltiin liputettu kansojen itsemääräämisoikeuden ja vapauden puolesta, joten länsivaltojen oli vaikea perustella siirtomaavaltaansa. Lisäksi sota oli rasittanut siirtomaita ja ne joutuivat rahoittamaan isäntävaltioidensa uudelleenrakentamista. Tämä herätti närää siirtomaissa, sillä toisen maailmansodan katsottiin pääasiassa olevan Euroopan sota, eikä heidän sotansa. Lisäksi sodan aikana esimerkiksi Iso-Britannia oli luvannut monille siirtomaille itsenäisyyden sodan jälkeen. Japanin menestys toisessa maailmansodassa oli myös osoittanut, etteivät eurooppalaiset ole voittamattomia, joka osaltaan rohkaisi siirtomaita vaatimaan itsenäisyyttä.

Dekolonisaatio Amerikassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallisuusaate kasvoi Amerikan siirtomaissa 1700- ja 1800-luvuilla. Siirtomaiden tyytymättömyys isäntävaltioihin aiheutti lukuisia kapinoita. Vuonna 1775 tapahtunut Bostonin teekutsut käynnistivät Amerikan vallankumouksen, jossa Yhdysvallat syntyi voitettuaan Ison-Britannian Yhdysvaltain vapaussodassa 1783. Haitilla Ranskan vallankumous innosti saaren orjat vallankumoukseen ja saari itsenäistyi 1804.

Espanjan siirtokuntien levottomuudet kasvoivat lopulta Etelä-Amerikan itsenäisyyssodiksi 18081825 ja Meksikon vapaussodaksi 18101821, mitkä päättivät Espanjan siirtomaavallan Amerikassa. Myös Brasiliassa kansallismieliset nousivat kapinaan, ja Portugalin kuninkaan poika Pedro I tuki heitä. Brasilia itsenäistyi 1822 ja Pedro I:stä tuli Brasilian keisari.

Dekolonisaatio Aasiassa ja Oseaniassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvallat oli jo luopunut siirtomaistaan, ja samaa vaadittiin mm. Intiassa. Aluksi brittihallinto ei halunnut luopua arvokkaasta maasta, muuta Mahatma Gandhin johtama itsenäissyysliike ja sen järjestämä passiivinen vastarinta johtivat lopulta vuonna 1947 brittien nopeaan vetäytymiseen ja Intian ja Pakistanin itsenäistymiseen. Ranska halusi myös pitää kiinni Kaukoidän siirtomaistaan, joka kohti vuonna 1946 Indokiinan sotaan. Sota päättyi 1954 Ranskan tappioon ja entisen Indokiinan alueelle syntyi kolme uutta valtiota; Laos, Vietnam ja Kambodža.

Dekolonisaatio Afrikassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Afrikan dekolonisaatio

Afrikassa dekolonisaatio oli rauhanomaisempaa, joskin se lähti käyntiin muita maanosia myöhemmin. Vähitellen eurooppalaiset halusivat luopua Afrikan siirtomaistaan, joiden suurin itsenäistymisaalto oli 1960-luvulla. Portugali luopui siirtomaistaan vasta 1970-luvun puolivälissä ja Namibia ja Eritrea itsenäistyivät vasta 1990-luvulla. Algerian itsenäistyminen Ranskasta oli yksi Afrikan vaikeimmista, sillä maassa oli yli kolmen miljoonan ranskalaisen vähemmistö, joka vastusti siirtomaavallan päättymistä. Algerialaiset aloittivat vuonna 1954 Algerian itsenäisyyssodan, joka päättyi 1962 Algerian itsenäistymiseen.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kohi, Palo, Päivärinta, Suonio, Vihervä: Forum - Ihminen, ympäristö ja kulttuuri, s. 90. Otava, 2005. ISBN 951-1-18572-1.