Erikoistehtävä Mannerheimin salaisena asiamiehenä 1932–1945

Erikoistehtävä Mannerheimin salaisena asiamiehenä 1932–1945 on vuonna 1971 julkaistu Vilho Tahvanaisen muistelmateos, jossa hän kertoo olleensa Mannerheimin salainen asiamies.

Elämänvaiheita

Kertomansa mukaan Tahvanainen työskenteli teini-ikäisestä lähtien eri tehtävissä savottatyömailla Pohjois-Karjalassa. Hän ei juurikaan saanut koulutusta, mutta oli innokas opiskelemaan itsenäisesti. Hän opetteli itse morsetusta ja pikakirjoitusta ja vielä myöhemmin kieliä, muun muassa viroa.

Metsätyömailla hän kohtasi agitaatiota harjoittavia kommunisteja, jotka olivat tulleet rajan takaa Neuvostoliitosta. Nämä värväriagentit ahdistelivat aggressiivisesti metsätyömiehiä oman ideologiansa kannalle. Keväällä 1930 eräs kolmen miehen joukko pakotti Tahvaisen ja hänen työtoverinsa Heikki Laakkosen mukaansa kantamaan reppuja, joissa oli räjähteitä ja patruunoita. Kahden vuorokauden taivalluksen jälkeen poikien onnistui kuitenkin paeta, ja samalla rajavartiomiehet ottivat kaapparit kiinni.

Syksyllä 1930 Tahvanainen oli työssä Aittojärven patotyömaalla aivan Neuvostoliiton rajan pinnassa. Siellä hänen työtoverinsa Veikko Pursiainen toimi yhteyshenkilönä, kun rajan takaa tuli 40 sotilasta ja 18 siviilipukuista henkilöä. Tahvanaisen mukaan heidän tehtävänään oli sabotaaši tai jokin valtaus. Tahvanainen seurasi tapahtumia salaa ja onnistui nappaamaan joukon johtajan asiapaperit. Tästä alkoi pakomatka juosten ensin Ilomantsiin ja sieltä linja-autolla aina Joensuun suojeluskuntapiiriin asti.

Nämä Tahvanaisen varastamat paperit sisälsivät mm. tiedon, että emigranttikommunistien tavoitteena oli kaapata Suomen hallitus, joka olisi ollut 12. lokakuuta virkamatkalla presidentti Relanderin kanssa Viipuriin. ”Poika, sinä pelastit tällä kertaa Suomen itsenäisyyden!”, sanoivat eversti Sainio ja everstiluutnantti Pajari luettuaan Tahvanaisen tuomat paperit. Lopulta Tahvanainen vietiin kertomaan seikkailustaan pääministeri Svinhufvudille.

Kesällä 1932 Tahvanainen sai paikan harjoittelijana Suojärven Suvilahdessa. Junamatkalla työpaikkaansa hän uteliaisuuttaan lyöttäytyi miesjoukkoon, joka osoittautui olevan jonkinlainen kommunistinen vallankumoussolu. Tälläkin kertaa Tahvanainen nappasi joukon salaiset paperit ja juoksi pakoon. Monien vaiheiden jälkeen hän sai yhteyden eversti Sainioon ja sai toimitettua paperit tälle. 8. elokuuta 1932 Tahvanainen vietiin tekemään selkoa tapahtumista Svinhufvudille, josta oli tällä välin tullut tasavallan presidentti. Tapaamisessa oli mukana myös marsalkka Mannerheim, joka laati näistä tapahtumista ja papereista ns. Suvilahti-asiakirjat (S-32).

Nämä Tahvanaisen teot johtivat siihen, että Mannerheim halusi hänet salaiseksi asiamiehekseen hoitamaan valtiollisia erityistehtäviä virallisten tahojen ohi. Mannerheim määritteli tehtävän siten, että Tahvanaisen piti

1. tarkkailla työmailla kommunisteja
2. seurata IKL:n, lapualaisten ja suojeluskuntalaisten toimintaa
3. seurata valtiollisen poliisin toimia
4. suostutella Neuvostoliitosta takaisin loikkaavia ilmoittautumaan
5. toimia presidentin kuriirina.

Tahvanainen toimi saamiensa tehtävien mukaan, mutta lopulta hänen päätehtäväkseen tuli toimia Mannerheimin salaisten viestien viejänä ensin käsipostina Suomen ja Viron Neuvostoliiton vastaiselle rajalle ja myöhemmin morsetettujen salakielisten viestien välittäjänä ja avaajana.

Tahvanainen ei ollut suoraan puolustusvoimien palveluksessa vaan hän työskenteli pääasiassa metsäteollisuuden alalla. Asevelvollisuutensa hän suoritti tavalliseen tapaan, ja se päättyi 15. marraskuuta 1936. Talvisodan aikana Tahvanainen toimi radistina päämajan valvontaosaston Joensuun toimistossa. Myös välirauhan aikana Tahvanainen toimi edelleen Mannerheimin radistina. Jatkosodan aikana Tahvanainen ei enää saanut Mannerheimilta kovinkaan paljon tehtäviä, mutta raportoi tälle Itä-Karjalan kehittämisestä. Tahvanainen osallistui vielä Lapin sotaan; hänet kotiutettiin Kouvolaan tammikuun 31. 1945, jolloin hän oli arvoltaan sotilasmestari. Hänellä oli myös ylioppilastutkinto, hän toimi Haminan verolautakunnassa, Suomen ulkomaankauppaliitossa ja oli Teollisuudenharjoittajain liiton kemianteollisuuden johtokunnan jäsen.

Suvilahti-asiakirjat

Tahvanainen sai kopioitua itselleen osan Suvilahdessa kaappaamiaan salaisia papereita (S-32) vuonna 1945. Asiakirjojen mukaan suomalaisten emigranttikommunistien ja mahdollisesti myös Neuvostoliiton yhteisenä suunnitelmana oli jo vuonna 1932 ottaa Neuvostoliiton vaikutuspiiriin Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja Puola kokonaan ja Norja Lofootteihin asti. Harkinnan mukaan olisivat vielä Pohjois-Ruotsi, Gotlanti, Bornholm ja Pommeri olleet valloitettavia alueita. Suomalaisten emigranttikommunistien omana tavoitteenaan oli vallata Suomea niin paljon, että Saimaan kanava – myöhemmin jatkettuna Vienanmerelle asti – olisi jäänyt Karjalan sosialistisen tasavallan rajojen sisäpuolelle, eli O. W. Kuusisen johtaman Karjalan valtion länsiraja olisi kulkenut suunnilleen Haminasta Nurmekseen.

Sotien jälkeen Tahvanaisen piti ilmoittautua pääministeri Paasikivelle, joka jyrkästi kielsi Tahvanaista millään tavalla todistamasta sotasyyllisten puolesta Suvilahti-papereiden (S-32) avulla. Paasikivi uhkasi Tahvanaista erilaisilla rangaistuksilla. Paasikivi kertoi aikovansa käyttää S-32-papereita myöhemmin antaessaan selvityksen Suomen toimista sodan aikana Neuvostoliitolle ja liittoutuneille. Myös Tahvanaisen piti tehdä oma selvityksensä toimistaan, ja tässä yhteydessä hän sai S-32-kansion käyttöönsä, jolloin hän teki muistiinpanoja itselleen. Asiakirjojen myöhemmistä vaiheista virallisissa käsissä Tahvanaisella ei ollut tietoa.

Emigranttikommunistit ja Suomi

Tahvanaisen käsityksen mukaan Lenin antoi Karjalan suomalaisille kommunisteille hävityn kansalaissodan jälkeen. Kaikki ei kuitenkaan mennyt Leninin suunnitelman mukaan, vaan suomalaiset syrjäytettiin Karjalan hallinnosta. Suomalaisten asema parani, kun O. W. Kuusinen alkoi saada valtaa Neuvostoliitossa. Samalla suomalaiset alkoivat suunnitella Itä-Karjalan autonomisen neuvostotasavallan tilalle suvereenia valtiota, johon olisi liitetty osia Suomesta.

Yksi kommunistien suunnitelma Suomen puolella oli soluttautua IKL:ään ja toimia niin vahingoittavasti, että kansan kannatus olisi siirtynyt kommunistien puolelle. Kesän 1930 talonpoikaismarssi johti kuitenkin muun muassa kommunistilakien laatimiseen, mikä haittasi vallankumouksellista toimintaa. Tahvanaisen mukaan IKL:ään soluttautuneet kommunistit järjestivät presidentti Ståhlbergin ja hänen puolisonsa kyyditsemisen 12. lokakuuta osana vallankaappaussuunnitelmaa vuonna 1930. Siinä tapahtui vain erehdys nimessä, sillä kyyditykseen olisi pitänyt ottaa istuva tasavallan presidentti Relander, joka oli ollut aikeissa lähteä hallituksen kanssa Viipuriin.

Tahvanaisen mukaan Neuvostoliittoon emigroituneet eurooppalaiset kommunistit Kominternin varjon alla halusivat innokkaimmin levittää voimatoimin kommunismia Eurooppaan. Stalin ei antanut tälle idealle tukeansa vaan oli itse asiassa sivussa tällaisista suunnitelmista. Tässä yhteydessä suomalaiset emigranttikommunistit pyrkivät edistämään Suomen valloittamista. Mannerheimin hyvät suhteet Neuvostoliittoon pitivät kuitenkin tilanteen hallinnassa presidentti Svinhufvudin aikana.

Tahvanainen tiivistää kirjansa lopussa: "[Suomen ja Neuvostoliiton] Välien sotkeutumisen perimmäisenä syynä oli yksinomaan suomalaisten emigranttikommunistien maanalainen toiminta: vehkeily Neuvostoliiton virallista johtoa vastaan sekä vallankumouksellinen valhepropaganda, johon Neuvostoliiton nuorempi sotilasjohto rupesi myöhemmin uskomaankin."

Tie talvisotaan

Tahvanaisen mukaan presidentti Svinhufvudilla ja Mannerheimilla yhdessä oli luottamukselliset yhteydet Neuvostoliittoon Mannerheimin epävirallisten kontaktien avulla. Mannerheimin yhteistyökumppaneina Neuvostoliitossa olivat "Gregori", "Luci" ja "Irina", joiden kautta hänellä oli yhteys itse Staliniin. Tahvanaisen kirjan toimittajat olivat saaneet myöhemmin selville, että "Irina" oli Puna-armeijan yleisesikunnan päällikkö marsalkka Boris Šapošnikov; itse toiminnan aikaan vain koodinimet olivat tiedossa. Tahvanaisen mukaan Stalin tunsi kunnioitusta ja jopa sympatiaa Mannerheimia kohtaan ja olisi mielellään halunnut pitää Suomen luotettavana ja liittoutumattomana naapurina. Myös Svinhufvudilla oli myönteinen kuva Stalinin suhtautumisesta Suomeen. Mannerheimilla puolestaan oli oman elämänhistoriansa vuoksi lämmin suhde Venäjään.

Suomen ja Neuvostoliiton virallinen suhde lähti huononemaan, kun Euroopassa alkoi 1934 kiertää huhuja, että Suomi ja Viro suunnittelisivat Suomenlahden sulkemista Neuvostoliitolta. Suomen kannalta tilanne huononi edelleen, kun 1937 Svinhufvud jäi sivuun ja Kalliosta tuli presidentti. Mannerheim ei ollut Kallion suosiossa ja joutui sivuun puolustusneuvostosta. Suora mutta epävirallinen tasavallan presidentin yhteys Neuvostoliittoon katkesi. Samaan aikaan ulkoministeri Holsti neuvotteli lähetystösihteeri Jartsevin kanssa ilman Mannerheimin osallisuutta. Toisaalta Holsti neuvotteli myös Saksan kanssa, mikä herätti Neuvostoliitossa epäilyksiä Suomea kohtaan. Tilanteen hallintaa haittasi myös se, että Holsti piti omana tietonaan monia asioita, jotka olisivat kuuluneet hallitukselle ja puolustusneuvostolle.

Neuvostoliitossa Leningradin alueen sotilaspiiri alkoi 1938 varustautua rajan pinnassa ilman Stalinin hyväksymistä. Neuvostoliitossa sotilasjohto oli Tahvanaisen mukaan se taho, joka määräsi Neuvostoliiton politiikan. Stalin ikään kuin joutui asettumaan valloituspolitiikan johtoon ja hyväksymään sen, että Suomi olisi valloitettava. Emigranttikommunistien suunnitelma oli muuttunut 1930-luvun lopulla niin, että osan sijasta koko Suomi olisi pitänyt valloittaa. Stalin oli omaksi puolustuksekseen harventanut kommunistien rivejä, mutta samalla emigranttikommunistien toimet olivat kuitenkin saaneet voimaa.

Talvi- ja jatkosota

Saksa neuvotteli vuonna 1938 Itämeren ympärysvaltojen kanssa sotilasliiton muodostamiseksi Neuvostoliittoa vastaan. Kukin maa kuitenkin kieltäytyi yhteistyöstä Saksan kanssa. Ulkoministeri von Ribbentrob oli sanonut neuvottelujen päätyttyä ulkoministeri Holstille: "Vastatkaa sitten seurauksista, meistä ei ole teille apua." Myös Neuvostoliitto tarjosi omaa puolustussopimustaan Baltian maille ja Suomelle, mutta siitäkin kieltäydyttiin. Tilanteen muututtua Saksa ja Neuvostoliitto solmivat oman salaisen sopimuksensa Suomen, Baltian ja Puolan jaosta; tästä tuli tieto myös Mannerheimille sähkeitse Neuvostoliitosta. Toinen maailmansota oli alkava Saksan hyökkäyksellä Puolaan.

Viron valloituksen jälkeen Mannerheimin neuvostoliittolaiset ystävät lähettivät viestin, jossa he ilmoittivat, että Molotovin siipi – Stalinin vastustuksesta huolimatta – vaati koko Suomen valloittamista ja että tämän vaatimuksen takana olivat suomalaiset emigranttikommunistit. Suomen hallitus ei kuitenkaan ottanut vakavasti tätä tietoa.

Talvisodassa suomalaiset kuitenkin puolustivat maataan hyvin yhtenäisenä ja päättäväisenä, mikä osoitti, että suomalaisten emigranttikommunistien väite Suomen kypsyydestä vallankumoukseen oli perätöntä. Neuvostoliitossa Molotovin ja sotilasjohdon kanta Suomen miehittämisestä joutui häviölle ja Stalinin halu tehdä rauha Suomen kanssa voitti.

Tahvanaisen mukaan Neuvostoliiton sotilasjohto olisi jatkanut sotaa Suomea vastaan syksyllä 1940, mutta Stalin pystyi pidättelemään hyökkäyshaluja. Toisaalta Saksa oli jo valloittanut Norjan sen pohjoisosia myöten, mikä oli tuonut esteen alkuperäiseen Pohjolan valloituksen suunnitelmaan.

Tahvanainen toimi edelleen radistina, kun välirauhan aikana keväällä 1941 Mannerheimin ja neuvostoliittolaisten välillä – Stalinin nimissä – vaihdettiin viestejä, joissa Neuvostoliitto lupautui vetäytymään valloittamiltaan alueilta ja antamaan myös Itä-Karjalan Suomelle. Kesäkuun 11. tuli viesti, jonka mukaan rajalla olisi kontakti. Neuvostoliiton puolelta paikalle tuli delegaatio, joka toi esisopimuksen vetäytymisestä. Sopimuksen ratkaiseva ehto oli se, että Suomi ei liittoutuisi Saksan kanssa.

Mannerheim sai vielä sähkeen, jonka mukaan Suomen olisi pitänyt hyökätä Neuvostoliittoon ja ajaa vetäytyvät joukot pois Karjalasta. Neuvostoliitosta ja Stalinilta ei kuitenkaan koskaan tullut viestiä, että asiasta olisi sovittu virallisesti; siten tämä epävirallisesti neuvoteltu ja salainen sopimus raukesi. Suomen hallitus teki yhteistyösopimuksen Saksan kanssa 14. kesäkuuta, ja 22. kesäkuuta Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Kesäkuun 25. Neuvostoliitto teki ensimmäiset iskut Suomeen, ja 26. kesäkuuta 1941 jatkosota alkoi Suomen puolelta virallisesti.

Kesäkuun alkupuolella 1941 Mannerheim antoi kuuluisan päiväkäskynsä, jossa hän lupasi palauttaa Suomelle menetetyt alueet. Todellisuudessa hän teki sen Neuvostoliiton luvalla ja Stalinin allekirjoittamaan sitoumukseen nojaten. Mannerheimin johtama Suomen armeija teki jatkosodassa juuri niin kuin neuvostoliittolaiset toivoivat: Suomi valloitti Itä-Karjalan, mutta ei katkaissut Muurmannin rataa eikä osallistunut Leningradin piiritykseen. Samasta syystä myös saksalaiset eivät saaneet osallistua Karjalan valloitukseen. Jatkosodan loppuvaiheet olivat kuitenkin Mannerheimille merkki siitä, että "ystävät" olivat pettäneet.

Lähteet

• Vilho Tahvanainen: Erikoistehtävä Mannerheimin salaisena asiamiehenä 1932–1945. Akateeminen kustannusliike, 1971 – 5. p. 2008, Promerit. ISBN 978-952-99691-3-5.