Blanka Namurilainen
| Blanka | |
|---|---|
 Blanchea esittävä maalaus Ruotsin kansallismuseon kokoelmissa. | |
| Ruotsin kuningatar | |
| Valtakausi | 1335–1363 |
| Norjan kuningatar | |
| Valtakausi | 1335–1343 |
| Syntynyt |
1318 Namur |
| Kuollut |
1363 Kööpenhamina |
| Puoliso | Maunu Eerikinpoika |
| Lapset |
Eerik Maununpoika Haakon VI Maununpoika 3 tytärtä |
| Isä | Jean Dampierre |
| Äiti | Marie d'Artois |
Blanka Namurilainen tai Namurin Blanche (1318–1363) oli Ruotsin, Norjan ja Skånen kuningatar ja kuningas Maunu Eerikinpojan vaimo vuosina 1336–1363.
Kotiseutu ja tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Blanche oli kotoisin melko kaukaa. Namur oli pienehkö kreivikunta, joka aikoinaan sijaitsi Luxemburgin ja Brabantin välillä, noin 55 kilometriä Brysselistä kaakkoon. Namurin alue kuuluu nykyään Belgialle.
Blanchen äiti Marie d'Artois oli Ranskan kuninkaallista Kapetingien sukua. Hän ei kuitenkaan ollut suuressa suosiossa, koska hänen veljensä Artois'n kreivi Robert III oli tuomittu ikuiseen maanpakoon ja menettämään oikeutensa, koska oli sotkeutunut myrkkymurhia ja asiakirjaväärennystä sisältäneeseen perimyskiistaan. Robert noudatti tuomiotaan ja lähti maanpakoon, luultavimmin Englantiin, jossa vehkeili kymmeniä vuosia. Hänet luetaan nykyään yhdeksi syypääksi satavuotisen sodan syttymiseen Englannin ja Ranskan välille. Blanchen isoisä Gui de Dampierre taas oli eläessään ollut Flanderin kreivi, ja Blanchen isä Jean olisi perinyt aseman isänsä kuoltua, mutta oli kuollut ennen isäänsä vuonna 1330. Blanchella oli myös kaksi veljeä, Ludvig ja Robert.
Avioliiton solmiminen ja alkuajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuningas Maunusta tuli täysivaltainen hallitsija vuonna 1331, jolloin nuori kuningas oli 15-vuotias. Vaimonhaku tuli ajankohtaiseksi, mutta tietoa siitä, miten Maunu ylipäätään kuuli Blanchesta ei ole. Ei myöskään tiedetä miksi Maunu ylipäätään halusi Blanchen vaimokseen, mutta Blanche ilmeisesti ryhtyi mieluummin pohjoisen valtakunnan kuningattareksi kuin jonkun pienen alueen valtiattareksi kotiseudullaan.
Joka tapauksessa kuningas Maunu seurueineen lähti Namuriin kosintamatkalle vuoden 1334 kesäkuussa ollessaan 18-vuotias. Perillä Namurissa pari kihlautui ja Maunu palasi syksymmällä takaisin Tukholmaan. Syksyllä 1335, kun kihlauksesta oli runsas vuosi, Blanche purjehti Englannin kuningas Edvard III:n lahjoittaman saattueen kanssa Ruotsiin. Myös Blanchen veljet Ludvig ja Robert siirtyivät pohjoiseen Maunun vasalleiksi. Häät pidettiin lokakuussa tai marraskuun alussa Norjassa Bohusin linnassa, ja vihitty nuoripari sai sekä Norjalta että Ruotsilta huomenlahjaksi linnoja ja laajoja maita. Juhliminen ei loppunut siihen, sillä heinäkuussa 1336 pidettiin hallitsijaparin viralliset kruunajaiset Tukholmassa.
Avioliitosta syntyi kaksi tervettä poikaa, Eerik ja Haakon, sekä kolme tytärtä, joista yksi selvisi aikuiseksi asti. Lastenkasvatus ei silti kuulunut Blanchen tehtäviin, sillä hänellä oli oma hovinsa. Hovi oli vuoteen 1353 asti Norjalta huomenlahjaksi saadussa Tønsbergin kartanossa ja sen jälkeen Bohusin linnassa. Hovinaisten johtajana ja kuningattaren neuvonantajana eli magistrana toimi Roomaan siirtymiseensä vuonna 1349 asti Birgitta Birgerintytär, paremmin tunnettu nimellä Pyhä Birgitta. Birgitta esitteli Blanchen Ruotsissa ja toimi hänen ruotsinopettajanaan.
Meidän päiviimme on hovin esineistä säilynyt muun muassa kuningattaren iso sinetti.
»Se on jaettu viiteen pystykenttään, joista kolmea keskimmäistä kattaa ylhäällä goottilainen baldakiini. Keskimmäisessä seisoo Blanche lievässä S-asennossa jalat kokonaan peittävässä laskostuvassa leningissä ilman vyötä. Olkapäiltä laskeutuu edestä kokonaan avoin viitta. Oikeassa kädessä Blanchella on valtikka, vasen käsi on taipuneena rintojen väliin kaula-aukkoon, päässä kruunu, mutta ei tavanomaista huntua, hiukset ovat paljaina. Sinetin sivuosissa neljä pientä hahmoa kannattaa oikealla Folkungain ja Namurin vaakunoita, vasemmalla Norjan ja Artois'n vaakunoita. Sinettiteksti kuuluu: Blanche, Jumalan armosta Ruotsin, Norjan ja Skånen kuningatar.»
(Jorma Uimonen [1])
Sota-aika ja laina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maunun käydessä sotaa Novgorodia vastaan hallitsijan velvollisuuksista kotona vastasi kuningatar Blanche valtion korkeimpien edusmiehien kanssa. Keskeisin vastuualue oli sodan rahoitus. Jo syksyllä 1350 oli Ruotsiin saapunut Avignonin paavin Klemens VI:n nuntius Pohjoismaissa, Johannes Guilaberti, Verdunin kaniikki ja Tarton dekaani. Heidän kanssaan aloitettiin neuvottelut lainan otosta sodankäyntiä varten paavinistuimelta.
Neuvotteluja käytiin Blanchen johdolla Jönköpingin fransiskaanikonventissa maaliskuussa 1351. Valtiota edustivat Blanchen lisäksi Linköpingin piispa, valtakunnankansleri, valtakunnanneuvokset ja joukko kirkonmiehiä sekä aateliston edustajia. Ehdot olivat suoraa kiristystä, mutta Maunu hyväksyi lainan kesällä 1351.
Novgorodin kauppasaarto jatkui 1350-luvun loppupuolelle. Lainasumma oli 22.028 hopeamarkkaa eli noin 855 kg hopeaa. Takaisinmaksu kangerteli pahoin ja johti jopa (1358) Maunun ja Blanchen paavilliseen pannaanjulistamiseen. Velasta osa periytyi vielä Maunun seuraajalle kuningas Albrekt Mecklenburgilaiselle, joka muutti lyhennykset erityisveroksi; hopeamarkka talonpojalta. Lainan takaajajoukkoon kuuluivat myös piispat, muun muassa Turun piispa Hemming.
Perimyskiista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1350-luvun loppu merkitsi jatkuvien takaiskujen aikaa Maunulle ja Blanchelle. Skånen aseman vahvistamisen yhteydessä 1343 vahvistettiin Maunun ja Blanchen hallitsemien maiden perimysjärjestys. Vanhemmasta pojasta Eerikistä tulisi Ruotsin kuningas isänsä jälkeen ja nuoremmasta Haakonista Norjan. Blanchesta tulisi sijaishallitsija, mikäli jompikumpi perisi valtaistuimen alaikäisenä.
Perimysjärjestys vahvistettiin vuonna 1344 Ruotsissa Moran kivillä vaalilla ja Norjassa Bohusissa. Näin valtiot eriytyisivät eivätkä eriytyneet sukuhaarat voisi periä toisiaan. Kun Haakon saavutti täysikäisyyden vuonna 1355, hänet julistettiin Norjan hallitsijaksi nimellä Haakon VI. Maunu ja hän jakoivat Norjan hallintotehtävät. Maunu piti itsellään lähinnä Etelä-Norjan ja Islannin, mutta Haakon sai vallan muualla. Eerikillä ei kuitenkaan näyttänyt olevan valtaa näköpiirissään Ruotsissa, sillä isä oli vasta 39-vuotias, lähes parhaassa miehuusiässään.
Seurasi Eerikin kapina 1356–1357. Häntä tuki lukuisia Maunun vanhoja vastustajia, tyytymättömiä skånelaisia ja muutoin kelkkansa kääntäneitä, joista vaikutusvaltaisin oli Maunun vanha liittolainen ja lanko, herttua Albrekt Mecklenburgilainen. Eerikiä tukivat myös Lundin arkkipiispa Jacob Nielsen sekä viisi Ruotsin piispaa kuudesta. Siihen lienee vaikuttanut se, että Maunu ja Blanche oli velanmaksuvaikeuksien vuoksi julistettu pannaan.
Sodan partaalla käynyt tilanne ratkesi kuitenkin huhtikuussa 1357 sopimuksella, jossa hallitusvalta jaettiin Norjan tapaan Maunun ja Eerikin kesken. Eerik sai mm. Skånen alueet, Itä-Götanmaan, Smålandin ja Itämaan, Suomen. Tuore kuningas pyrki vahvistamaan kannatustaan etenkin Suomessa, jonne hän saapui elokuussa 1357.
Eerik ja hänen taloudellista etua tavoittelevat tukijoukkonsa eivät kuitenkaan pystyneet hankkimaan varauksetonta laajaa kannatusta ja niin nuoren kuninkaan asema heikkeni. Samalla yhteinen saksalaisvastainen intressi lähensi Maunun ja Tanskan kuningas Valdemarin välisiä suhteita.
Syksyllä 1358 tilanne koveni: oltiin avoimesti kahdessa vastakkaisessa liittoutumassa: Eerik, herttua Albrekt Mecklenburgilainen ja rahalla ostetut Holsteinin kreivit Henrik, Claus ja Adolf, ja toisaalla Maunu ja Blanche, Norjan Haakon, Tanskan Valdemar Atterdag sekä Lundin arkkipiispa Jacob, joka oli taas vaihtanut puolta. Maunun haltuunsa saaman Helsingborgin linnan luona joukot olivat vastakkain. Kuningatar Blanchen asema oli vaikea, mutta hän pysyi koko ajan lojaalina miehelleen.
"Kolmen kuninkaan allianssi"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuoden 1359 tammikuun aikana Maunu, Blanche ja kuningas Haakon saapuivat Kööpenhaminaan, jossa vahvistettiin "kolmen kuninkaan allianssi", kihlattiin Valdemarin nuorin tytär, seitsenvuotias Margareeta, Haakonille ja vaihdettiin kalliita lahjoja. Neuvottelut Eerikin kanssa jatkuivat koko kevään tuloksetta, kunnes tilanne ratkesi yllättävällä tavalla: Eerik kuoli äkillisesti, mahdollisesti ruttoon, jota oli jälleen liikkeellä. Hieman sen jälkeen kuoli myös hänen viimeisillään raskaana ollut vaimonsa, eikä lasta pelastanut tehty keisarinleikkauskaan.
Seuraavat käänteet olivat yllättävät. Maunu perui lupauksensa antaa Helsingborg Valdemarille ja Valdemar ryhtyi sotaan Holsteinin kreivejä ja herttua Albrektia vastaan. Albrekt liittoutui lähes heti Maunun kanssa. Myöhäissyksyllä 1359 tehtiin Tanskan ja Ruotsin välille sopimus rauhasta, mutta se osoittautui lyhytikäiseksi. Valdemar nujersi Holsteinin kreivit ja kesällä 1360 Tanska suuntasi yllätyshyökkäyksensä Skåneen aikeenaan Tanskalle kuuluneiden alueiden palauttaminen.
Maunu oli edelleen pannassa ja rahapulassa, joten uusien joukkojen värväys ei ollut onnistuakseen, joskin Haakonin rahoilla ostettiin jälleen Holsteinin kreivit. Albrekt vetäytyi puolueettomaksi.
Helsingborg antautui lokakuussa ja pääosa Skånesta, Blekingestä ja Hallandista oli menetetty Tanskalle. Haakon purki kihlauksensa Margareetan kanssa alkuvuodesta 1361 ja samana vuonna Valdemar valloitti Gotlannin. Maunu ja Haakon vastasivat liittoutumalla 11 hansakaupungin kanssa. Hansaliiton laivasto yritti Helsingborgin piiritystä 1362, mutta epäonnistui Ruotsin puuttuvien maajoukkojen takia.
Kuningatar Blanche oli mahdollisesti se täysjärkinen henkilö, joka pystyi avaamaan Gordionin solmuksi lukkiutuneen ja pitkittyneen sodan, jonka tuloksista ei ollut enää hyötyä yhdellekään osapuolelle.
Huhtikuun alussa 1363 Maunu, Blanche ja Haakon matkustivat jälleen Kööpenhaminaan, jossa vietettiin 23-vuotiaan kuningas Haakonin ja jo kertaalleen hylätyn, nyt 10-vuotiaan Margareetan häät. Aselepo oli sovittu kestävän tammikuuhun 1364. Häät olivat Blanchen viimeinen julkinen esiintyminen ja samalla suurin saavutus, jota hän ei koskaan saanut tietää. Hänen sanotaan sairastuneen häiden jälkeen. Blanche kuoli Kööpenhaminassa 45 vuoden ikäisenä. Hautapaikkaa ei tunneta.
Myöhempi vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuningas Haakon ehti vuosina 1362-1665 olla myös valittu Ruotsin kuningas ja Maunun kanssahallitsija. Margareeta oli siirtynyt Norjaan 1366 ja hänen ja Haakonin ainoa lapsi Olavi Haakoninpoika syntyi 1370. Margareetan ainoa veli, Tanskan kruununperillinen Kristoffer, kuoli 1363. Margareetan vanhempi sisar Ingeborg, joka oli naimisissa herttua Albrekt Mecklenburgilaisen vanhimman pojan Henrikin kanssa ja jolla oli poika, Albrekt nuorin, oli tässä vaiheessa Tanskan kruununperimysjärjestyksessä ensimmäinen.
Valdemar Atterdagin kuollessa vuonna 1376 tilanne oli kuitenkin toinen ja Olavi valittiin samana vuonna Tanskan kuninkaaksi. Vuonna 1380 Haakon kuoli ja 10-vuotiaasta Olavista tuli myös Norjan kuningas. Olavi eli vain 16-vuotiaaksi ja hänen kuoltuaan vuonna 1387 Margareeta, kuningatar Blanchen miniä, oli Tanskan ja Norjan hallitsija.
Muisto Blanchesta oli kuningatar Margaretan mielessä niin vahva, että hän etsi Ranskasta morsianta vahvistetulle perijälleen, sisarentyttärensä pojalle Eerikille, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tärkeämpää oli, että Blanchen ja Margareetan toiminnan tuloksena syntyi 1397 Kalmarin unioni, joka yhdisti kaikki pohjoismaat 1520-luvulle saakka ja jonka henkinen perintö on yhä olemassa. Unioni ulottui lännessä Orkneysaarille, Shetlantiin ja Islantiin, idässä Karjalaan, pohjoisessa Jäämerelle ja etelässä Holsteiniin.
Albert Edelfeltin Kuningatar Blanka ja Blankan ratsastaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tunnetuin Blanchea esittävä maalaus on Albert Edelfeltin vuonna 1877 maalaama Kuningatar Blanka, jossa on Blanche sylissään poikansa Haakon. Kuningatar Blanka -taulua varten taiteilija vietti paljon aikaa historian kirjojen parissa ja kierteli museoita tutkiessaan, miten 1300-luvulla oli eletty. Hän halusi kuvata puvut, kalusteet ja esineet mahdollisimman aidosti, jotta ne antaisivat aidon kuvan keskiajalla eläneiden kuninkaallisten elämästä. [2][3]
Albert Edelfelt kuvitti Zacharias Topeliuksen lastenrunon, joka julkaistiin kirjassa Lukemista lapsille (Läsning för barn) Yhdeksän hopearahaa -kertomuksen yhteydessä. Kuningatar Blanka -maalauksen Edelfelt maalasi tämän lorun pohjalta. Maalausta säilytetään Kansallisgalleriassa Ateneumin taidemuseossa.
Aja, aja, aja,
Blankan ratsastaja.
Minne matkall' lienen?
Minne pojan vienen?
Sinne missä tiedän,
morsiammen pienen.
Mikä nimi armaan?
Margareta varmaan.
([3])
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Vilho Niitemaa - Kalervo Hovi: Baltian historia. Jyväskylä 1991.
- Margareeta. Pohjolan Rouva ja Valtias. Kalmarin unioni 600 vuotta. Trelleborg 1997.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Kirjoitus Namurin Blanchesta, Vantaan Sanomien Helsingin pitäjien menneisyyttä -artikkelisarjaan, tekijä Jorma Uimonen/ [1] Vantaan kaupunginmuseo [vanhentunut linkki]
- ↑ Albert Edelfelt -sivu (Arkistoitu – Internet Archive) edu.fi
- ↑ a b Albert Edelfelt - kohtaamisia, (Arkistoitu – Internet Archive) Yle Teema
| ||||||||||||||||||
