Atlas linguarum Fennicarum – Itämerensuomalainen kielikartasto
| Atlas linguarum Fennicarum – Itämerensuomalainen kielikartasto | |
|---|---|
| Kirjailija | Tuomo Tuomi (päätoimittaja) |
| Kieli | suomi |
| Genre | tietokirjallisuus |
| Kustantaja | Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus |
| Julkaistu | 2004, 2007, 2010 |
| Sivumäärä | 464, 540, 486 |
| ISBN | 951-746-327-8, 978-951-746-727-8, 978-952-222-234-3 |
| Sarja: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 800 & Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 118 |
|
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Atlas linguarum Fennicarum – Itämerensuomalainen kielikartasto on kielitieteellinen kolmessa osassa julkaistu kartasto, joka kuvaa itämerensuomalaisten kielten areaalisia suhteita ja vanhan itämerensuomalaisen kieliyhteyden jakautumista nykyisiksi tytärkieliksi.[1] Sarjan on julkaissut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskus vuosina 2004, 2007 ja 2010.[2][3][4]
Atlas Linguarum Fennicarum on syntynyt suomalais-virolais-karjalaisena yhteistyöhankkeena. Toimittamisesta ovat vastanneet Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Eesti Keele Instituut ja Venäjän Tiedeakatemian Karjalan tiedekeskuksen Kielen, kirjallisuuden ja historian instituutti.[5]
Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Itämerensuomalainen kielikartasto keskittyy pääasiassa sanastoilmiöihin, ja sen tavoitteena on kuvata itämerensuomalaisten kielten keskinäisiä suhteita sekä kontakteja naapurikieliin. Kartastossa kuvataan, miten kielenilmiöiden levikit kuvastavat itämerensuomalaisten kielten jakautumista nykyisiksi kieliksi. Sanasto liittyy kiinteästi myös kielenulkoisiin kulttuuri-ilmiöihin, joten kartasto palvelee myös kulttuurimaantiedettä.[5]
Kartoissa kuvattavat tiedot on kerätty 317 kysymystä sisältävän kyselysarjan perusteella. Aihepiirit kattavat koko alkukantaisen inhimillisen elämänpiirin. Kysymyksistä valtaosa on onomasiologisia, eli ne kartoittavat tietyn käsitteen nimityksiä, kuten ilmasuuntien tai viikonpäivien nimityksiä. Teossarjassa kartoitetaan osittain myös alkuperältään saman sanan alueittain vaihtelevia muotoja ja merkityksiä.[5]
Teossarjassa käsitellään seuraavien aihepiirien sanastoa: asuminen, eläminen, rakennukset, maanviljely ja karjanhoito, kalastus ja metsästys, käsityötekniikka ja ruokatalous, ihmisen anatomia ja fysiologia sekä henkiset toiminnot ja ominaisuudet, sukulaistermit, eläin- ja kasvikunta, kulkuvälineet ja liikkuminen, ilmansuunnat sekä paikallisuus- ja maastotermit, ajanilmaukset sekä pronominit, konjunktiot ja partikkelit.[2]
Kartasto sisältää monentyyppisiä karttoja, ja kaikkiin karttoihin liittyy yksityiskohtainen kommenttiosuus, joka selittää kartoissa kuvattavia ilmiöitä ja niiden vaihtelua. Usein kartoituksen tulos on jaettu useaksi kartaksi. Esimerkiksi mahla-sana kuvataan kolmessa kartassa, joista kaksi ensimmäistä esittelee sanan eri äänneasut ja kolmas äänneasujen eri merkitysryhmät, kuten ’lehtipuiden rungossa virtaavan nesteen’ lisäksi mahla voi tarkoittaa itämerensuomalaisissa kielissä ’nilaa’, ’verta’ tai ’räkää’.[5]
Sarjan ensimmäisessä osassa esitellään sanojen levikkiä 213 kolmivärisellä kartalla, joita kommentoidaan myös sanallisesti. Kartastossa on laajahko teoreettinen johdanto ja tuoreimpien tutkimustulosten valottama katsaus itämerensuomalaisia kieliä puhuvien kansojen väestönkehitykseen.[2] Toisessa osassa käsitellään muun muassa seuraavien aihepiirien sanastoa: ihmisen anatomia ja fysiologia, henkiset toiminnot ja ominaisuudet, sukulaisuustermit, eläin- ja kasvikunta sekä värien nimitykset. Sanojen levikkejä esitellään yli 250 kartalla.[3] Vimeisessä osassa käsitellään muun muassa maanviljelystä, karjanhoitoa, kalastusta, metsästystä, käsityötekniikkaa, ruokataloutta, kulkuvälineitä, liikkumista. Sanojen levikkejä esitellään yli 200 kartalla.[4]
Kartaston karttojen päätyypit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1) Onomasiologiset eli leksikaaliset kartat kuvaavat eri kielten tunteman yhteisen käsitteen nimityksiä. Onomasiologinen karttatyyppi on kartastossa selvästi yleisin.[5]
2) Formatiivikartat kuvaavat kielenilmiön, erityisesti sanan muodon levikkiä. Formatiivilla tarkoitetaan sanan äänteellisen hahmon yleistystä, esimerkiksi lämmin-formatiivi on yleistys sanoista lämmi(n), lämmyn, lämi, lämmi ja niin edelleen. Formatiivit on pääsääntöisesti kirjoitettu versaalikirjaimin. Pelkän formatiivin levikin lisäksi kartastossa kuvataan myös formatiivin kattamien sanojen äänne- ja muotopiirteiden levikkejä ja semantiikkaa. Usein karttoihin on yhdistetty kahden tai useamman formatiivin tiedot.[5]
3) Semanttiset kartat havainnollistavat sanan eri merkitysten levikkiä, esimerkiksi formatiivilla hako (suomen hako, viron haga) on seuraavia merkityksiä: ’havupuun lehvä’, ’maatunut tai veteen kaatunut puu’, ’oksa’, ’neulanen’. Jos kyseessä on semanttinen kartta, se on usein kerrottu kartan otsikkotiedoissa.[5]
4) Motiivi- eli miellekartat kuvaavat käsitteen taustalla olevaa yhteistä motiivia. Kartastossa selvennetään, miten esimerkiksi perunan nimitys voi perustua päärynän, omenan, nauriin tai munan nimitykseen. Jos kyseessä on motiivikartta, tämä on usein kerrottu kartan otsikkotiedoissa. Edellä kuvattujen karttatyyppien lisäksi painetun kartaston johdannossa mainitaan frekvenssi- eli tilastokartat sekä ideaalityyppi- eli rekonstruktiokartat, mutta näitä karttatyyppejä ei juuri kartastossa ole.[5]
Kartasto kuvaa 1900-luvun alun kielimuotoja. Tiedot on kerätty 259 perushavaintopisteestä eli kartoituspisteestä, jotka jakautuvat kielittäin seuraavasti: suomi 185, karjala 29, vepsä 7, inkeroinen 3, vatja 3, viro 30 ja liivi 3. Tietoja on hankittu sekä arkistoista että kenttätutkimuksella aineistoa keräten. Suomen ja viron tiedot perustuvat yksinomaan arkistojen kokoelmiin, ja karjalan ja vepsän tiedot ovat lähes kokonaan kenttäkeruun tulosta.[5]
Kartasto on muokattu tietokantamuotoiseksi aineistoksi Kotimaisten kielten keskuksessa Avoin data ja paikkatieto -hankkeessa ja sen jatkohankkeissa vuosina 2013 ja 2014.[5]
Sähköinen kartasto noudattaa painetun kartaston hierarkiaa ja kuvaustapaa, mistä aiheutuu muun muassa tietojen toisteisuutta. Käytännössä tämä näkyy esimerkiksi kartoissa, jotka kuvaavat ’muikun’ (Coregonus albula) nimityksiä. Ensimmäisessä kartassa esitetään eri nimitysten levikit formatiivitasolla (muikku, rääpys, maiva, silli) ja seuraavissa kartoissa kuvataan muikun ja rääpyksen eri muotojen levikit, jolloin muikku-levikki on sama kuin muikku- ja muje-muotojen yhteislevikki ja rääpys-levikki on sama kuin rääpys, rääppö/rääpöi, rääbis, rääpus ja rääpyskä -muotojen yhteislevikki.[5]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Atlas linguarum fennicarum kirjat.finlit.fi. Viitattu 15.12.2023.
- ↑ a b c Atlas linguarum Fennicarum = Itämerensuomalainen kielikartasto = Läänemeresoome keeleatlas = Ostseefinnischer Sprachatlas = Lingvističeskij atlas pribaltijsko-finskih âzykov : ALFE. 1 finna.fi. Viitattu 15.12.2023.
- ↑ a b Atlas linguarum fennicarum = Itämerensuomalainen kielikartasto = Läänemeresoome keeleatlas = Ostseefinnischer Sprachatlas = Lingvističeskij atlas pribaltijsko-finskih âzykov : ALFE. 2 finna.fi. Viitattu 15.12.2023.
- ↑ a b Atlas linguarum Fennicarum : ALFE = Itämerensuomalainen kielikartasto = Läänemeresoome keeleatlas = Ostseefinnischer Sprachatlas = Lingvisticeskij atlas pribaltijsko-finskih jazykov. 3 finna.fi. Viitattu 15.12.2023.
- ↑ a b c d e f g h i j k Itämerensuomalainen kielikartasto - Atlas Linguarum Fennicarum tiedejatutkimus.fi. Viitattu 15.12.2023.