Uusklassinen taloustiede

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Uusklassinen taloustiede on termi, jolla viitataan taloustieteen vallitsevaan koulukuntaan. Uusklassisessa analyysissa tarkastellaan yksilöiden preferenssien pohjalta tekemiä valintoja. Yleensä oletetaan rationaalisuus tai hyödynmaksimointi käytettävissä olevan informaation pohjalta. Nykyinen mikrotaloustiede pohjautuu suoraan uusklassiseen teoriaan, johon on tosin sisällytetty ajan kuluessa siihen kohdistettua kritiikkiä. Makrotaloustieteessä uusklassisuuden merkitys ei ole yksiselitteinen. Uusklassista taloustiedettä sanotaan myös marginalistiseksi koulukunnaksi.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Klassinen taloustiede, joka kehitettiin 1700- ja 1800-luvuilla, sisälsi teorian tuotteen arvosta ja tulonjaosta. Arvon ajateltiin muodostuvan tuotannon kustannuksista. Tuotantoprosessin ajateltiin myös määräävän tulonjaon. Maanomistaja sai maanvuokran, työläiset palkan ja tuotantoon sijoittanut voitot. Klassinen taloustiede pohjautuu etenkin Adam Smithin ja David Ricardon työhön.

Vähitellen osa taloustieteilijöistä alkoi painottaa kuluttajan saamaa hyötyä. Ajatuksen pohjalta muodostui teoria, jonka mukaan hyödykkeiden arvo määräytyy niiden tuottaman hyödyn perusteella. Tämän jälkeen ruvettiin tarkastelemaan kysynnän ja tarjonnan merkitystä hinnanmuodostuksessa, ja uusklassinen taloustiede sai alkunsa.

Uusklassisen taloustieteen katsotaan tavallisesti alkaneen William Stanley Jevonsin Theory of political economy (1871), Carl Mengerin Principles of economics (1871) ja Leon Walrasin Elements of pure economics (1874–1877) myötä. Näiden taloustieteilijöiden sanotaan laukaisseen niin sanotun marginalismin tai uusklassisen vallankumouksen. Taloustieteen historian tutkijat ovat kiistelleet siitä:

  • oliko hyödyn käsite vai marginalismin käsite tärkeämpi vallankumoukselle
  • kehittyikö teoria vallankumouksenomaisesti vai oliko kyse ennemminkin tasaisesta kehityksestä ja painotuksen muutoksesta
  • onko näiden taloustieteilijöiden rinnastuksesta enemmän haittaa kuin hyötyä, koska se piilottaa heidän erojaan

Myöhemmin englantilaisen Alfred Marshallin vuonna 1890 julkaisema teos Principles of Economics sai määräävän aseman. Hänen mielestään edeltäjät olivat painottaneet liikaa kuluttajan hyötyä siinä missä klassiset taloustieteilijät olivat painottaneet tuotantoa eli tarjontaa. Marshall oli ensimmäinen, joka käytti kysyntä- ja tarjontafunktioita hinnan määrittämisessä.

Seuraava iso kehitysaskel uusklassisessa teoriassa tapahtui 1933. Tällöin Joan Robinson ja Edward H. Chamberlain julkistivat lähes yhtäaikaisesti kirjansa "The economics of imperfect competition" ja "The theory of monopolistic competition", joissa esiteltiin epätäydellisen kilpailun periaate.

Makrotaloustiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusklassisella taloustieteellä (engl. neoclassical economics) tarkoitetaan ensisijaisesti yllä kuvattua mikrotalouden teoriaa, jossa yleisen tasapainon avulla aggregoidaan yksittäisten kuluttajien ja yritysten toiminta makrotasolle. Tämä teoria ei kuitenkaan tuota mitään yhtenäistä analyysikehikkoa makrotaloustieteen tarpeisiin.

Makrotaloustieteen yhteydessä termillä uusklassinen taloustiede (tai uusi klassinen taloustiede) (engl. New classical economics) on täsmällisempi merkitys. Sillä viitataan koulukuntaan joka sai alkunsa 1970-luvulla. Se vastusti keynesiläistä taloustiedettä, ja rakensi mallinsa puhtaasti uusklassisen teorian pohjalta. Koulukunta painottaa erityisesti makromallien mikroperustan tärkeyttä. Uuskeynesiläinen taloustiede kehittyi osittain juuri tämän kritiikin pohjalta.

Koulukunnan keskeinen ajatus oli, että talouden toimijat ovat rationaalisia ja epävarmuuden vallitessa toimivat rationaalisten odotusten pohjalta. Sen tunnetuin teoria selittää suhdannevaihtelua. Real Business Cycle -mallin tunnettuja kehittäjiä ovat Robert Lucas Jr., Finn E. Kydland, ja Edward C. Prescott.