Suomen urheilu 1967
Siirry navigaatioon
Siirry hakuun
Suomen urheilu 1967 käsittelee vuoden 1967 merkittäviä uutisia ja tapahtumia suomalaisessa urheilussa.
Vuoden urheilija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Urheilutoimittajain Liiton Vuoden urheilija -äänestyksessä kymmenen parhaan joukkoon sijoittuivat:
| Sija | Urheilija | Urheilumuoto |
|---|---|---|
| 1. | Eero Tapio | Paini |
| 2. | Jouko Kuha | Yleisurheilu |
| 3. | Lasse Laine | Voimistelu |
| 4. | Martti Laakso | Paini |
| 5. | Rauno Aaltonen | Autourheilu |
| 6. | Kalevi Laurila | Hiihto |
| 7. | Eija Krogerus | Keilailu |
| 8. | Kaarlo Kangasniemi | Painonnosto |
| 9. | Jorma Pilkevaara | Koripallo |
| 10. | Lars Näsman | Jalkapallo, jääpallo |
| Lähde: [1] | ||
Naisten listalla kuusi parasta olivat:
| Sija | Urheilija | Urheilumuoto |
|---|---|---|
| 1. | Eija Krogerus | Keilailu |
| 2. | Kaija Mustonen | Pikaluistelu |
| 3. | Leena Turunen | Pyöräily |
| 4. | Eva Sigg | Uinti |
| 5. | Kaija-Liisa Keskivitikka | Pikaluistelu |
| 6. | Astrid Määttänen | Koripallo |
| Lähde: [1] | ||
Parhaaksi ammattiurheilijaksi valittiin autourheilija Rauno Aaltonen.[2]
Autourheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Jyväskylän suurajojen voittajaksi ajoi kolmannen peräkkäisen kerran Timo Mäkinen.[3]
Jalkapallo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Suomen maajoukkue pelasi 11 maaottelua. Lisäksi 20. kesäkuuta pelattiin Helsingin olympiastadionilla Suomen Palloliiton 60-vuotisjuhlamaaottelu, jossa kolmen muun Pohjoismaan pelaajilla vahvistettu Suomi pelasi Neuvostoliiton kanssa tasapelin 2–2. Euroopan-mestaruuskilpailujen karsinnoissa Suomi pelasi Helsingissä Kreikan kanssa tasan 1–1 mutta hävisi molemmat ottelunsa Neuvostoliitolle ja vierasottelun Itävallalle. Juhani Peltonen teki vuoden aikana Suomen neljästä EM-karsintaotteluiden maalista kolme. Olympiakarsinnoissa Suomi pelasi Alankomaiden kanssa Helsingissä maalittoman tasapelin mutta voitti Arnhemissa Aulis Laineen maalilla 0–1. Seuraavalla karsintakierroksella Suomi pelasi Helsingissä Ranskan kanssa tasan 1–1 Laineen tehdessä jälleen Suomen maalin mutta vierasottelussa Pariisissa Suomi hävisi 3–1 eikä päässyt olympialaisiin. Pohjoismaiden-mestaruusturnauksessa Suomi hävisi kaikki kolme otteluaan tekemättä maaliakaan ja sijoittui vuosien 1964–1967 lopullisissa tuloksissa kolmanneksi.[4][5]
- Suomen-mestaruuden voitti Lahden Reipas, hopeaa sai Kuopion Palloseura ja pronssille sijoittui Turun Palloseura.[6]
Jääkiekko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Suomen-mestaruuden voitti porilainen Rosenlewin Urheilijat -38, hopeaa sai Turun Palloseura ja pronssille sijoittui Tampereen Ilves. Kausi pelattiin edellisestä kaudesta muuttuneella tavalla 12 joukkueen kaksinkertaisena sarjana.[7]
Jääpallo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Maailmanmestaruuskilpailut pelattiin Helsingissä. Suomi saavutti hopeaa pelattuaan Neuvostoliiton ja Ruotsin kanssa tasan 1–1 sekä voitettuaan Norjan 5–3.[8][9]
- Suomen-mestaruuden voitti kolmannen peräkkäisen kerran Warkauden Pallo -35, hopeaa sai Oulun Luistinseura ja pronssille sijoittui Oulun Palloseura.[10]
Keilailu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Maailmanmestaruuskilpailuissa Suomen naiset voittivat joukkuekilpailuissa kaksi kultaa ja miehet yhden. Eija Krogerus saavutti henkilökohtaisessa kilpailussa hopeaa.[11]
Koripallo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Miesten Suomen-mestaruuden voitti Kotkan Työväen Palloilijat, hopeaa sai espoolainen Tapion Honka ja pronssille sijoittui helsinkiläinen Torpan Pojat.[12]
- Naisten Suomen-mestaruuden voitti uusintaottelun jälkeen Helsingin Kisa-Toverit, hopeaa sai Työväen Mailapojat ja pronssille sijoittui Lahden Sampo, joka luopui kolmen tasapisteissä sarjan kärjessä olleen joukkueen kesken pelattavaksi määrätyistä uusintaotteluista.[13]
Paini[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Maailmanmestaruuskilpailuissa Eero Tapio voitti kultaa kreikkalais-roomalaisen painin alle 70-kiloisten sarjassa.[14]
- Euroopan-mestaruuskilpailuissa Eero Tapio saavutti hopeaa kreikkalais-roomalaisen painin alle 70-kiloisten sarjassa.[15]
Voimistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Euroopan-mestaruuskilpailuissa Lasse Laine voitti kultaa permannolla.[16]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pihlaja, Juhani: Urheilun käsikirja. TietoSportti, 1994. ISBN 951-97170-0-5.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Arponen, Antti O.: Visaiset valinnat – Vuoden urheilijat 1947–1996, s. 96. Suomen Urheilumuseosäätiö ja Urheilutoimittajain Liitto ry, 1997. ISBN 951-97170-1-3.
- ↑ Arponen, Antti O.: Visaiset valinnat – Vuoden urheilijat 1947–1996, s. 94. Suomen Urheilumuseosäätiö ja Urheilutoimittajain Liitto ry, 1997. ISBN 951-97170-1-3.
- ↑ Pihlaja, s. 135
- ↑ Eerola, Antti: Punapaidoista Huuhkajiksi – Suomen jalkapallomaajoukkueen historia, s. 194–197, 200–201. Siltala, 2015. ISBN 978-952-234-250-8.
- ↑ Lautela, Yrjö & Wallén, Göran: Rakas jalkapallo – Sata vuotta suomalaista jalkapalloa, s. 379. Teos, 2007. ISBN 978-951-851-068-3.
- ↑ Pihlaja, s. 201
- ↑ Kallioniemi, Riku (vt. päätoim.): Jääkiekkokirja 2018, s. 141. Jääkiekon SM-liiga Oy, 2017. ISSN 0784-3321.
- ↑ Pihlaja, s. 264, 267
- ↑ Virtamo, Keijo (toim.): Fokus-Urheilu 2, s. 185. Otava, 1970.
- ↑ Pihlaja, s. 270
- ↑ Pihlaja, s. 291–292
- ↑ Pihlaja, s. 315
- ↑ Virtamo, Keijo (toim.): Fokus-Urheilu 2, s. 194. Otava, 1970.
- ↑ Pihlaja, s. 489
- ↑ Pihlaja, s. 495
- ↑ Pihlaja, s. 857, 859