Saksan Itä-Afrikka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Schutzgebiet Deutsch-Ostafrika
Saksan Itä-Afrikka
1885 – 1919
Flag of the German East Africa Company.svg   Coat of arms of German East Africa.png
lippu vaakuna
Deutsch Ostafrika.PNG
Saksan Itä-Afrikan sijainti
Valtiomuoto Saksan siirtomaa
Saksan keisari Vilhelm I (1871–1888)
Fredrik III(1888-1888)
Vilhelm II (1888–1918)
Pääkaupunki Bagamoyo (1885–1890)
Dar-es-Salaam (1890–1918)
Pinta-ala 995 000
Väkiluku
 –väestötiheys
7 700 000
7,7 / km²
Historia
 –perustettu
 –Britannian miehitys
 –Versailles’n rauha

27. helmikuuta 1885
25. marraskuuta 1918
28. kesäkuuta 1919
Virallinen kieli saksan kieli
Valuutta Saksan Itä-Afrikan rupie
Edeltäjä(t) Burundi
Ruanda
Sansibar
Seuraaja(t) Belgian lippu Ruanda-Urundi
Portugalin lippuPortugalin Itä-Afrikka
Flag of British East Africa.svgKenia
Flag of Tanganyika (1919-1961).svg Tanganjika


Saksan Itä-Afrikka (saks. Deutsch-Ostafrika) oli Itä-Afrikassa Saksan keisarikunnan siirtomaa, joka käsitti nykyisten Burundin ja Ruandan sekä Tansanian mantereenpuoleisen osan alueet. Saksa valloitti siirtomaan 1880-luvulla ja menetti ne ensimmäisessä maailmansodassa Britannialle ja Belgialle. Sodan päätyttyä siirtomaa luovutettiin Kansainliiton haltuun. Siirtomaan pinta-ala oli 994 996 km². Vuonna 1913 sen asukasluku oli noin 7,7 miljoonaa.

Siirtomaan vaiheet alkavat seikkailija Carl Petersin perustamasta Saksan kolonisointiseurasta (Gesellschaft für Deutsche Kolonisation). Peters solmi sopimuksia Sansibarista käsin mantereen päälliköiden kanssa. 3. maaliskuuta 1885 Saksan hallitus ilmoitti, että se oli myöntänyt Petersin yhtiölle keisarillisen peruskirjan, jolla hän saattoi perustaa protektoraatti Itä-Afrikkaan. Peters keräsi retkikunnan ja purjehti rannikkoa etelään Rufijijoelle ja pohjoiseen Witumaahan lähelle Lamua.

Saksan Itä-Afrikka. Brockhaus atlas (1894).

Sansibarin sulttaani piti itseään mantereenkin hallitsijana ja protestoi, jolloin Saksa lähetti paikalle viisi sotalaivaa. Tuloksena britit ja saksalaiset solmivat sopimuksen mannermaan jakamisesta keskenään etupiireihin. Saksalaiset ottivat pian hallintaansa Bagamoyon, Dar es Salaamin ja Kilwan. Vuonna 1888 rannikon arabit kapinoivat Abushiri ibn Salim al-Harthin johdolla, mutta Britannian ja Saksan saartoivat arabit ja kukistivat kapinan. Vuonna 1890 Lontoossa solmittiin Helgoland-Sansibar-sopimus, jolla Helgoland annettiin Saksan haltuun, ja Saksa luovutti Witulandin sekä osan Itä-Afrikkaa briteille rautatien rakennusta varten. Vuosina 1891–1894 hehet päällikkö Mkwawan johdolla vastustivat valloittajia, mutta sissisodan jälkeen Mkwawa saarrettiin ja hän teki itsemurhan.

Puuvillankasvatukseen pakotetut paikalliset nousivat maji maji -kapinaan, jonka kuvernööri Gustav Adolf von Götzen kukisti 1905. Siirtomaahallinnon korruptiosta ja raaoista toimintatavoista syntyi Euroopassa skandaali, ja vuonna 1907 kansleri Bernhard von Bülow nimitti Bernhard Dernburgin uudistamaan siirtomaahallintoa, josta tuli mallikelpoisen tehokas. Paikallispoliisin lisäksi siirtokunnassa oli 1. tammikuuta 1914 Schutztruppen sotilaita vain 110 saksalaista upseeria (joukossa 42 lääkäriä), 126 aliupseeria ja 2 472 paikallista sotilasta.

Ensimmäisessä maailmansodassa britit yrittivät vallata Saksan Itä-Afrikan, mutta sissisotaan turvautunut saksalaisten joukkojen komentaja Paul von Lettow-Vorbeck onnistui tekemään vastarintaa neljän vuoden ajan suuresta alivoimastaan huolimatta. Hän antautui vasta kuultuaan Saksan aselevosta marraskuussa 1918.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksan siirtomaat jaettiin Kansainliiton mandaattialueina voittajavaltioille, jotka olivat pääosin miehittäneet ne jo sodan aikana. Saksan Itä-Afrikka pilkottiin kahtia. Ruanda-Urundin alue annettiin Belgialle, joka oli vallanut sen jo 1916. Saksan Itä-Afrikan pääosasta muodostettiin Tanganjika-niminen Britannian hallitsema alue.

Zaramo-heimon jäseniä Wassaramossa 1906.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]