Saksan Itä-Afrikka

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Saksan Itä-Afrikka punaisella, muut Saksan siirtomaat Afrikassa sinisellä
Saksan Itä-Afrikka punaisella, muut Saksan siirtomaat Afrikassa sinisellä

Saksan Itä-Afrikka (saks. Deutsch-Ostafrika) oli Saksan keisarikunnan siirtomaa Itä-Afrikassa, joka käsitti nykyisten Burundin ja Ruandan sekä Tansanian mantereenpuoleisen osan alueet. Saksa valloitti siirtomaan 1880-luvulla ja menetti ne ensimmäisessä maailmansodassa briteille ja belgialaisille. Maailmansodan jälkeen siirtomaa annettiin Kansainliiton haltuun. Siirtomaan pinta-ala oli 994 996 km². Vuonna 1913 sen asukasluku oli noin 7,7 miljoonaa.

Siirtomaan vaiheet alkavat seikkailija Carl Petersin perustamasta Saksan kolonisointiseurasta (Gesellschaft für Deutsche Kolonisation). Peters solmi sopimuksia Sansibarista käsi mantereen päälliköiden kanssa. 3. maaliskuuta 1885 Saksan hallitus ilmoitti, että se oli myöntänyt keisarillisen peruskirjan Petersin yhtiölle perustaa protektoraatti Itä-Afrikkaan. Peters keräsi retkikunnan ja purjehti rannikkoa etelään Rufijijoelle ja pohjoiseen Witumaahan lähelle Lamua.

Sansibarin sulttaani piti itseään mantereenkin hallitsijana ja protestoi, jolloin Saksa lähetti viisi sotalaivaa paikalle. Tuloksena britit ja saksalaiset solmivat sopimuksen mannermaan jakamisesta keskenään etupiireihin. Saksalaiset ottivat pian hallintaansa Bagamoyon, Dar es Salaamin ja Kilwan. Vuonna 1888 rannikon arabit kapinoivat Abushiri ibn Salim al-Harthin johdolla, minkä brittiläis-saksalainen saarto kukisti. Vuonna 1890 Lontoossa solmittiin Helgoland-Sansibar-sopimus, jolla Helgoland annettiin Saksan haltuun ja se luovutti Witulandin sekä osan Itä-Afrikkaa briteille rautatien rakennusta varten. Vuosina 1891–1894 hehet päällikkö Mkwawan johdolla vastustivat valloittajia, mutta sissisodan jälkeen Mkwawa saarrettiin ja hän teki itsemurhan.

Puuvillankasvatukseen pakotetut paikalliset nousivat Maji Maji -kapinaan, jonka kuvernööri Gustav Adolf von Götzen kukisti 1905. Siirtomaahallinnon korruptiosta ja brutaaleista toimintatavoista nousi Euroopassa skandaali ja vuonna 1907 kansleri Bernhard von Bülow nimitti Bernhard Dernburgin uudistamaan siirtomaahallintoa, josta tuli mallikelpoisen tehokas ja se nautti paikallisten suuresta uskollisuudesta sodan aikana. Paikallispoliisin lisäksi siirtokunnassa oli 1.1.1914 Schutztruppen sotilaita vain 110 saksalaista upseeria (ml. 42 lääkäriä), 126 aliupseeria ja 2 472 paikallista sotilasta.

[muokkaa] Itä-Afrikan kampanja ensimmäisessä maailmansodassa

Suursodan alkaessa kuvernööri Heinrich Schnee määräsi ettei vihamielisiin toimiin ryhdyttäisi. Itä-Afrikan joukkojen komentaja eversti Lettow-Vorbeck kokosi kuitenkin joukkonsa taisteluun.

Sotatoimet alkoivat elokuussa 1914. 15. elokuuta Saksan joukot tulittivat joitain Belgian Kongon kyliä. 22. elokuuta Saksan sota-alue Tanganjikajärvellä avasi tulen Albertvillen satamaan. Syyskuussa saksalaiset tekivät sotaretkiä brittiläiseen Itä-Afrikkaan Keniaan ja Ugandaan. Lettow-Vorbek kokosi myös pienen laivaston Victoriajärvelle. Britit lähettivät joitain tykkiveneitä rautatietä pitkin järvelle ottamaan sen haltuunsa sekä kaksi prikaatia Intian armeijan joukkoja, joilla he yrittivät maihinnousua Tangaan 2. marraskuuta 1914, mutta saksalaiset pysäyttivät joukot tarkalla tykkitulella, ja ne joutuivat vetäytymään kolmen päivän kuluttua.

Vuonna 1915 brittiläiset tykkiveneet ja kaksi Belgian alusta upottivat Tanganjikajärvellä partioineen Hedwig von Wissmanin. Saksalainen Graf von Götzen jäi kuitenkin hallitsemaan järveä, kunnes se upotettiin hyökkäyksessä Ujijiin. Kevyt risteilijä SMS Königsberg operoi Intian valtameren rannikolla, kunnes se upotettiin Rufijin suistoon heinäkuussa 1915 polttoaineen loppumisen vuoksi.

Intian armeijan 10-paunainen vuoristotykki Itä-Afrikassa luultavasti Victoriajärven alueella
Intian armeijan 10-paunainen vuoristotykki Itä-Afrikassa luultavasti Victoriajärven alueella

Horace Smith-Dorrien oli nimitetty brittien komentajaksi, mutta hän sai keuhkokuumeen Etelä-Afrikassa ja hänen tilalleen nimitettiin kenraali Jan Smuts. Smutsilla oli komennossaan noin 13000 eteläafrikkalaista, ml. buureja, brittejä ja rhodesialaisia sekä 7000 intialaista ja afrikkalaista sotilasta. Myös Lettow-Vorbeck oli saanut lisäjoukkoja ja hänellä oli 3500 saksalaista ja 1200 askaria. Smuts aloitti hyökkäyksen maaliskuussa 1916 ja eteni pääosin pohjoisesta Keniasta päin, samaan aikaan kun merkittävä Force Publiquen joukko eteni Belgian Kongosta kahdessa kolonnassa Victoriajärven yli ja Rift Valleyhin. Toinen joukko eteni Nyasajärven yli lounaasta. Kukaan ei saavuttanut Lettow-Vorbeckia ja kaikki kärsivät hirvittävästi trooppisista taudeista. Saksalaiset perääntyivät suurempien joukkojen edeltä ja syyskuuhun 1916 mennessä Saksan rautatie Dar es Salaamista Ujijiin oli brittien hallinnassa. Belgian joukot kenraali Tombeurin komennossa valtasivat Saksan Itä-Afrikan pääkaupungin Taboran.

Kun Lettow-Vorbeck oli saarrettu siirtomaan eteläosaan, Smuts alkoi korvata joukkojaan afrikkalaisilla ja lähti tammikuussa 1917 Isoon-Britanniaan liittyäkseen sotahallitukseen.

Yritykset päättää Lettow-Vorbeckin vastarinta epäonnistuivat. Kenraali Hoskins hyökkäsi heinäkuussa 1917. Lettow-Vorbeckin joukot oli jaettu kolmeen ryhmään, joita kaksi pakeni, mutta Tafelin johtamat 5000 miestä joutuivat antautumaan. Saksalaiset saivat sidottua suuria määriä brittijoukkoja. Mahiwan taistelussa lokakuussa 1917 he menettivät sata miestä ja britit 1600.

Marraskuussa 1917 Lettow-Vorbeck päätti ylittää rajan Portugalin Mosambikiin, jossa toivoi saavansa täydennyksiä valtaamalla varuskuntia. Joukot marssivat Mosambikissa yhdeksän kuukautta. Tämän jälkeen armeija ylitti rajan Pohjois-Rhodesiaan. 13. marraskuuta, kaksi päivää ennen rauhantekoa, Saksan armeija poltti brittien evakuoiman Kasaman kaupungin. Seuraavana päivänä hän sai sähkeen koskien aselevon solmimista ja marssi Abercorniin, jossa antautui 23. marraskuuta.

[muokkaa] Katso myös

[muokkaa] Aiheesta muualla

Henkilökohtaiset työkalut