Bernhard von Bülow

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Bernhard von Bülow
Bundesarchiv Bild 146-2004-0098A, Bernhard von Bülow.jpg
Bernhard von Bülow vuonna 1895.
Saksan valtakunnankansleri
16. lokakuuta 1900-13. heinäkuuta 1909
Monarkki Vilhelm II
Edeltäjä Chlodwig zu Hohenlohe-Schillingsfürst
Seuraaja Theobald von Bethmann Hollweg
Tiedot
Syntynyt 3. toukokuuta 1849
Klein-Flottbeck, Holstein
Kuollut 28. lokakuuta 1929
Rooma
Uskonto protestantti
Allekirjoitus Bernhard von Bülow signature.svg

Bernhard Heinrich Karl Martin von Bülow (3. toukokuuta 1849 Klein-Flottbeck, Holstein28. lokakuuta 1929 Rooma) oli Saksan valtakunnankansleri vuosina 1900–1909. Hän sai ruhtinaan (saks. Fürst) arvon vuonna 1905. Vuosina 1897–1900 von Bülow toimi Auswärtiges Amtin (ulkoministeriön) valtiosihteerinä.[1] Vuosina 1914–1915 Bülow oli Saksan Italian suurlähettiläs[2].

Perhe ja nuoruusaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Von Bülow syntyi Holsteinissa Klein-Flottbeckissa. Se on nykyisin osa Altonaa, joka on Hampurin kaupunginosa. Hänen isänsä oli Bernhard Ernst von Bülow, joka urallaan palveli virkamiehenä sekä Tanskassa että Saksassa. Bernhard von Bülowin veli oli kenraalimajuri Karl Ulrich von Bülow, joka toimi ratsuväenkomentajana ensimmäisessä maailmansodassa ja osallistui Liègen taisteluun elokuussa 1914.

Bülowin isä puhui ranskaa ja äiti englantia, joka ei ollut kovinkaan epätavallista Hampurissa tuohon aikaan. Vuonna 1856 Bülowin isä lähetettiin Frankfurtiin Saksan valtiopäiville edustamaan Holsteinia ja Lauenburgia samaan aikaan kun Otto von Bismarck oli siellä edustamassa Preussia. Bernhard von Bülowista tuli Bismarckin pojan Herbertin leikkikaveri. Rumpenheimin linnassa hän tutustui myös prinsessa Alexandraan, josta myöhemmin tuli Britannian kuningatar. Bülowin ollessa 13-vuotias perhe muutti Neustrelitziin, koska hänen isästään tuli Mecklenburgin suurherttuan pääministeri. Siellä hän opiskeli Frankfortin lukiossa, josta jatkoi yliopistoihin Lausannessa, Leipzigissä ja Berliinissä.

Von Bülow liittyi vapaaehtoisena Saksan–Ranskan sotaan ja hän palveli korpraalina kuningas Hussarin rykmentissä. Joulukuussa 1870 joukko-osasto taisteli lähellä Amiensia ja von Bülow kertoi myöhemmin tappaneensa ranskalaisen kiväärimiehen sapelillaan. Bülow ylennettiin luutnantiksi ja häntä pyydettiin jatkamaan armeijassa sodan jälkeenkin, mutta hän kieltäytyi. Hän sai lakiopintonsa valmiiksi Greifswaldin yliopistossa vuonna 1872. Sen jälkeen hän työskenteli ensin virkamiehenä Preussin osavaltiossa ja sitten jatkoi diplomaattiuralle.

Diplomaattiura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1873 Bülowin isästä tuli Saksan hallituksen ulkoasioiden valtiosihteeri, joka työskenteli valtakunnankansleri Bismarckin alaisuudessa. Samalla nuorempi Bülow aloitti diplomaattiuran. Ensimmäiset lyhyet kiinnitykset olivat Roomaan, Pietariin, Wieniin ja sitten Ateenaan. Vuonna 1876 hänet nimitettiin attaseaksi Pariisiin. Vuonna 1878 Bülow osallistui sihteerinä Berliinin kongressiiin. Vuonna 1880 hänestä tuli lähetystön toinen sihteeri.

Vuonna 1884 Bülow toivoi saavansa siirron Lontooseen, mutta sen sijaan hänestä tuli Pietarin lähetystön ensimmäinen sihteeri. Matkalla uudelle komentopaikalleen hän vieraili pari päivää Varzinissa Bismarckin perheen luona. Bismarck selitti, että hän piti suhteita Venäjään tärkeämpinä kuin suhteita Britanniaan, josta syystä hän lähetti Bülowin Pietariin. Bismarck itse kertoi olleensa vaikuttunut Bülowin tyynen rauhallisesta käyttäytymisestä tämän tapaamisen aikana. Venäjällä hän toimi chargé d'affairesina (asiainhoitajana). Vuonna 1887 Bülow toivoi, että tuleva aseellinen konflikti voisi mahdollistaa puolalaisten häätämisen Saksan valtakunnan puolalaisalueilta[3]. Bülow valitti Ulkoministeriöön säännöllisesti esimiehestään suurlähettiläs Schweinitzista. Schweinitz oli kuitenkin pidetty henkilö ja valituksistaan Bülow sai häirikön maineen. Bülow pyrki myös saamaan Chlodwig zu Hohenlohe-Schillingsfürstin pois Pariisin suurlähettilään virasta, jotta hän itse tulisi nimitetyksi tilalle.

9. tammikuuta 1886 yhä asuessaan Pietarissa, Bülow avioitui Maria Beccadelli di Bolognan (arvonimiltään Marchesa di Altavilla ja Principessa di Camporeale) kanssa, jonka ensimmäinen avioliitto kreivi Karl von Dönhoffin kanssa oli päättynyt eroon. Vatikaani oli mitätöinyt liiton vuonna 1884. Prinsessa oli arvostettu pianisti ja Franz Lisztin oppilas. Hän oli Italian pääministerin Marco Minghettin tytärpuoli ja hänen äitinsä oli Rooman seurapiireissä korkealle arvostettu Donna Laura Minghetti (omaa sukua Acton). Maria oli ollut naimisissa 16 vuotta ja hänellä oli kolme lasta. Bülowilla oli aiemmin ollut useita naissuhteita, mutta avioliiton tarkoituksena oli edistää hänen uraansa. Vuonna 1888 hänelle tarjottiin virkaa Washingtonissa tai Bukarestissa. Bülow valitsi Bukarestin, koska Maria ei halunnut matkustaa Amerikkaan ja jättää perhettään. Seuraavat viisi vuotta Bülow yritti saada asemapaikakseen Rooman, jossa hänen vaimollaan oli hyvät verkostot. Kuningas Humbert taivuteltiin kirjoittamaan kuningas Vilhelmille suosittelukirje, jossa hän ilmaisi olevansa tyytyväinen jos Bülow valittaisiin Rooman suurlähettilääksi. Näin tapahtuikin vuonna 1893.

Von Bülow, keisari Vilhelm II ja Rudolf von Valenti vuonna 1908.

21. kesäkuuta 1897 Bülow vastaanotti sähkeen, jossa häntä pyydettiin matkustamaan Kieliin tapaamaan Vilhelmiä. Matkalla hän pysähtyi Frankfurtissa vaihtamaan junaa ja keskustelemaan Philip zu Eulenburgin kanssa. Eulenburg selitti, että Vilhelm halusi uuden ulkoasian valtiosihteerin ja halusi Bülowin ottavan viran vastaan, joka oli sama jossa hänen isänsä oli aiemmin ollut. Eulenburg opasti myös kuinka parhaiten käsitellä Vilhelmiä: keisari piti mairittelusta ja vihasi vastaan väittämistä. Bülow keskusteli aluksi Friedrich von Holsteinin kanssa, joka kertoi että vaikka hän mieluiten näki virassa sen nykyisen haltijan Adolf Marschall von Biebersteinin, Vilhelm oli päättänyt korvata hänet ja paras korvaaja olisi von Bülow. Samalla Holstein itse toivoi suurlähettilään virkaa. Valtakunnankansleri Hohenlohe, joka tunsi itsensä jo vanhaksi, halusi Bülowin ottavan viran. Hän näki Bülowin omana seuraajanaan. Bülow vaati Hohenlohea pysymään virassaan niin kauan kuin mahdollista.

26. kesäkuuta 1897 Bülow saapui Kieliin ja tapasi keisari Vilhelmin. Vilhelm kertoi, että uuden valtiosihteerin eräs päätehtävistä olisi varustaa maailmanluokan laivasto, joka kykenisi kukistamaan britit ilman joutumista sotaan. Bülow pyysi aikaa päätökselleen ja 3. elokuuta suostui virkaan. Miehet solmivat hyvän työsuhteen. Toisin kuin jotkut edeltäjistään, Bülow ei vastustanut koskaan Vilhelmiä vaan myötäili keisaria. Bülow käytti hyväkseen Vilhelmin huonoa muistia ja jatkuvia mielipiteenvaihdoksia toimien lähinnä omien mieltymystensä eikä Vilhelmin käskyjen mukaan.

Ulkoasian valtiosihteeri oli aiemmin Bismarckin aikana toiminut valtakunnankanslerin käskyläisenä, mutta nyt toimenkuva muuttui. Hohenlohe antoi Bülowin hoitaa ulkopoliittiset asiat yhdessä neuvonantajansa Holsteinin kanssa. Vilhelm keskusteli valtion asioista joka aamu Bülowin kanssa, sen sijaan valtakunnankansleria hän tapasi harvoin.

Bülowilla oli myös paikka Preussin hallituksessa. Vaikka Vilhelm oli koko keisarikunnan johtaja, hän oli myös Preussin kuningas. Preussin ulkoministerinä Bülow oli pääosin vastuussa Vilhelmin kannattamasta Weltpolitikista, joka tähtäsi siirtokuntien laajentumiseen. Hän toivotettiin tervetulleeksi ulkoministeriöön, sillä hän oli ensimmäinen ammattidiplomaatti ministeriössä sitten Bismarckin eron vuonna 1890. Bülow arkaili ottaa virkaa vastaan mikäli Holstein pysyisi ensimmäisenä kanslerina, sillä Holstein oli käytännössä ollut merkittävässä valta-asemassa aiempina vuosina. Holsteinia (lempinimeltään "labyrintin hirviö") pidettiin kuitenkin korvaamattomana työkokemuksensa, juonittelutaitojensa ja ilmiömäisen valtiota koskevien asioiden muistinsa ansiosta. Eulenburg oli neuvonut Bülowia luomaan hyvät suhteet Holsteiniin ja nämä kaksi onnistuivatkin työskentelemään yhdessä. Vuonna 1899 Bülow sai päätökseen neuvottelut, joiden ansiosta Karoliinien saaristo siirtyi Saksalle. Bülow ylennettiin kreiviksi.

Lokakuussa 1900 Bülow kutsuttiin Vilhelmin metsästysmajalle Hubertsstockiin. Siellä keisari pyysi Bülowia valtakunnankansleriksi ja Preussin pääministeriksi. Bülow epäili josko hän olisi paras mies tehtävään; Vilhelm myönsi, että henkilökohtaisesti hän piti enemmän Eulenburgista, mutta epäili ettei tämä ole kykenevä tehtäviin. 16. lokakuuta miehet tapasivat uudelleen Homburgissa. Vilhelm kertoi, että Hohenlohe ei enää halunnut jatkaa valtakunnankanslerina. Tällä kertaa Bülow suostui tehtävään. Valtiosihteerin paikkaa tarjottiin ensin Holsteinille, joka kieltäytyi. Virka annettiin paroni Oswald von Richthofenille, joka oli työskennellyt Bülowin alaisena. Hänelle tehtiin selväksi, että tehtävän luonne palautuisi samaan kanslerin alaiseen rooliin, jota se oli ollut Bismarckin aikana. Holstein pysyi tärkeänä ulkopoliittisten asioiden neuvonantajana.

Valtakunnankanslerina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bülowin tiivis, hyvä suhde keisariin jatkui kanslerikaudella. Hän tapasi kansliassa Vilhelmin joka aamu aina kun keisari oli Berliinissä. Hänen määrätietoisuutensa Vilhelmin suosiossa pysymiseen oli huomionarvoista, jopa henkilöille jotka olivat tottuneet keisarin tapoihin. Vilhelmin taloudenhoitaja kertoi: "Kun hän vahingossa esitti keisarille vastakkaisen mielipiteen, hän pysyi hetken hiljaa ja sanoi täysin päinvastaista aloittaen 'kuten Teidän Ylhäisyytenne niin viisaasti mainitsi'.". Hän luopui tupakasta, oluesta, kahvista ja likööristä ja voimisteli 35 minuuttia joka aamu ja saattoi hyvällä säällä ratsastaa läpi Tiegartenin. Sunnuntaisin hänellä oli tapana tehdä pitkiä kävelyretkiä metsässä. Vuonna 1905 hän johti vanhaa husaarirykmenttiään Vilhelmin kunniaksi järjestetyssä paraatissa ja hänet ylennettiin kenraalimajuriksi. Vilhelm kertoi Eulenburgille vuonna 1901: "Koska minulla on Bülow, voin nukkua yöni rauhassa."

Bülowin ensimmäinen merkittävä toimi valtakunnankanslerina oli Saksan imperialismin Kiinassa puolustaminen Saksan valtiopäiville. Bülow puolusti usein Saksan ulkopolitiikkaa ennen parlamenttia ja joutui peittelemään useasti Vilhelm II:n möhläyksiä.

Marokon kriisi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1903 Edvard VII vieraili Pariisissa. Ranska ja Britannia olivat olleet pitkään vihamiehiä, mutta Edvard halusi parantaa brittien suosiota Ranskassa kiertämällä maata henkilökohtaisesti. Presidentti Émile Loubet kutsuttiin vastavierailulle Lontooseen heinäkuussa. Saksassa tärkeimmät ministerit arvelivat, että tästä uudesta ystävyydestä tuskin seuraa mitään konkreettista, mutta Ranskan Lontoon suurlähettiläs Paul Cambon ja Iso-Britannian ulkoasiansihteeri markiisi Henry Petty-Fitzmaurice aloittivat vakavat neuvottelut virallisesta liittoumasta. Yhtenä osana erimielisyyksien selvittelyä Ranska suostui siihen, että se ei puutu Britannian hallintaan Egyptissä mikäli Britannia tuki Ranskan vaatimuksia Marokosta. 24. maaliskuuta 1904 Ranska virallisesti informoi Saksan suurlähettilästä uudesta anglo-ranskalaisesta konventista. Ruhtinas Radolin, suurlähettiläs, vastasi, että hän piti sopimusta puolueettomana ja oikeutettuna. Saksan lehdistö kirjoitti, että Marokko-sopimus ei vaarantanut Saksan intressejä ja Ranskan väliintulo olojen rauhoittamiseksi saattaisi edistää Saksan kauppaa. Bülow vakuutti Britannia suurlähettiläälle, että hän on mielissään nähdessään Ranskan ja Britannian sopivan erimielisyytensä. Hän kertoi valtiopäiville, että Saksa ei vastusta sopimusta ja hän ei ole huolissaan Saksan intresseistä Marokossa.

Holsteinilla oli asiasta erilainen näkemys. Marokon miehitys määriteltiin vuoden 1880 Madridin rauhansopimuksen perusteella. Sopimusosapuolia olivat Saksa, Britannia, Ranska, Italia ja Espanja. Holstein väitti, että Saksa oli sivuutettu neuvotteluissa ja Marokko oli maa, jossa Saksan vaikutus ja kauppa olivat lisääntymässä. Nämä tulisivat kärsimään Ranskan hallinnon alla. Aiemmin hän oli tyrmännyt kaikki mahdolliset sopimukset Ranskan ja Britannian välillä. Nyt Ranska tarjosi sotilasapua Marokolle saadakseen maahan järjestyksen.

Bülow vastasi kannattavansa itsenäistä Marokkoa ja rohkaisi Yhdysvaltoja sekaantumaan asiaan ja uhkaamaan Ranskaa sodalla mikäli Ranska miehittäisi maan. Hän oli nyt vakuuttunut, että uusi ystävällisyys Ranskan ja Britannian välillä oli uhka Saksalle.

Ranska oli huonosti valmistautunut sotaan Saksaa vastaan. Mahdollinen liittolainen Venäjä oli kärsinyt äskettäin tappioita Kauko-Idässä. Britannian voima piili laivastossa enemminkin kuin minkäänlaisessa hyökkäykseen pystyvässä armeijassa ja sota Euroopassa oli Ranskan puolelta paljon enemmän kuin konventissa sovitut asiat. Huolimatta mahdollisesta salamurhariskistä, Bülow suostutteli Vilhelmin vierailemaan vuonna 1905 Tangierissa, jossa hän piti Marokon itsenäisyyttä puolustavan puheen. Samaan aikaan hänen läsnäolonsa osoitti Saksan halun säilyttää oma vaikutusvaltansa maassa.

Tilanne oli vaihtunut siirtomaavaatimuksista mahdolliseksi kansainväliseksi selkkaukseksi. Saksan sotilaallinen läsnäolo tai laivastoasema Marokossa uhkaisi lähellä olevaa Britannian laivastoasemaa Gibraltarilla tai tärkeitä kauppareittejä koko Välimerellä. Britannian kuningas Edvard tuki vaikeuksissa olevaa Ranskan ulkoministeriä Théophile Delcasséa. Britannia jatkoi yhä määrätietoisemmin liittoaan Ranskan kanssa. Merivoimien komentaja, Sir John Fisher, ehdotti, että nyt oli loistava hetki vallata kokematon Saksan laivasto ennen kuin se kasvaisi liian suureksi. 3. kesäkuuta Marokon sulttaani Abd al-Aziz, Saksan kehoituksesta, torjui Ranskan tarjouksen avunannosta ja kutsui kansainvälisen konferenssin keskustelemaan maan tulevaisuudesta. 6. kesäkuuta 1905 Ranskan hallitus kokoontui keskustelemaan asemastaan. Delcassé ei saanut kannatusta ajatuksilleen ja erosi. Uutinen kiiri Berliiniin: seuraavana aamuna Vilhelm vieraili Bülowin luona ja ylensi hänet ruhtinaaksi (fürst). Tapaus sattui samoihin aikoihin kruununprinssin häiden kanssa ja vertautui Bismarckin ylentämiseen ruhtinaaksi Versaillesin peilihuoneessa.

Saksa jatkoi painostustaan konferenssin järjestämiseksi ja uusia myönnytyksiä Ranskalta. Bülow antoi tarkkoja ohjeita Radolinille ja puhui myös Ranskan Berliinin suurlähettiläälle. Vaikutus oli päinvastainen kuin oli haluttu: se teki Ranskan pääministeri Maurice Rouvierille yhä vaikeammaksi olla antamatta lisävaatimuksia. Algecirasin konferenssi alkoi 16. tammikuuta 1906 Algecirasin kaupungintalolla. Konferenssin aikana brittilaivaston 20 taistelulaivaa risteilyaluksineen ja hävittäjineen vieraili Algecirasissa ja kaikki delegaatit kutsuttiin laivalle.

Konferenssi sujui huonosti Saksan kannalta. Sen ehdotukset hävisivät äänestyksessä 10-3. Holstein halusi uhata Ranskaa sodalla, mutta Bülow pidätteli häntä ja Holsteinia kiellettiin enää sotkeutumasta asioihin. Huhtikuussa konferenssissa ei ollut näkyvissä Saksan kannalta positiivista lopputulemaa ja Bülow poistui paikalta nopeasti. Päätettiin, että Ranska ja Espanja yhdessä auttaisivat Marokon poliisivoimia ja sveitsiläinen komisario toimisi joukkojen johtajana. Ranska valvoisi Marokon-Algerian rajaa. Presidentti Theodore Roosevelt onnitteli Vilhelmiä menestyksellisestä lopputuloksesta.

Lopputulema ei miellyttänyt saksalaisia. Lehdistö ja valtiopäivät esittivät vastalauseensa. 5. huhtikuuta 1906 Bülow puolusteli lopputulosta ennen valtiopäivien istuntoa. Kiihkeän keskustelun aikana hän lyhistyi maahan ja jouduttiin kantamaan ulos. Aluksi pelättiin hänen saaneen kuolettavan sydäninfarktin. Britannian parlamentin ylähuoneessa lordi Fritzmaurice vertasi tapahtumaa William Pittin kuolemaan. Se oli kohteliaisuus, jota saksalaiset arvostivat. Kuitenkin pelko infarktista oli turha, sillä pyörtyminen johtui liiallisesta työnteosta ja influenssasta. Kuukauden levon jälkeen valtakunnankansleri palasi töihin.

Valtiosihteeri Richthofen oli kuollut hetkeä ennen konferenssia ja hänen tilalleen valittiin Heinrich von Tschirschky. Tschirschky ja Holstein olivat erimielisiä ja tämä riita huipentui Holsteinin eronpyyntöön. Näin oli tapahtunut ennenkin kun häntä oli vastustettu. Nyt kun Bülow oli sairaana, kukaan ei vastustanut hänen eronpyyntöään ja se hyväksyttiin.

Vuoden 1907 skandaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bernhard von Bülow vuonna 1908.

Harden–Eulenburg-skandaalin aikaan vuonna 1907 homoaikakauslehti Der Eigenen perustaja Adolf Brand julkaisi pamfletin, jossa väitti Bülowin joutuneen kirityksen kohteeksi. Brandin mukaan Bülowta kiristettiin homoseksuaalisuuden harjoittamisesta ja hänen mielestään Bülow oli moraalisesti velvoitettu vastustamaan Saksan rikoslain pykälää 175, joka kriminalisoi homoseksuaalisuuden. Brandia syytettiin kunnianloukkauksesta oikeudenkäynnissä, joka pidettiin Berliinin alueoikeudessa 6. marraskuuta 1907. Brand väitti, että valtakunnankansleri oli halannut ja suudellut yksityissihteeriään Max Scheeferia Philipp zu Eulenburgin isännöimissä miesten tapaamisissa.[4] Bülow kielsi tapahtuneen, mutta mainitsi kuulleensa epäilyttäviä juoruja Eulenburgista. Eulenburg puolusti itseään Brandin väitteitä vastaan ja väitti ettei hän ole koskaan sekaantunut samaan sukupuoleen. Eulenburgin todistus johti myöhemmin oikeudenkäyntiin väärästä valasta. Vaikka Berliinin poliisi todisti, että Bülow on saattanut todellakin olla kiristyksen uhri, Bülow voitti oikeudenkäynnin helposti ja Brand tuomittiin 18 kuukaudeksi vankilaan.

Vuoden 1908 skandaali ja ero[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marraskuussa 1907 Vilhelm teki pitkään suunnitellun valtiovierailun Britanniaan. Viime aikaisten skandaalien takia hän yritti peruuttaa vierailun, mutta toteutti sen kuitenkin ja vierailu oli niin onnistunut, että hän päätti jäädä Englantiin lomalle. Vilhelm vuokrasi talon eversti Edward Montague Stuart-Wortleylta ja keskusteli vapaasti omistajan kanssa kaikenlaisista asioista. Keisarin lähdettyä Stuart-Wortley kirjoitti keskusteluista artikkelin, jonka hän aikoi julkaista Daily Telegraphissa. Hän toimitti artikkelin Vilhelmille hyväksyttäväksi ennen julkaisua. Vilhelm antoi englanninkielisen kirjoituksen Bülowille pyytäen tätä katsomaan, että onko siinä mitään joka ei olisi julkaisukelpoista. Vilhelm pyysi ettei Bülow antaisi artikkelia ulkoministeriölle, mutta Bülow teki juuri näin: lähetti kirjoituksen lukematta sitä valtiosihteeri Wilhelm von Schoenille pyytäen tekemään siitä virallisen käännöksen ja tekemään tarvittavat oikaisut.

Schon oli poissa, joten kirjoitus meni sihteeri Stemrichille, joka luki sen, mutta siirsi sen ilman kommentteja Reinhold Klehmetille. Khlemet ymmärsi saamansa ohjeet niin, että hänen piti korjata vain mahdolliset asiavirheet, muttei kommentoida sitä muuten. Artikkeli palautui Bülowille, joka yhä lukematta palautti sen Vilhelmille sanoen, että ei nähnyt mitään syytä olla julkaisematta sitä. Artikkeli julkaistiin ja se nosti välittömästi kohun.

Artikkelissa Vilhelm ymmärtämättömästi kertoi, että Britannia useasti oli torjunut hänen liittolaisuustarjouksensa. Hän myös kertoi, että useimmat saksalaiset eivät pidä englantilaisista. Vilhelm väitti myös, että hän oli ollut mukana toisessa buurisodassa brittien rinnalla Ranskaa ja Venäjää vastaan, ja oli tehnyt sotasuunnitelman jota britit käyttivät sodan aikana. Vilhelm kertoi jonain päivänä Britannian olevan iloinen siitä, että Saksa on suurentamassa laivastoaan. Se väite onnistui loukkaamaan Japania, Ranskaa ja Venäjää ja ennen kaikkea brittejä. Saksalaiset olivat raivoissaan keisarinsa väittäessä auttaneensa brittejä sodassa saksalaislähtöisiä buureja vastaan.

Haastattelu paljasti Vilhelmin villit näkemykset ja sitä ei olisi pitänyt julkaista. Bülow syytti ulkoministeriötä siitä, etteivät olleet kunnolla kommentoineet artikkelia. Se vastasi, että julkaisusta päättäminen oli valtakunnankanslerin vastuulla. Vaikka Bülow kielsi lukeneensa artikkelin, jäi epäselväksi miten se oli mahdollista, sillä Bülow oli tottunut Vilhelmin jatkuviin julkisiin hölmöilyihin. Kritiikki kasvoi Vilhelmin kykyjä kohtaan ja hänen perustuslaillisista oikeuksistaan. Asiasta väiteltiin valtiopäivillä, jossa Bülow joutui puolustamaan omaa ja keisarin asemaa. Bülow kirjoitti aluksi keisarille tarjoen eroamista virastaan ellei hän saa Vilhelmiltä tämän täyttä tukea asiassa. Heikossa asemassa ollut Vilhelm suostui heti.

Bülow kirjoitti Norddeutsch Allgemeine Zeitungiin puolustuskirjoituksen, jossa hän Vilhelmin kertomien asioiden sijaan keskittyi ulkoministeriön epäonnistumiseen artikkelin kommentoinnissa. Hän kertoi, että oli tarjoutunut ottamaan täyden vastuun, mutta keisari oli kieltäytynyt suostumaan eroon.

Bülow onnistui valtiopäivillä kääntämään kritiikin pois itsestään ja päätti puheensa suosionosoituksiin. Holstein huomioi, että kommenttien luonteen vuoksi keisaria olisi ollut käytännössä mahdotonta puolustaa. Bülow ei olisi voinut tehdä mitään toisin, vaan hänen piti kiistää Vilhelmin sanomiset ja jättää syyt yksin keisarin harteille selityksellä, että kommentit oli tehty parhaassa aikomuksessa ja että asia ei voisi toistua. Hän julisti loppupäätelmänään, että keisarin piti jatkossa olla varovainen myös yksityisissä keskusteluissaan, mikä oli elintärkeää yhdenmukaisen politiikan ja kruunun uskottavuuden kannalta. Hän tai hänen seuraajansa eivä muussa tapauksessa voisi ottaa vastuuta seurauksista. Tietenkin myös ulkoministeriön olisi pitänyt huomata virheet.

Valtiopäivien kokoontuessa Vilhelm oli taas ulkomailla, tällä kertaa Itävallassa. Vilhelm kysyi pitäisikö hänen keskeyttämään matkansa, mutta Bülow neuvoi häntä jatkamaan. Holstein kyseli Vilhelmin poissaolosta Bülowilta, joka silloin kielsi neuvoneensa Vilhelmiä lähtemään. Asioiden tilaa ei parantanut se, että sotilasministeriön päällikkö kreivi Dietrich von Hülsen-Haeseler kuoli sydänkohtaukseen Donaueschingenissa ruhtinas Max von Fürstenbergin tilalla tanssiessaan keisarille punaisessa ballerinapuvussa. Keisarin palattua Bülow vaati häntä antamaan lausunnon, jonka mukaan hän oli samaa mieltä valtakunnankanslerin valtiopäivillä kertomien asioiden kanssa. Vilhelm oli lähellä hermoromahdusta ja harkitsi kruunusta luopumista.

Vilhelm vetäytyi julkisuudesta kuudeksi viikoksi, joka nähtiin enemminkin katumuksenosoituksena kuin hänen masennuksestaan johtuvana. Yleisen mielipiteen mukaan valtakunnankansleri oli epäonnistunut tehtävässään neuvoa keisaria ja sitten vielä epäonnistunut puolustamaan Vilhelmia valtiopäiville. Vilhelmin oma kanta asioihin alkoi muuttua, hän alkoi syyttää Bülowia, ettei tämä ollut varoittanut vaikeuksista joita artikkeli saattaisi aiheuttaa. Hän päätti, että valtakunnankansleri pitäisi vaihtaa. Kesäkuussa 1909 kiihtyvän laivanrakennuksen aiheuttamien kustannusten rahoitusvaikeudet nousivat esiin.

Vilhelm varoitti Bülowia, että jos tämä ei saisi läpi suurinta osaa mahtavista perintöveroista joilla rahaa varusteluun oli tarkoitus kerätä, hänen täytyisi erota. Vero hylättiin kahdeksalla äänellä ja 26. kesäkuuta Bülow tarjosi eroa-anomustaan tarkalleen 12 vuotta sen jälkeen kun oli ottanut vastaan viran ulkoministeriössä. Ero julkistettiin 14. heinäkuuta ja seuraajaksi valittiin Theobald von Bethmann Hollweg[2]. Vilhelm nautti lounasta Bülowien kanssa ja oli pahoillaan, että ruhtinas joutui eroamaan. Hän oli havainnut, että osa perintöveroa vastaan äänestäneistä teki sen vain vastustaakseen Bülowia ja hänen tapaansa käsitellä Daily Telegraphin tapausta eikä suinkaan vastustaakseen veroa. Palveluksistaan Bülowille myönnettiin Mustan kotkan ritarikunnan timantein koristeltu ansiomerkki.

Kirjailijana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eronsa jälkeen Bülow asui käytännössä Roomassa villassa, jonka hän oli hankkinut eläkepäiviään varten. Osan kesästä hän vietti Hampurin lähellä Flottbeckissä tai Norderneyn saarella. Hänen serkkunsa, hampurilainen kauppias, oli jättänyt hänelle suuren perinnön ja sen ansiosta hän pystyi elämään huoletonta elämää ja se auttoi tekemään Rooman talosta kirjallisten ja poliitisten seurapiirien keskuksen. Bülowin käytti vapaata aikaansa kirjoittaessaan kirjan Kuudennen liittokunnan sodan 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Kyseessä oli merkittävä keisarillisesta Saksasta kertova teos, joka ylisti sen saavutuksia ja puolusti Bülowin oman ulkopolitiikan päälinjoja.

Bülowin kirjan uudistettu laitos ilmestyi ensimmäisen maailmansodan käynnistymisen jälkeen. Siinä useita kappaleita oli muutettu tai poistettu, kuten Bülowin paljastus siitä kuinka hän tuuditti Britannian turvallisuuden tunteeseen samalla kun Saksan suurta laivastoa rakennettiin. Hänen tiedettiin olevan Vilhelm II:n epäsuosiossa. Keisari ei antanut anteeksi Bülowin asennetta ja tekoja Daily Telegraphin haastatteluskandaalissa 1908.[5]

Myöhempi ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Von Bülowin ja hänen vaimonsa hautakivet Nienstedtenin hautausmaalla Hampurissa.

Vuodet 1914 ja 1915 Bülow toimi Saksan Italian suurlähettiläänä, mutta epäonnistui kääntämään maan Saksan puolelle tai taivuttelemaan sen pysyvän puolueettomana. Sodan syttyessä Italia oli julistanut puolueettomuuttaan. Diplomaattikanavien kautta Italia kuitenkin ilmoitti 5. heinäkuuta 1914, että se piti Itävalta-Unkarin toimia Serbiaa vastaan vihamielisinä ja provokatiivisina. 9. joulukuuta 1914 paroni Sidney Sonnino lähetti Itävalta-Unkarin ulkoministeri kreivi Leopold Berchtoldille nootin, jossa huomautti Kolmiliiton sopimuksen mukaan Serbian maaperän väliaikaisenkin miehittämisen olevan Balkanin status quo -aseman horjuttamista ja vaati Italialle kompensaatiota. Tällä nootilla avattiin virallisesti keskustelut Trentinon ja Triesten asemasta.[5]

Itävalta-Unkari oli vastahakoinen keskustelemaan kompensaatiokysymyksistä, mutta Berliini oli enemmän varuillaan ja huolestuneempi tilanteesta. Bülow nimettiin väliaikaiseksi Italian suurlähettilääksi, kun vakituinen suurlähettiläs Flotow jäi sairauslomalle 19. joulukuuta 1914. Bülow ryhtyi neuvotteluihin välittömästi ja ilmaisi sympatiansa Italian kompensaatiovaatimuksille. Hän joutui kuitenkin taistelemaan Unkarin pääministerin István Tiszan ja tämän ulkoministerin, Berchtoldin seuraajan Stephan Burián von Rajeczin ehdotonta vastahakoisuutta vastaan. Bülow kannatti koko Trentinon luovuttamista Italialle, mutta unkarilaiset halusivat luovuttaa vain osan. Sonnino omalta osaltaan kertoi, ettei Italia tyytyisi tähänkään vaan vaatimuksena oli myös Triesten luovutus Italialle. Bülow kertoi, että hän voisi sovitella Trentinon saamikseksi, mutta Itävalta tulisi taistelemaan Triesten puolesta.[5]

Huhtikuun 1915 alussa Italia vei eteenpäin salaisia neuvotteluja, joiden kohteena olivat Trentinon ja Triesten ohella Curzolarisaaret (Ekhinadit), Dalmatian rannikko ja Italian itsemäärämisoikeuden tunnustaminen Vallonassa (Vlorë). Neuvottelut jatkuivat toukokuun puoleen väliin, jolloin Bülow teki raskaan mutta itselleen tunnusomaisen taktisen virheen. Hän houkutteli Italian entisen pääministerin Giovanni Giolittin Torinosta Roomaan, koska hän arveli tämän kannatuksen hallituksesa olevan niin voimakasta, että se estäisi tilanteen räjähtämisen ja Italia hyväksyisi Itävalta-Unkarin ehdot. Vastaavanlaisia ajatuksia Bülow levitti yhdessä Itävalta-Unkarin suurlähettilään Macchion kanssa Italian hallituksen tietämättä Giolittin kannattajien keskuuteen.[5]

Italian parlamentin enemmistö ilmaisi tukensa pääministeri Antonio Salandralle 20. toukokuuta ja yleinen liikekannallepano määrättiin 22. toukokuuta. Virallinen sodanjulistus Itävalta-Unkarille annettiin 23. toukokuuta 1915. Seuraavana päivänä Bülow lähti Roomasta. Palatessaan hän lausui: "Saksan kansan moraali ja asenne on A-1. Poliittinen johtajuus on Z-miinus." Sodan aikana Bülow asui Saksassa, mutta rauhan tultua asui osan vuotta jälleen Roomassa. Hän nimensä mainittiin mahdollisena valtakunnankanslerina vuoden 1921 ministerikriisin yhteydessä. Vaikka monet Reichstagin johtohenkilöistä (mukaan lukien Matthias Erzberger) oli toivonut Bülowin seuraavan Bethmann Hollwegia tämän erotessa 1917, Bülowia vastusti suurin osa saksalaisista ja Reichstagista. Näin entinen kansleri ei palannut uudelleen valtaan. Ruhtinas von Bülow kuoli 28. lokakuuta 1929 päivää ennen "Mustaa tiistaita".

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Bernhard Fürst von Bülow DEUTSCHES HISTORISCHES MUSEUM. Viitattu 28.3.2013.
  2. a b Bernhard von Bulow Spartacus Educational. Spartacus Educational Publishers Ltd. Viitattu 28.3.2013.
  3. Herbert Arthur Strauss: Current research on antisemitism. 3. Hostages of modernization, s. 35. . Teoksen verkkoversio (viitattu 3.4.2013).
  4. Udo J. Hebel, Christoph Wagner: Pictorial Cultures and Political Iconographies: Approaches, Perspectives ..., s. 132. . Teoksen verkkoversio (viitattu 28.3.2013).
  5. a b c d 922 Encyclopædia Britannica/Bülow, Bernhard Heinrich Karl Martin, Prince von 1922 Encyclopædia Britannica. Wikisource. Viitattu 8.4.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Bernhard von Bülow.