Pystykiurunkannus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pystykiurunkannus
Corydalis solida 240406.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Ranunculales
Heimo: Emäkkikasvit Fumariaceae
Suku: Kiurunkannukset Corydalis
Laji: solida
Kaksiosainen nimi
Corydalis solida
(L.) Clairv.
Alalajeja
  • Corydalis solida ssp. incisa – balkaninpystykiurunkannus
  • Corydalis solida ssp. solida – euroopanpystykiurunkannus [1]
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Pystykiurunkannus Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Pystykiurunkannus Commonsissa

Pystykiurunkannus (Corydalis solida, syn. C. bulbosa, C. laxa) on aikaisin keväällä kukkiva monivuotinen ja myrkyllinen emäkkikasvi.[2] Pystykiurunkannus kasvattaa keväällä mukulamaisesta juuresta matalan varren, joka kukkii sinipunaisin kukin ja kuihtuu varhain. Lajia tavataan luonnonvaraisena erityisesti Keski- ja Itä-Euroopassa Pohjoismaiden eteläosaa myöten. Suomessa se on lähinnä maan eteläosassa kasvava lehtokasvi, joka on tunnettu myös koristekasvina.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pystykiurunkannus kuvattuna Jakob Sturmin teoksessa "Deutschlands Flora in Abbildungen" (1796).

Monivuotinen ja tanakka pystykiurunkannus kasvaa 10–20 senttimetriä korkeaksi. Kasvin juuri on mukulallinen. Kerrannaiset lehdet ovat varressa kierteisesti. Laji kukkii edellisenä kesänä keräämänsä vararavinnon turvin. Tiheä kukinto sijaitsee varren päässä. Kukkien tukilehdet ovat lähes kukan kokoisia ja väriltään vihreitä. Muodoltaan ne ovat vastapuikeita ja kärjestä lähes aina kapealiuskaisia. Kukka on tavallisesti väriltään sinipunainen, mutta myös valkokukkaisia yksilöitä tavataan toisinaan. Kannuksellinen teriö on tavallisesti 15–20 mm pitkä. Pystykiurunkannus kukkii Suomessa huhtitoukokuussa ja kasvi lakastuu nopeasti kukkimisen ja siementen kehittymisen jälkeen. Hedelmä on litteä, kapeansuikea kota, joka on peränsä pituinen.[3][4] Kasvin siemeniä levittävät muurahaiset.[5]

Suomesta tavattavista kiurunkannuslajeista pystykiurunkannus muistuttaa eniten pienempikokoista hentokiurunkannusta (Corydalis intermedia).[5] Etelämpänä kasvaa myös melko samannäköinen etelänkiurunkannus (Corydalis cava).[6]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pystykiurunkannuksen levinneisyysalue ulottuu Euroopassa Ranskasta Venäjän länsiosiin. Etelässä lajin levinneisyysalue ulottuu Keski-Italiaan, Pohjois-Kreikkaan ja Bulgariaan, pohjoisessa Norjan ja Ruotsin keskiosiin, Etelä-Suomeen ja Pohjois-Venäjälle. Euroopan ulkopuolella lajia tavataan paikoin Pohjois-Afrikassa, Turkissa ja Keski-Aasiassa.[7] Suomessa pystykiurunkannusta tavataan lähinnä linjan PoriTampereLappeenranta eteläpuolella, runsaimmin Ahvenanmaalta. Pohjoisempana lajia tavataan paikoin Keski-Suomesta. Pohjoisimmat havainnot ovat Raahen korkeudelta.[2][8]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pystykiurunkannus on tyypillinen lehtokasvi, jota tavataan rantalehdoissa, puronvarsilla, jokitörmä- ja kallionjuuripensaikoissa sekä pihojen ja puistojen nurmikoilla lehtipuiden ja pensaiden alla. Asutuksen liepeillä lajia saattaa esiintyä myös lähimetsiköissä viljelykarkulaisena.[2]

Suomessa uhanalaisen pikkuapollon toukat syövät vain pystykiurunkannuksia, joten perhosen pitää osuttaa toukkavaiheensa kasvin kukoistusaikaan.[9]

Pystykiurunkannus Belgiassa

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pystykiurunkannusta viljellään joskus puistoissa koristekasvina.[1][7] Lajia on jo kauan siirretty myös luonnosta puistoihin. Esimerkiksi Helsingissä laji on tyypillinen vanhojen kartanopuistojen nurmikkojen laji.[10]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Helsingin kasvit – Kukkivilta kiviltä metsän syliin. Toim. Kurtto, Arto & Helynranta, Leena. Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Yliopistopaino, Helsinki 1998.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Uhanalaisten eläinten ja kasvien suojelukomitean mietintö II: Uhanalaiset eläimet. Komiteamietintö 1985:43. Helsinki 1986.
  • Vantaan luonto: Kasvit. Toim. Ranta, Pertti & Siitonen, Mikko. Vantaan kaupunki, Vantaa 1996.
  • Ålands flora. Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva. Toinen laajennettu painos. Espoo 2010.
  • Mossberg, B. & Stenberg, L.: Suuri Pohjolan kasvio, s. 205. Suom. Vuokko, S. & Väre, H. Tammi, 2005. ISBN 951-31-2924-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Suuri Pohjolan kasvio, s. 205.
  2. a b c Retkeilykasvio 1998, s. 95.
  3. Retkeilykasvio 1998, s. 94–95.
  4. Vantaan luonto: Kasvit 1996, s. 158.
  5. a b Ålands flora 2010, s. 128.
  6. Suuri Pohjolan kasvio, s. 204–205.
  7. a b Den virtuella floran: Stor nunneört (myös levinneisyyskartat) (ruots.) Viitattu 10.2.2012.
  8. Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Pystykiurunkannuksen levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 10.2.2012.
  9. Uhanalaisten eläinten ja kasvien suojelukomitean mietintö II, 1986, s. 302.
  10. Helsingin kasvit 1998, s. 124.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]