Palkkasotureiden hyökkäys Cotonouhun 1977

Muistojen aukion (entinen Marttyyrien aukio) monumetti Cotonoussa.

Palkkasotureiden hyökkäys Cotonouhun, koodinimeltään Opération Crevette (suom. Operaatio Katkarapu), oli 16. tammikuuta 1977 ulkovaltojen kouluttamien palkkasotureiden suorittama Beninin kansantasavallan vallankaappausyritys. Hyökkäyksen tarkoituksena oli kumota Mathieu Kérékoun sosialistinen hallinto. Hyökkäystä suunnitteli muun muassa maan entinen presidentti Émile Zinsou ja muita tahoja ulkomailla.

Palkkasoturit laskeutuivat lentokoneella Cotonoun lentokentälle, pyrkivät miehittämään strategisesti tärkeät paikat ja eliminoimaan presidentin. Hyökkäys oli täydellinen yllätys, mutta se kuivui kokoon palkkasotureiden ammuskeltua muutamien tuntien ajan. He vetäytyivät lentokentälle ja pakenivat pois lentokoneella.

Hyökkäys epäonnistui muun muassa tiedustelutietojen heikkouden takia. Beninin hallitus sai tarkkoja tietoja operaatiosta, kun palkkasoturit jättivät vetäytyessään operaation asiakirjat lentokentälle.

Tapahtuma aiheutti säröjä Beninin ulkopoliittisissa suhteissa. Beninissä hyökkäyksen uhreista tehtiin marttyyreja ja tapahtuma instrumentalisoitiin.

Tausta

Mathieu Kérékoun kaapattua vallan Dahomeyssa vuonna 1972 maasta pakeni ulkomaille paljon henkilöitä, jotka muodostivat Dahomeyn vapautus- ja rehabilitointirintaman (FLERD). Sen oli luonut vuonna 1975 entinen Dahomeyn tasavallan presidentti Émile Zinsou, joka oli syösty vallasta vuoden 1969 sotilasvallankaappauksessa ja oleskeli poliittisena pakolaisena Ranskassa, koska ei hyväksynyt vallankumoushallitusta.

Rintaman virallinen tavoite oli Beninin vapauttaminen marxilaisesta diktatuurista, mutta Zinsou halusi myös palauttaa vallan itselleen.

Hyökkäystä tuki myös Marokko, jonka kuningas Hassan II suuttui, kun Kérékou tunnusti virallisesti Länsi-Saharan itsenäiseksi valtioksi.

Palkkasotureiden hyökkäys perustui 5. marraskuuta 1976 tehtyyn sopimukseen FLERD:n ja Ranskan armeijan everstin Gilbert Bourgeaudin välillä. Bourgeaud oli tuolloin vastuussa Ranskan presidentin suojelukaartista ja oli myös tekninen neuvonantaja Gabonin valtion johtajalle. Palkkasoturien paossa jättämien asiakirjojen perusteella on todettu, että heidän johtajansa oli eversti Glibert Bourgeaud alias eversti Morin. Itse asiassa kyseessä oli Bob Dénard, jonka oikea nimi oli Robert Dénard. Hän oli entinen Ranskan armeijan sotilas, joka erikoistui palkkasoturien käyttöön Ranskan hyväksi, erityisesti Afrikassa vuodesta 1960 lähtien. Hän oli jo toteuttanut vastaavan operaation Komoreilla syyskuussa 1975.

Rekrytointi ja koulutus

Bob Dénard oli vastuussa 90 eurooppalaisen ja afrikkalaisen palkkasoturin rekrytoinnista. Heidät valittiin 5 000 hakijasta. Eurooppalaisia palkkasotureita oli 60 ja heidät rekrytoitiin eri maista, kuten Ranskasta, Belgiasta, Ruotsista ja Saksan liittotasavallasta. Ulkomaisen interventioryhmän (GEI) useimmat jäsenet olivat entisiä sotilaita, joilla oli kokemusta aseiden käytöstä ja he olivat tottuneet tämän tyyppisiin operaatioihin.

Afrikkalaiset palkkasoturit ovat pääasiassa beniniläisiä ja guinealaisia, jotka Regroupement des Guineens à l’Extérieur (RGE) -järjestön virkailijat, beniniläiset poliittiset maanpakolaiset Amadou Tchinnin ja entinen upseeri Marc Soglo värväsivät Senegalissa. Sopimuksen mukaan heitä koulutettaisiin 30–45 päivää. Heidän koulutustaan ja kehitystään ohjaisivat eurooppalaiset virkamiehet.

Palkkasotureiden joukon koodinimi oli OMEGA. Joukkojen osat nousivat maihin Casablancassa ja kuljetettiin Ben Gueririn tukikohtaan Marokkoon, missä heidän koulutuksensa tarkastettiin.

Hyökkäyksen vaiheet ja suunnitelmat

Hyökkäyksen aattona, 15. tammikuuta 1977 palkkasoturit lähtivät tukikohdastaan Ben Gueririssa sotatarvikekuorman kanssa DC 8 -lentokoneella France-Villeen, Gaboniin. He laskeutuivat Gaboniin kello seitsemän iltapäivällä ja vaihtoivat lentokoneensa DC 7 -rahtikoneeksi. Tämän jälkeen he suuntasivat Cotonouhun, jossa he laskeutuivat Cadjehounin lentokentälle kello 7.03 sunnuntai-aamuna.

Palkkasoturiarmeijan organisaatio koostui viiden jäsenen esikunnasta, joista kaksi oli siviiliä (Gratien Pognon ja Amadou Fousséni Tchinnin), neljästä taisteluryhmästä (Tukiryhmä, 25 jäsentä; Länsi-peiteryhmä, 9 jäsentä; Blue-ryhmä, 29 jäsentä; Musta ryhmä, 24 jäsentä). Yhteensä osallistujia oli 90 palkkasoturia ja kaksi FLERD:n johtajaa, jotka pyrkivät ottamaan vallan Beninissä vallankaappauksen jälkeen.

Hyökkääjien jättämien asiakirjojen mukaan OMEGA-joukko jaettaisiin 30–60 minuuttia laskeutumisen jälkeen aluksi kolmeen aktiiviseen ryhmään, sekä jäljellä olevaan reserviryhmään laskeutumispaikan läheisyydessä. Aktiiviset ryhmät hyökkäisivät ja ne muodostettaisiin sen mukaan, mikä oli vihollisen tilanne. Ryhmät hyökkäisivät samanaikaisesti tasavallan presidentinpalatsiin ja sotilasleiriin. Myös Kérékoun asuntoon hyökättäisiin ja presidentti ”neutralisoitaisiin”.

Toisessa vaiheessa, joka kestäisi 60–90 minuuttia, etsittäisiin ja neutralisoitaisiin kaikki löytyvät poliittiset johtajat kaupungin länsiosassa ja miehitettäisiin poliisi- ja radioasema. Suunnitelman kolmannen vaiheen mukaan, joka kestäisi enintään 120 tai 180 minuuttia, piti ottaa koko kaupunki hallintaan. Radioasemaa hyödynnettäisiin suuntaamalla psykologinen viestintä väestölle. Lopulta julistettaisiin ulkonaliikkumiskielto.

Neljännessä vaiheessa palkkasoturit pyrkisivät kaikin keinoin hallitsemaan suuria maan eteläosan kaupunkeja, Cotonouta, Porto-Novoa ja Ouidahia.

Viimeisessä vaiheessa, jonka piti kestää muutaman päivän, otettaisiin koko alue tehokkaaseen valvontaan ja delegoitaisiin uudet valtuudet perustettaville uusille viranomaisille. Iskun jälkeen palkkasoturien tehtävänä olisi miehittää koko maa, varmistaa uuden presidentin turvallisuus ja jatkaa kansanarmeijan puhdistamista ja uudelleenjärjestelyä.

Tapahtumat

Palkkasotureiden hyökkäys ei toteutunut suunnitelman mukaan. Heitä kuljettanut lentokone laskeutui ja palkkasoturien ryhmät hyökkäsivät nopeasti joihinkin strategisiin kohteisiin, mutta eivät saaneet otetta niihin.

Lentokentän suojelusta vastaavat santarmit ehtivät antaa hälytyksen, minkä jälkeen Beninin armeija pystyi organisoimaan vastaiskun. Presidentti Kérékou puhui Vallankumousradiossa kutsuen kaikki vallankumouksen puolesta taistelevat vastarintaan sotilaan tavoin.

Tiedustelu ei tiennyt, että presidentti Kérékou ei luottanut laskuvarjopataljoonaan. Hän oli sopinut pohjoiskorealaisten kanssa, että he auttaisivat laajentamaan pientä presidentin turvakaartia täydeksi pataljoonaksi ja aseistamaan yksikön paremmin kuin muut. Pohjoiskorealaiset neuvonantajat ottivat asioiden hoitoa omiin käsiinsä ja miehittivät puolustusasemia harjoittelijoiden seurassa. Presidentinlinna jäi palkkasoturien ulottumattomiin. Kérékoun johtamat Beninin asevoimat torjuivat palkkasoturit lähes kolmen tunnin taistelun jälkeen. Aggression epäonnistumista selitti Bob Dénard myöhemmin: ”Sotilaat pystyivät laskeutumaan vihamieliseen maahan ja selviämään yli seitsemän tuntia kolmen sadan tuhannen asukkaan kaupungissa, jossa koko armeija selvisi ilman vakavia menetyksiä, mutta loppu oli katkeraa epäonnistumista.”

Vahingot

Iskun jälkeen presidentti Kérékou kertoi hyökkäyksen aiheuttamista vahingoista, kuten lentokenttä, televisiotalo, kongressitalo, Croix du Sud -hotelli ja Nigerian liittotasavallan uusi suurlähetystö Ententen neuvoston rakennukset, valtiovarainministeriön uusi päämaja, tasavallan presidentin palatsi, 40 yksikön rakennus, Beninin sosiaaliturvatoimisto, sekä sotilasleirin rakennukset kärsivät eniten. Erityisesti vaurioita kärsi tasavallan presidentin palatsi, joka oli hyökkääjien ykköskohde.

Hyökkäyksessä kuoli 12 beniniläistä siviiliä ja sotilasta. OMEGA-joukkueesta kuoli kaksi ja kaksi haavoittui koko operaatiossa. Beninin vauriot arvioitiin 28 miljoonaksi dollariksi, joita Kérékou yritti velkoa Ranskalta, Gabonilta, Marokkolta ja muilta mailta, jotka olivat joko suoraan tai epäsuorasti osallistuneet vallankaappausyritykseen. Erityisesti suhteet Gaboniin romahtivat. Siellä oli oleskellut ranskalainen palkkasotureiden johtaja Bob Dénard. Gabon karkotti myöhemmin beniniläisiä maasta.

Palkkasoturit jättivät operaation kaikki dokumentit, suunnittelu- ja tilitiedot Cotonouhun. Ne oli lukittu ammuslaatikkoon, joka oli kiireessä lastattu ulos koneesta sen laskeuduttua. Myös erään guinealaisen palkkasoturin evakuointi unohtui. Hän jäi lennonjohtotornin katolle ja vangittiin elävänä.

Presidentti Mathieu Kérékou aloitti diplomaattisen hyökkäyksen toisaalta hyökkäyksen tunnustamiseksi sellaisenaan ja myös sen aiheuttaman vahingon korvaamiseksi. Kaikki mantereen ja maailman edistykselliset ryhmät ja valtiot lähettivät Beninin hallitukselle tuki- ja myötätuntoviestejä. Solidaarisuutta harjoitettiin myös lahjoituksina, sekä rahana että luontaissuorituksina.

Reagointi

Muistojen aukion, entisen Marttyyrien aukion patsas Cotonoussa. Jalustan epitafi: ”Tämä monumentti luotiin yhteistyössä Korean demokraattisen kansantasavallan kanssa 16.1.1979”.

Vaikka tiedettiin, että palkkasoturien hyökkäyksen järjestäminen liittyi Ranskaan ja konservatiivisiin Afrikan maihin, Kérékou paikkasi Ranskan Beninin-suhteet. Hyökkäyksen jälkeenkin Beninin suhteet Ranskaan pysyivät suhteellisen tasapainoisina.

Samaan aikaan länsimaailma omaksui skeptisen asenteen aggressiota kohtaan, jota pidettiin marxilais-militaristisen hallituksen juonitteluna, jotta hallintoa kovennettaisiin yhä enemmän ja sen sisäiset ja ulkoiset viholliset eliminoitaisiin. Aggressio vahvisti Beninin kansalaisten isänmaallisuutta. Samalla se vahvisti presidentti Kérékoun arvovaltaa, ja tarjosi mallin vallankumoukselle, jossa väestö saattaisi kunnioittaa ja muistella uhreja, joita pidetään vallankumouksen marttyyreina.

Vuonna 1979 Beninin kansallinen vallakumousoikeus tuomitsi muodollisesti poissaolevina kaikki vuoden 1977 vallankaappauksen kanssa olleet kuolemaan, mukaan lukien Zinsou, Dénard, sekä 60 eurooppalaista ja 38 afrikkalaista palkkasoturia.

Marttyyrit

Beninin kansan vallankumouspuolueen keskuskomitea päätti myöntää hyökkäyksen uhreille valtiolliset hautajaiset, jotka järjestettiin 31. tammikuuta 1977 muistotilaisuudella Cotonoun urheiluhallissa ja hautajaiset seuraavana päivänä. Julistettiin kuusi päivää kestänyt kansallinen suruaika, jona aikana liput olivat puolitangossa. Katolinen kirkko osallistui vallankumoukselliseen innostukseen järjestämällä messun Notre Dame de Cotonoun kirkossa.

Hyökkäyksen uhrien kunnianosoitusten jatkuessa seremoniat synnyttivät kuolleiden muistokultin. Tämä johti muistamisen institutionalisoitumiseen, josta tuli pian marxilaiselle hallitukselle keino hallita väestöä. Muistotilaisuuksissa Kérékou määritteli uhrit marttyyreiksi ja poliittiset tahot virallistivat uhrien muiston.

Beninin vallankumouspuolue (P.R.P.B.) käski pystyttämään muistomerkin näiden kuolemattomien sankareiden muistoksi ja 16. tammikuuta julistettiin kansalliseksi Beninin vallankumouksen marttyyrit -juhlapäiväksi.

Cotonouhun perustettiin Marttyyrien aukio ja Korean demokraattisen kansantasavallan taiteilijoiden avustuksella siihen pystytettiin taisteluja kuvaava pronssipatsas. Siellä suoritettiin joka vuosi juhlamenot marttyyrien kunniaksi. Myöhemmin Marttyyrien aukion (Place des Martyrs) nimi muutettiin Muistojen aukioksi (Place du Souvenir).

Pohjois-Beninin Natitingoussa teatteriryhmä ”Mustat muistot” esitti näytelmän otsikolla ”Aggressio 16. tammikuuta”. Palkkasotureiden uhrien ikuistamiseksi sepitettiin runoja ja lauluja.

Kuolleiden sotureiden uhreja käytettiin poliittiseen instrumentalisointiin ja poliittinen valta käytti sotilaiden kuolemaa propagandan välineenä vahvistaakseen valtaansa ja laajentaakseen hallintonsa vaikutusvaltaa.

Aiheesta muualla

• Bruce Chatwin, novelli A Coup (muistelma tapahtumista)