Nikeforos II Fokas

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Nikeforos II Fokas
Bysantin keisari
Valtakausi 16. elokuuta 963 – 10./11. joulukuuta 969[1]
Edeltäjä Romanos II
Seuraaja Johannes I Tzimiskes
Syntynyt noin 912[1]
Kappadokia?[2]
Kuollut 10./11. joulukuuta 969[2][1] (noin 57 vuotta)
Konstantinopoli[1]
Puoliso Theofano
Suku Makedonialainen
Isä Bardas Fokas
Kaakkois-Eurooppa vuonna 910.

Nikeforos II Fokas (kreik. Νικηφόρος Β΄ Φωκᾶς; noin 912 – 10./11. joulukuuta 969) oli Bysantin keisari vuosina 963–969. Hän oli yksi valtakunnan etevimmistä sotapäälliköistä ennen valtaannousuaan. Vuonna 961 Nikeforoksen johtama armeija valtasi Kreetan takaisin arabeilta, ja seuraavana vuonna hänen joukkonsa ryöstivät Aleppon kaupungin Syyriassa. Kun keisari Romanos II kuoli äkillisesti maaliskuussa 963, Nikeforos julistautui armeijan tuella keisariksi ja kaappasi vallan Konstantinopolissa.[3] Nikeforos meni naimisiin Romanoksen lesken keisarinna Theofanon kanssa ja tunnusti Romanoksen nuorien poikien Basileios II:n ja Konstantinos VIII:n oikeudet kruunuun.[4]

Nikeforoksen valtakautta leimasivat jatkuvat offensiivit arabeja vastaan, jotka tekivät 800- ja 900-luvuilla toistuvia ryöstöretkiä Itä-Anatoliasta ja Pohjois-Syyriasta Bysantin keisarikunnan hallitsemaan Keski-Anatoliaan. Nikeforoksen vuosittaiset sotaretket onnistuivat kuitenkin työntämään keisarikunnan rajaa itään ja etelään valloittaen Kilikian ja Kyproksen vuonna 965 ja huipentuen Antiokian valtaukseen vuonna 969.[3] Lännessä Nikeforoksen joukot tekivät epäonnistuneen sotaretken Sisiliaan, ja Italian niemimaalla bysanttilaiset taistelivat Saksan keisari Otto I:ä vastaan.[5] Vuonna 966 Nikeforos lopetti verojen maksamisen Bulgarian tsaarille ja kutsui Kiovan Venäjän ruhtinaan Svjatoslavin hyökkäämään Bulgariaan, mikä Nikeforoksen seuraajan keisari Johannes I Tzimiskesin aikana johti sotaan rusien ja bysanttilaisten välille.[3]

Nikeforoksen säätämät lait suosivat armeijaa ja sotilasaristokratiaa. Armeijaa ja sotaretkiään tukeakseen hän kasvatti sotilaiden omistamien maiden vähimmäiskokoa ja rajoitti talonpoikien oikeuksia. Nikeforos oli myös hyvin uskonnollinen mies, ja hänet tunnettiin askeettisesta elämäntavastaan. Tämän takia hän ei pitänyt kirkon tavasta haalia itselleen maita ja rikkauksia, vaan yritti rajoittaa tätä kieltämällä sekä maiden lahjoittamisen kirkolle että uusien luostareiden perustamisen. Toisaalta hän auttoi ystäväänsä Athanasios Athoslaista perustamaan Suuren Lavran luostarin Athosvuorelle vuonna 963.[2][1]

Huolimatta menestyksestään arabeja vastaan Nikeforos ei ollut kovin suosittu pääkaupungissa Konstantinopolissa, osin korkeiden verojensa takia. Salaliitto, johon kuuluivat muun muassa hänen vaimonsa Theofano, sisarenpoikansa Johannes Tzimiskes sekä monia muita, murhasi Nikeforoksen joulukuussa 969, jonka jälkeen Tzimiskes suostutteli patriarkan kruunaamaan itsensä keisariksi.[3][5]

Syntyperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikeforos Fokas syntyi noin vuonna 912. Hän kuului kappadokialaiseen Fokasten maanomistaja- ja sotilassukuun, josta tuli 900-luvulla monta korkea-arvoista sotilaskomentajaa. Nikeforoksen isoisä Nikeforos Fokas vanhempi (k. noin 900), setä Leo Fokas vanhempi, isä Bardas Fokas (noin 878–968)[6] ja veli Leo Fokas nuorempi (s. noin 915, k. 970 jälkeen) toimivat kaikki valtakunnan johtavimpina sotapäälliköinä.[7] Nikeforos oli Bardaksen vanhin poika, ja hänellä oli ainakin kolme sisarusta: veljet Leo ja Konstantinos (k. noin 954)[8] sekä nimeltä tuntematon sisar, joka oli tulevan keisarin Johannes I Tzimiskesin (hallitsi 969–979) äiti.[9] Nikeforoksen äidin nimeä ei tiedetä, mutta tämä kuului Vähästä-Aasiasta kotoisin olleeseen rikkaaseen Maleinosten sukuun.[2]

Nimitys armeijan ylipäälliköksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bysantin keisarikunnan Vähän-Aasian sotilas- ja siviilihallintoalueet (themat) vuonna 950.
Nikeforos Fokasin joukot valtaavat al-Handaqin (Khandaks). Miniatyyrimaalaus Madrid Skylitzesin kuvitetusta käsikirjoituksesta 1100-luvulta.
Arabien ja Bysantin keisarikunnan välinen raja-alue 600-luvun lopulta 900-luvulle. Karttaan on merkitty tärkeimmät asutukset ja linnoitukset (arabiankieliset nimet kursiivilla).
Nikeforos Fokasin johtamat bysanttilaiset valtaavat Aleppon. Kuvitusta Madrid Skylitzesin käsikirjoituksesta.

Nikeforoksen varhaisista vaiheista ei tiedetä mitään, mutta luultavasti hän seurasi isänsä ja perheensä perinteitä liittymällä armeijaan jo nuorena ja palvelemalla Bysantin valtakunnan itärajalla arabeja vastaan.[2]

Noustuaan yksinvaltiaaksi vuonna 945 keisari Konstantinos VII alkoi suosimaan Fokasten sukua. Vähentääkseen edeltäjänsä keisari Romanos I:n tukeman Kourkouasten suvun vaikutusvaltaa Konstantinos nimitti monia Fokasten suvun jäseniä korkeisiin sotilasvirkoihin. Nikeforoksen isä Bardas nimitettiin armeijan ylipäälliköksi (domestikos ton skholon), ja Nikeforoksesta itsestä tuli Vähän-Aasian tärkeimmän sotilas- ja siviilihallintoalueen (thema) Anatolikonin käskynhaltija ja sotilaskomentaja (strategos). Nikeforoksen veljet Leo ja Konstantinos saivat puolestaan hallittavakseen Kappadokian ja Seleukeian themat.[8][2]

Vuonna 953 Nikeforoksen isä Bardas haavoittui taistelussa Aleppon arabiemiiri Saif al-Daulaa vastaan, jonka jälkeen keisari Konstantinos VII nimitti Nikeforoksen hänen tilalleen armeijan ylipäälliköksi (domestikos ton skholon).[10][6][11][1] Nikeforos sai tehtäväkseen johtaa hyökkäystä arabeja vastaan Pohjois-Syyriassa, ja vuonna 957 Nikeforos valloitti Kilikiassa sijainneen Adatan kaupungin. Kun al-Daula suunnitteli vastahyökkäystä bysanttilaisia vastaan, Nikeforos lahjoi joitakin hänen lähimpiä miehiään kidnappaamaan hänet. Suunnitelma epäonnistui, mutta al-Daula joutui perumaan aikeensa ja palasi takaisin Aleppoon rankaisemaan salaliittolaisia.[12]

Keisari Konstantinos VII kuoli marraskuussa 959, jonka jälkeen hänen seuraajakseen tuli hänen poikansa Romanos II. Helpottaakseen sotilasoperaatioita kahdella rintamalla Romanos jakoi domestikos ton skholon -sotilasarvon itäiseen ja läntiseen osaan. Idän domestikoksesta (kreik. δομέστικος τῆς ἀνατολῆς, domestikos tes anatoles) tuli valtakunnan itäisten eli Vähän-Aasian joukkojen ylipäällikkö ja lännen domestikoksesta (kreik. δομέστικος τῆς δύσεως, domestikos tes dyseos) lännen eli Euroopan vastaava. Tosin idän domestikos oli ilmeisesti lännen virkaveljeään jokseenkin ylemmässä asemassa.[13] Romanos nimitti idän domestikokseksi Nikeforoksen ja lännen domestikokseksi tämän veljen Leo Fokasin.[14]

Kreetan valtaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesällä 960 keisari Romanos lähetti Nikeforoksen valtaamaan Kreetaa, jonka arabit olivat valloittaneet 820-luvulla. Kreetalta operoineet arabimerirosvot olivat siitä lähtien olleet piikkinä Bysantin lihassa ryöstellessään ja hävittäessään valtakunnan rannikkoalueita.[15] Bysanttilaiset olivat yrittäneet saaren takaisinvaltausta vuosina 842/843, 911 ja 949, mutta nämä yritykset olivat epäonnistuneet. Aikaisemmista tappioista viisastuneena Romanos keräsi kaikki saatavilla olevat laivat kuljettamaan tarpeeksi suurta armeijaa saarelle. Nikeforoksen laivastoon kuului satojen pienien alusten lisäksi 307 sotalaivaa eli kaksi kertaa enemmän kuin vuosina 911 ja 949 tehdyillä sotaretkillä. Yhteensä soutajia ja sotilaita kerrotaan olleen 77 000, melkein kaksi kertaa enemmän kuin vuonna 911 ja kolme kertaa enemmän kuin vuonna 949.[16]

Nikeforoksen joukot nousivat maihin Kreetalla kesäkuussa 960 ja piirittivät heidän vahvasti linnoitetun pääkaupunkinsa Rabd al-handaqin (kreik. Χάνδαξ, Khandaks, nykyinen Heraklion).[17] Piiritys oli bysanttilaisille vaikea, ja se kesti yhdeksän kuukautta, mutta lopulta Nikeforoksen joukot onnistuivat murtautumaan kaupungin muurien läpi. Kaupunki antautui 7. maaliskuuta 961 ja koko saari oli bysanttilaisten hallussa samassa kuussa.[2][18] Bysanttilaiset vangitsivat Kreetan emiirin ja saivat suuren sotasaaliin. Saaresta muodostettiin sotilas- ja siviilihallintoalue (thema), ja lähetyssaarnaajia lähetettiin käännyttämään saaren väestöä kristinuskoon.[16]

Kreetan takaisinvaltaus toi Nikeforokselle paljon mainetta ja kunniaa.[2] Pääkaupungissa Konstantinopolissa järjestettiin kiitosjumalanpalvelus voiton kunniaksi, ja keisari Romanos toivotti Nikeforoksen tervetulleeksi tämän palattua kaupunkiin vuoden 961 keväällä tai kesällä. Nikeforos vietti voittonsa kunniaksi triumfin, jota erään kuvauksen mukaan inspiroi 500-luvulla eläneen itäroomalaisen historioitsijan Prokopioksen kuvaus sotapäällikkö Belisariuksen triumfista vuonna 534. Triumfikulkue kulki Nikeforoksen kodilta hippodromille, ja siinä esiteltiin vangiksi saatuja arabeja sekä sotasaalista. Kuten Belisarius, Nikeforoksen ei annettu käyttää hevosta tai muutakaan kulkuneuvoa, vaan hänen oli kuljettava jalan triumfikulkueen mukana.[19] Menestyksellä oli kuitenkin myös varjopuolensa, ja monet yläluokan jäsenet, kuten kamariherra (parakoimomenos) Josef Bringas, tulivat kateellisiksi ja epäluuloisiksi Nikeforosta kohtaan.[2]

Sotaretket Kilikiassa ja Syyriassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikeforos palasi Vähään-Aasiaan jo vuoden 961 lopulla.[19] Aleppon emiiri Saif al-Daula oli vuonna 960 kärsinyt vakavan tappion Nikeforoksen veljeä Leoa vastaan ja menettänyt melkein koko armeijansa taistelussa. Nikeforos toivoi nyt murskaavansa sekä Tarsoksen että Aleppon emiraatit ennen kuin al-Daula ehtisi toipua tappiostaan. Pitkien valmistelujen jälkeen Nikeforos johti armeijansa Kilikiaan vuoden 962 alussa ja onnistui yllättämään arabit, jotka eivät odottaneet hyökkäystä tuona aikana. Nikeforos kukisti Tarsoksen emiirin joukot ja valloitti Anazarboksen kaupungin sekä useita rajalinnakkeita. Tämän jälkeen Nikeforos palasi armeijansa kanssa Kappadokiaan viettämään pääsiäistä.[16]

Bysanttilaisten lähdettyä al-Daula marssi Kilikiaan ja otti heikentyneen Tarsoksen emiraatin haltuunsa. Hän joutui kuitenkin lähtemään ennen syksyä, kun Nikeforos ja tämän sisarenpoika Anatolikonin strategos Johannes Tzimiskes hyökkäsivät jälleen Kilikiaan. Nikeforoksen joukot ryöstivät Sisiumin, jonka jälkeen he etenivät Syyriaan. Maraş (Germanikeia, nykyinen Kahramanmaraş Turkissa), Dülük (Teloukh) ja Manbij (antiikin Hierapolis) vallattiin. al-Daula lähetti parhaat joukkonsa Aleppon pohjoispuolelle kohtaamaan Nikeforoksen armeijaa ja valmistautui itse puolustamaan kaupunkia nostoväen avulla. Nikeforos kuitenkin vältti heidät, marssi Aleppoon ja löi al-Daulan joukot kaupungin muurien ulkopuolella joulukuussa 962.[20] al-Daula joutui pakenemaan, ja Nikeforos lähetti Johanneksen ajamaan häntä takaa. Aleppolaisten keskinäistä kinastelua ja rappeutuneita muureja hyväksikäyttäen bysanttilaiset murtautuivat kaupunkiin 23. joulukuuta vain kolmen päivän piirityksen jälkeen. Koko kaupunki, sen sitadellia lukuun ottamatta, ryöstettiin ja poltettiin.[16][21][22]

Kerättyään runsaasti ryöstösaalista Nikeforoksen joukot vetäytyivät vuoden 962 lopulla. Sotaretken tarkoituksena ei nähtävästi ollut valloittaa uusia alueita, vaan vain näännyttää ja nöyryyttää arabeja.[16] Arabit kutsuivat Nikeforosta "Saraseenien valkoiseksi kuolemaksi",[21] ja hän sai heidän keskuudessaan niin pelottavan maineen, että arabiarmeijoiden kerrottiin vetäytyneen jo kuullessaan hänen lähestyvän.[23]

Nousu valtaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikeforos Fokasin voittoisa saapuminen Konstantinopoliin elokuussa 963. Kuvitusta Madrid Skylitzesin käsikirjoituksesta.

Keisari Romanos II kuoli yllättäen 15. maaliskuuta[22] 963 vain noin 23-vuotiaana, jonka jälkeen keisarikunta syöksyi poliittiseen epävarmuuteen. Romanoksen nuoret pojat Basileios ja Konstantinos oli jo kruunattu keisareiksi, mutta he olivat liian nuoria hallitsemaan (Basileios oli noin 5-vuotias ja Konstantinos vasta 2- tai 3-vuotias).[24] Romanoksen lesken Theofanon oli tarkoitus toimia sijaishallitsijana pojille, mutta tosiasiassa valtaa piti kamariherra Josef Bringas, jonka välit Theofanoon ja suosittuun sotapäällikköön Nikeforokseen olivat kylmät.[25] Theofano liittoutui pian Nikeforoksen kanssa tajutessaan, että se olisi paras keino turvata poikiensa pääsyn valtaistuimelle. Hän kirjoittikin salaa Nikeforokselle ja kehotti tätä palaamaan Konstantinopoliin viettämään ansaitsemaansa triumfia.[26][27]

Nikeforos oli armeijansa luona Tzamandoksessa Kappadokiassa, kun hän kuuli Romanoksen kuolemasta. Hän palasi Konstantinopoliin keväällä 963 ja vietti triumfinsa Bringasin vastalauseista huolimatta. Peläten Nikeforoksen suosion nousevan entisestään Bringas kehitti salaliiton häntä vastaan, mutta Nikeforos onnistui pakenemaan Hagia Sofian kirkkoon, missä hän patriarkka Polyeuktoksen tuella sai vahvistettua itselleen valtakunnan itäisten joukkojen ylipäällikkyyden. Tämän jälkeen hän palasi Kappadokiaan kesäkuussa 963.[25] Bringas yritti juonitella Nikeforoksen viralta panemiseksi ja tarjosi keisarin titteliä lännen domestikos Marinos Argyrokselle. Hän kirjoitti myös Tzimiskesille ja tarjosi tälle idän domestikoksen virkaa, mikäli tämä kääntyisi enoaan vastaan. Tzimiskes meni kuitenkin Bringasilta saamansa kirjeen kanssa Nikeforoksen luo ja kehotti tätä toimimaan. He kutsuivat Vähän-Aasian joukot Kappadokiaan Caesareaan, missä sotilaat huusivat Nikeforoksen keisariksi 2. heinäkuuta 963. Tämän jälkeen Nikeforos lähti armeijansa kanssa kohti Konstantinopolia.[26][27]

Lähestyessään Konstantinopolia Nikeforoksen joukkoihin liittyivät hänen veljensä Leo sekä monia korkea-arvoisia upseereita. Bringas organisoi valtakunnan Euroopan puoleiset joukot Nikeforoksen armeijaa vastaan ja yritti estää näitä ylittämästä Bosporinsalmea tuomalla kaikki saatavilla olevat laivat paikalle. Hän otti myös Nikeforoksen ikääntyneen isän Bardaksen panttivangiksi. 9. elokuuta 963 Bringasin vihamies ja entinen kamariherra Basileios Lekapenos organisoi kapinan Bringasta vastaan Konstantinopolissa. Kaupungin väestön ja senaatin tuella hän otti haltuunsa lukuisia satamia ja sotalaivoja, jotka hän lähetti liittymään Nikeforoksen joukkoihin.[25] Hän myös aseisti 3 000 palvelijaansa ja lähetti nämä ryöstelemään Bringasin tukijoiden koteja. Nikeforoksen joukot osoittautuivat liian ylivoimaisiksi Bringasin sotilaille, ja tämä joutui pakenemaan Hagia Sofian kirkkoon. Pian myös Konstantinopolin väestö nousi kapinaan Bringasta vastaan ja kolmen päivän taistelun jälkeen onnistui lyömään Bringasin sotilaat. Nikeforos saapui kaupunkiin 16. elokuuta 963, ja patriarkka kruunasi hänet keisariksi Hagia Sofiassa.[26][22][27] Bringas karkotettiin Paflagoniaan ja myöhemmin Asekretiksen luostariin lähelle Nikomedeiaa, jossa hän kuoli vuonna 965.[28]

Keisarina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bysanttilainen histamenon nomisma -kolikko. Lyöty Konstantinopolissa. Etusivulla Kristuksen kuva ja takasivulla keisarit Nikeforos II ja Basileios II.

Nikeforoksesta oli näin tullut keisari noin 51-vuotiaana. Koska hänellä ei ollut omia lapsia, hän tunnusti nuorten keisarien Basileioksen ja Konstantinoksen oikeudet kruunuun ja toimi heidän holhoojanaan ja vanhempana keisarina.[29] Laillistaakseen asemansa Nikeforos meni Theofanon kanssa naimisiin 20. syyskuuta, noin kuukausi valtaannousunsa jälkeen.[26] Eräässä vaiheessa häävalmistelut ajautuivat vaikeuksiin, kun kävi ilmi, että Nikeforos oli Theofanon yhden tai molempien poikien kummisetä, minkä vuoksi patriarkka Polyeuktos vastusti avioliittoa. Ongelma kuitenkin ratkesi, kun patriarkka hyväksyi Nikeforoksen isän Bardaksen selityksen, jonka mukaan poikien kummisetä olikin Bardas eikä Nikeforos.[24]

Nikeforos palkitsi monia tukijoitaan nimittämällä heitä tärkeisiin virkoihin. Hän nimitti veljensä Leo Fokasin valtion kuljetusjärjestelmän (dromos, ks. cursus publicus) johtajaksi (logothetes tou dromou) ja antoi hänelle korkean kouropalates-arvonimen. Johannes Tzimiskesistä tuli valtakunnan itäisten joukkojen komentaja ja Basileios Lekapenos korvasi Bringasin kamariherrana. Nikeforos antoi myös isälleen Bardakselle Kaisar (Caesar)-arvonimen, joka tämän korkean iän takia tuskin vaikuttaisi perimysjärjestykseen.[26]

Kyproksen ja Kilikian valtaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 963 arabeja riivasi nälänhätä, ja Aleppon emiiri Saif al-Daula sairastui. Arabit jatkoivat kuitenkin ryöstöretkiä Bysantin alueille ja onnistuivat pääsemään Ikonioniin (nykyinen Konya) asti. Saman vuoden talvella idän joukkojen komentajaksi nimetty Johannes Tzimiskes vastasi arabien ryöstöretkiin hyökkäämällä Kilikiaan. Tzimiskes kukisti arabit lähellä Adanaa ja piiritti Mopsuestian kaupungin. Hän joutui kuitenkin perääntymään vuoden 964 alussa joukkojen alkaessa kärsiä nälkää.[26]

Nikeforos vietti talven 963–964 Konstantinopolissa,[26] mutta palasi keväällä Caesareaan kokoamaan joukkojaan uuteen hyökkäykseen al-Daulan arabeja vastaan. Hän lähetti myös sukulaisensa Manuel Fokasin johtaman armeijan Sisiliaan auttamaan saaren kristittyjä taistelussa arabeja vastaan. Manuelin joukot kärsivät kuitenkin tappion, ja hän itse sai surmansa. Toinen Nikeforoksen lähettämä armeija onnistui kuitenkin vuonna 965 valtaamaan Kyproksen arabeilta.[30]

Syksyllä 964 Nikeforos hyökkäsi Kilikiaan suuren armeijan kanssa ja piiritti Mopsuestian, mutta nälänhätä pakotti bysanttilaiset perääntymään 50 päivän piirityksen jälkeen. Arabit yrittivät neuvotella, mutta Nikeforos hylkäsi heidän pyyntönsä ja palasi takaisin Mopsuestiaan kesällä 965. Tällä kertaa kaupunki vallattiin ja Nikeforos siirtyi Tarsokseen, jonka asukkaat antautuivat vastineeksi vapaasta pääsystä arabien hallitsemaan Antiokiaan. Kilikia oli nyt bysanttilaisten hallussa, ja Nikeforos perusti useita uusia teemoja suojelemaan vastavallattua aluetta. Nikeforos salli kristittyjen jäädä alueelle ja kannusti myös Syyrian ja Armenian kristittyjä muuttamaan Kilikiaan. Nikeforos palasi syksyllä 965 Konstantinopoliin viettämään triumfia voittojensa kunniaksi.[30]

Sota Bulgariaa vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiovan Venäjän ruhtinas Svjatoslav hyökkää Bulgariaan. Miniatyyrimaalaus bysanttilaisen kronikoitsijan Konstantinos Manassesin kronikasta.

Bysantti ja Bulgaria olivat solmineet rauhansopimuksen Bulgarian tsaari Simeonin kuoleman jälkeen vuonna 927. Rauhansopimuksen mukaan Bysantin piti maksaa veroa (tai avustuksia, kuten bysanttilaiset itse sen näkivät) Bulgarialle vastineeksi jatkuvasta rauhasta. Syksyllä 965 tai vuoden 966[30] alussa Nikeforoksen puheille saapuikin bulgaarien lähettiläitä, jotka olivat tulleet pyytämään maksujen jatkamista. Bysantti oli kuitenkin voimistunut rauhansopimuksen solmimisen jälkeen, ja Nikeforos raivostui lähettiläiden vaatimuksista. Hän lähetti bulgaarit tiehensä ja julisti sodan Bulgarialle. Bysanttilaiset hyökkäsivät ja tuhosivat useita bulgaarien rajalinnakkeita. Nikeforos oli kuitenkin haluton aloittamaan uutta sotaa valtakunnan länsirajalla, joten hän kutsui liittolaisensa Kiovan Venäjän ruhtinaan Svjatoslavin hyökkäämään Bulgariaan.[31][32]

Svjatoslavin joukot hyökkäsivät Bulgariaan vuonna 967 tai 968 ja kukistivat helposti bulgaarit. Hän joutui pian palaamaan Kiovaan puolustamaan valtakuntaansa petsenegeiltä, mutta hyökkäsi uudestaan Bulgariaan vuonna 969.[32] Svjatoslav valtasi suuren osan Bulgariasta, mukaan lukien pääkaupunki Preslavin ja vangitsi tsaari Boris II:n. Yhtäkkiä Bysanttia uhkasi heikon Bulgarian sijasta voimakas Kiovan rusien valtakunta. Nikeforos kuitenkin kuoli vuoden 969 lopussa, ja ongelma siirtyi hänen seuraajansa Johannes Tzimiskesin ratkaistavaksi.[33][5]

Italia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Italia noin vuonna 1000.

Etelä-Italiassa bysanttilaiset joutuivat vastakkain Saksan keisari Otto I:n kanssa, joka oli saanut hallintaansa Capuan ja Beneventon langobardit. Otto halusi naittaa poikansa bysanttilaiselle prinsessalle, mutta Nikeforoksen lähettiläät torjuivat hänet. Nopeuttaakseen neuvotteluita Otto hyökkäsi bysanttilaisten hallitsemaan Longobardian themaan ja lähetti lähettiläänsä Liutprand Cremonalaisen Konstantinopoliin. Bysanttilaiset kuitenkin kieltäytyivät jälleen Oton vaatimuksista, jolloin tämä hyökkäsi Longobardian ja Calabrian provinsseihin. Nikeforos vastasi nimittämällä Eugeniuksen sotilaskomentajaksi arvonimenään katepano (kreik. κατεπάνω) ja antamalla Longobardian ja Calabrian provinssit hänen hallintaansa. Tämän lisäksi Nikeforos lähetti vahvistuksia Etelä-Italiaan. Eugeniuksen joukot kukistivat Oton armeijan ja vangitsivat hänen liittolaisensa Capuan langobardiprinssin.[5]

Antiokian valtaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mikael Bourtzesin johtamat bysanttilaiset valtaavat Antiokian. Kuvitusta Madrid Skylitzesin käsikirjoituksesta.

Syksyllä 968 Nikeforos hyökkäsi jälleen arabeja vastaan. Hänen armeijansa ryösteli Martyropoliksen aluetta (nykyinen Silvan, Diyarbakirin maakunnassa, Turkissa), jonka jälkeen se marssi Pohjois-Mesopotamiaan ja luultavasti valloitti Edessan kaupungin (nykyinen Şanlıurfa, Turkissa). Nikeforos jatkoi Antiokian ohi eteläisen Syyriaan ja ryösti Haman ja Homsin kaupungit. Bysanttilaiset valloittivat Tripolin pohjoispuolella olevat linnoitukset, jonka jälkeen he palasivat Antiokiaan, joka piiritettiin. Nikeforos palasi nyt takaisin Konstantinopoliin ja jätti piiritysarmeijan komennon sotapäällikkö Mikael Bourtzesille ja nimitti eunukki Petros Fokasin itäisten joukkojen ylipäälliköksi arvonimenään stratopedarkhes.[5] Johannes Tzimiskes oli vuoteen 965 mennessä erotettu ylipäällikön (domestikos ton skholon) virasta,[34] mutta koska Petros oli eunukki, tätä ei pystytty nimittämään domestikokseksi. Nikeforos oli vuonna 967 luonut stratopedarkhesin viran Petrosta varten.[35]

Bysanttilaiset valtasivat Antiokian lähes vuoden piirityksen jälkeen 28. lokakuuta 969.[36] Bourtzes joutui kuitenkin pian epäsuosioon, koska hän oli rikkonut Nikeforoksen käskyjä olla hyökkäämättä kaupunkiin ilman häntä. Nikeforos erotti Bourtzesin virastaan ja nimitti sukulaisensa Eustathios Maleinoksen Antiokian maaherraksi (douks). Bourtzes liittyi myöhemmin Nikeforosta vastaan suunnattuun salaliittoon.[37][38]

Hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikeforos oli sotilaskeisari, ja sotaretket olivat tärkeä osa hänen hallintoaan. Hän suosikin armeijaa ja sotilasaristokratiaa koko valtakautensa ajan. Nikeforoksen edeltäjät olivat suojelleet pieniä maanomistajia suuremmilta ja rikkailta maanomistajilta säätämällä lain, jonka mukaan pienet maanomistajat saattoivat ostaa maansa takaisin halvalla, jos he olivat joutuneet myymään ne esimerkiksi nälänhädän tai talousvaikeuksien aikana. Nikeforos käski kuitenkin kumota tämän lain perustellen päätöstään sillä, että hänen edeltäjänsä olivat suosineet liikaa pieniä maanomistajia ja aiheuttaneet epätasa-arvoa väestön keskuudessa.[2]

Nikeforos kasvatti myös sotilaiden omistamien maiden vähimmäiskokoa tukeakseen kasvavaa armeijaansa. Sotilaat pystyivät nyt kustantamaan raskaampia varusteita, ja esimerkiksi raskaasti haarniskoidun katafraktiratsuväen ylläpitäminen oli helpompaa. Aiemmin myös talonpojat olivat palvelleet armeijassa, mutta Nikeforoksen aikana sotilaat olivat yhä enemmän sotilasaristokratian jäseniä. Nikeforos ylläpiti hyviä suhteita sotilaisiinsa, mutta häntä syytettiin sotilaiden tekemien rikosten sallimisesta.[2]

Suhde kirkkoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikeforos oli hyvin uskonnollinen mies ja suosi munkkeja ja luostarielämää. Hän piti esikuvanaan enoaan munkki Mikael Maleinosta, ja ennen keisariksi tuloaan Nikeforos suunnitteli ryhtyvänsä itsekin munkiksi. Toisaalta Nikeforoksen syvän uskonnollisuuden ja askeettisuuden takia hän joutui usein vastakkain rikkaiden luostareiden kanssa. Nikeforos syytti kirkkoa ja rikkaita luostareita ahneudesta. Keisarina hän kielsi sekä maiden lahjoittamisen luostareille että uusien luostareiden perustamisen. Sen sijaan hän kannusti vanhojen luostareiden ja kirkkojen kunnostamista ja pienten luostareiden perustamista hylätyille alueille. Toisaalta Nikeforos auttoi ystäväänsä Athanasios Athoslaista perustamaan Suuren Lavran luostarin Athosvuorelle vuonna 963. Siitä oli tarkoitus tulla Nikeforoksen hyväksymän luostarielämän malli.[2]

Nikeforos myös ehdotti Konstantinopolin patriarkalle Polyeuktokselle, että ei-kristittyjä vastaan taistelleita sotilaita tulisi kohdella marttyyreina, mutta patriarkka, joka oli jo aiemmin ollut eri mieltä keisarin kanssa, kieltäytyi jyrkästi ehdotuksesta, jolloin Nikeforoksen oli luovuttava ajatuksesta.[2]

Çavuşinissa, Turkissa sijaitsee Bysantin aikainen kristitty kirkko, joka on saanut nimen "kyyhkystalo", ja jota kutsutaan myös Nikeforos Fokaksen kirkoksi siellä sijaitsevien keisaria kuvaavien freskojen takia.[2]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huolimatta menestyksestään arabeja vastaan Nikeforos oli epäsuosittu monien vaikutusvaltaisten henkilöiden keskuudessa. Antiokian valtaaja Mikael Bourtzes oli joutunut epäsuosioon rikottuaan keisarin käskyjä, ja Nikeforoksen sisarenpoika Johannes Tzimiskes kantoi kaunaa hänelle, koska Nikeforos oli siirtänyt itäisten joukkojen komentajuuden eunukki Petrokselle. Hänen talouspolitiikkansa oli epäsuosittua, ja häntä syytettiin nälänhädästä. Myös Nikeforoksen vaimo Theofano oli kyllästynyt askeettiseen ja täysin erilaiseen mieheensä. Theofano alkoi juonitella Tzimiskesin kanssa keisarin murhaamiseksi. He onnistuivat saamaan puolelleen monia muita tyytymättömiä, kuten sotapäällikkö Bourtzesin ja kamariherra Basileios Lekapenoksen, joka oli myös joutunut epäsuosioon.[34][5]

10. ja 11. joulukuun 969 välisenä iltana Theofano päästi Tzismiskesin ja muut salaliittolaiset keisarilliseen palatsiin. He pelästyivät ensin nähdessään keisarin vuoteen olevan tyhjillään, mutta huomasivat sitten Nikeforoksen nukkuvan lattialla ikoniensa edessä, kuten tällä oli tapana, ja murhasivat hänet siihen paikkaan.[34][5] Tämän jälkeen patriarkka Polyeuktos kruunasi Tzimiskesin keisariksi. Patriarkan vaatimuksesta Tzimiskesin oli kuitenkin karkotettava Theofano ja teloitettava joitakin salaliittolaisia.[39]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikeforoksen nimiin on laitettu kaksi sodankäyntiä käsittelevää teosta. De velitatione (kreik. Περὶ Παραδρομῆς, Peri paradromes, "Kahakoinnista") käsittelee sissisodankäyntiä, ja sen on kirjoittanut tuntematon kirjoittaja noin vuonna 975.[40] Toisen teoksen Praecepta militarian (kreik. Στρατηγικὴ ἔκθεσις καὶ σύνταξις Νικηφόρου δεσπότου, Strategike ekthesis kai syndaksis Nikeforou despotou, "Keisari Nikeforoksen selonteko ja tutkielma sodankäynnistä") on varmasti kirjoittanut Nikeforos itse noin 965.[2] Teos on kirjoitettu oppaaksi valtakunnan itärajalla palveleville sotapäälliköille, ja se käsittelee kuudessa luvussa varusteita, joukkojen sijoittamista ja taktiikoita, joita tulisi käyttää arabeja vastaan. Kaksi ensimmäistä lukua käsittelevät jalkaväen käyttöä taistelussa ja seuraavat kaksi puolestaan katafraktiratsuväkeä.[41][42] Teoksessa kirjoittaja esittää erilaisia taistelutilanteita pienistä kahakoista suuriin taisteluihin ja suosittelee oikeaoppista vastausta jokaiseen. Hän painottaa myös jatkuvasti tiedustelun, kurin ja varovaisuuden tärkeyttä. Teos päättyy lyhyeen käsittelyyn leirin rakentamisesta, vakoojista ja armeijan uskonnollisista seremonioista.[43]

Henkilönä ja perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikeforos eli hyvin askeettisesti ja oli ennen keisariksi tuloaan toivonut ryhtyvänsä munkiksi. 900-luvulla eläneen bysanttilaisen historioitsijan Leon Diakonoksen mukaan Nikeforos pidättäytyi seksuaalisista suhteista ja lihan syönnistä poikansa Bardas Fokasin kuoleman jälkeen (Bardas oli kuollut tapaturmaisesti serkkunsa heittämästä keihäästä ollessaan leikkimässä). Noustessaan keisariksi munkit taivuttelivat Nikeforoksen menemään naimisiin ja syömään taas lihaa, mutta hän ei luopunut askeettisesta elämäntavastaan. Nikeforos käytti keisarillisten vaatteidensa alla jouhipaitaa, osallistui pitkiin hartauksiin ja nukkui mieluummin lattialla. Hän kunnioitti myös suuresti enoaan munkki Mikael Maleinosta. Saksan keisari Otto I:n lähettiläs Liutprand Cremonalainen, joka oli tosin vihamielinen Nikeforokselle, kuvaili häntä rumaksi mieheksi, jolla oli lihava pää ja pienet silmät kuin myyrällä.[24]

Nikeforoksella oli ensimmäisestä avioliitostaan nimeltä tuntemattoman naisen kanssa poika Bardas Fokas, mutta he molemmat kuolivat ennen Nikeforoksen valtaannousua.[2][27] Keisarinna Theofanon kanssa Nikeforos ei saanut lapsia.

Jälkimaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bardas Fokaksen ja Bardas Skleroksen joukot taistelevat. Miniatyyrimaalaus Madrid Skylitzesin käsikirjoituksesta.

Huolimatta Nikeforoksen voitoista taistelukentillä, monet bysanttilaiset kronikoitsijat pitivät häntä tyrannina kirkollis- ja talouspolitiikkansa takia. Myös hänen vanhan toverinsa Tzimiskesin tekemää murhaa on yritetty oikeuttaa. Nikeforoksen menestys sodissa ja hänen murhansa teki kuitenkin hänestä marttyyrin ja sankarin myöhemmällä ajalla,[1] ja joissakin paikoissa kuten Athosvuorella häntä kunnioitettiin pyhimyksenä.[2]

Nikeforoksen kuoleman jälkeen Fokasten suku menetti vaikutusvaltaansa, mutta yritti useaan otteeseen nousta takaisin valtaan. Nikeforoksen veli Leo juonitteli Tzimiskesiä vastaan vuonna 970 yhdessä kahden poikansa Nikeforoksen ja Bardas Fokas nuoremman kanssa, mutta epäonnistui ja heidät karkotettiin. Samana vuonna Bardas onnistui pakenemaan arestistaan ja nousi kapinaan Tzimiskesiä vastaan. Hän onnistui saamaan puolelleen monia Fokasten suvun jäseniä ja ystäviä ja julistautui keisariksi. Tzimiskesin kenraali Bardas Skleros kuitenkin kukisti kapinan. Leo ja tämän poika Nikeforos karkotettiin ja osittain sokaistiin. Bardas säästettiin, mutta hänet karkotettiin Khiokselle. Keisari Basileios II kutsui Bardaksen takaisin vuonna 978 kukistamaan kapinaan noussutta Sklerosta. Bardas onnistui työssään ja hänet nimitettiin idän joukkojen ylipäälliköksi. Hän kuitenkin kapinoi jälleen vuonna 987, mutta epäonnistui ja sai surmansa kaksi vuotta myöhemmin.[44] Bardaksen poika Nikeforos kuoli myös kapinoidessaan Basileiosta vastaan vuonna 1022. Fokasten suku toipui vasta 1200-luvulla, kun se nousi Laskaristen hallitsijasuvun suosioon.[7]

Keisari Nikeforoksen mukaan on nimetty Kreikan laivaston fregatti HS Nikiforos Fokas (F 466).[45] Myös Kreetalla sijainneen entisen Rethymnonin prefektuurin kunta Nikifóros Fokás sai nimensä keisarilta.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bradbury, Jim: The Routledge Companion to Medieval Warfare. Routledge, 2004. ISBN 9780203644669. (englanniksi)
  • Garland, Lynda: Byzantine empresses: women and power in Byzantium, AD 527–1204. Routledge, 1999. ISBN 9780415146883. (englanniksi)
  • Gregory, Timothy E.: A History of Byzantium. John Wiley and Sons, 2010. ISBN 9781405184717. (englanniksi)
  • Haldon, John: Bysantin historia. Suomentanut Kaisa Sivenius. Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-097-8.
  • Haldon, John: The Byzantine wars. The History Press, 2008. ISBN 978-0-7524-4565-6. (englanniksi)
  • Holmes, Catherine: Basil II and the Governance of Empire (976-1025). Oxford University Press, 2005. ISBN 9780199279685. (englanniksi)
  • Jenkins, Romilly James Heald: Byzantium: the Imperial centuries, AD 610–1071. University of Toronto Press, 1987. ISBN 9780802066671. (englanniksi)
  • Kazhdan, Alexander P.: The Oxford dictionary of Byzantium. Oxford University Press, 1991. ISBN 978-0-19-504652-6. (englanniksi)
  • McCormick, Michael: Eternal Victory: Triumphal Rulership in Late Antiquity, Byzantium and the Early Medieval West. Cambridge University Press, 1990. ISBN 9780521386593. (englanniksi)
  • Reuter, Timothy: The New Cambridge Medieval History: c. 900–c. 1024. Cambridge University Press, 1995. ISBN 9780521364478. (englanniksi)
  • Rogers, Clifford: The Oxford Encyclopedia of Medieval Warfare and Military Technology. Oxford University Press, 2010. ISBN 9780195334036. (englanniksi)
  • Rosser, John H.: Historical dictionary of Byzantium. Scarecrow Press, 2011. ISBN 978-0-8108-7567-8. (englanniksi)
  • Talbot, Alice-Mary & Sullivan, Denis F.: The History of Leo the Deacon: Byzantine Military Expansion in the Tenth Century. Dumbarton Oaks, 2005. ISBN 9780884023241. (englanniksi)
  • Treadgold, Warren: A history of the Byzantine state and society. Stanford University press, 1997. ISBN 0-8047-2630-2. (englanniksi)
  • Whittow, Mark: The making of Byzantium, 600–1025. University of California Press, 1996. ISBN 9780520204966. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g Kazhdan, s. 1478–1479
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Vlada, Stankovic: Nikephoros II Phokas Encyclopaedia of the Hellenic World, Asia Minor. 5.10.2003. Foundation of the Hellenic world. Viitattu 23.3.2012. (kreikaksi), (englanniksi)
  3. ↑ a b c d Talbot & Sullivan, s. 2–3
  4. ↑ Treadgold, s. 498–499
  5. ↑ a b c d e f g Treadgold, s. 504–505
  6. ↑ a b Bradbury, s. 14
  7. ↑ a b Kazhdan, s. 1665–1667
  8. ↑ a b Whittow, s. 347
  9. ↑ Talbot & Sullivan, s. 224
  10. ↑ Reuter, s. 591
  11. ↑ Treadgold, s. 492
  12. ↑ Treadgold, s. 493
  13. ↑ Talbot & Sullivan, s. 37
  14. ↑ Treadgold, s. 494
  15. ↑ Haldon 2011, s. 58
  16. ↑ a b c d e Treadgold, s. 495–497
  17. ↑ Reuter, s. 592
  18. ↑ Kazhdan, s. 409
  19. ↑ a b McCormick, s. 167–168
  20. ↑ Rogers, s. 151
  21. ↑ a b Jenkins, s. 275
  22. ↑ a b c Reuter, s. 592–593
  23. ↑ Gregory, s. 263
  24. ↑ a b c Garland, Lynda & Holmes, Catherine: Theophano, wife of Romanus II and Nicephorus II Phocas 10.10.2006. De Imperatoribus Romanis - An Online Encyclopedia of Roman Emperors. Viitattu 22.3.2012. (englanniksi)
  25. ↑ a b c Ioannis, Stouraitis: Rebellion of Nikephoros Phokas, 963 Encyclopaedia of the Hellenic World, Asia Minor. 10.12.2003. Foundation of the Hellenic world. Viitattu 10.4.2012. (kreikaksi), (englanniksi)
  26. ↑ a b c d e f g Treadgold, s. 498–499
  27. ↑ a b c d Garland, s. 128–129
  28. ↑ Kazhdan, s. 326
  29. ↑ Holmes, Catherine: Basil II (A.D. 976-1025) 1.4.2003. De Imperatoribus Romanis - An Online Encyclopedia of Roman Emperors. Viitattu 22.3.2012. (englanniksi)
  30. ↑ a b c Treadgold, s. 500–501
  31. ↑ Haldon 2008, s. 145–146
  32. ↑ a b Treadgold, s. 502–503
  33. ↑ Haldon 2008, s. 147
  34. ↑ a b c Whittow, s. 353–354
  35. ↑ Kazhdan, s. 1967
  36. ↑ Kazhdan, s. 115
  37. ↑ Holmes, s. 332–333
  38. ↑ Kazhdan, s. 318
  39. ↑ Treadgold, s. 506
  40. ↑ Kazhdan, s. 615
  41. ↑ Rosser, s. 394
  42. ↑ Rogers, s. 60
  43. ↑ Kazhdan, s. 1709
  44. ↑ Treadgold, s. 507–508, 513–514, 517
  45. ↑ HS NIKIFOROS FOKAS Hellenic Navy. Viitattu 7.2.2019. (kreikaksi), (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Edeltäjä:
Romanos II 		Bysantin keisari Seuraaja:
Johannes I Tzimiskes
Kansainväliset
Kansalliset
Tieteilijät
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Nikeforos_II_Fokas&oldid=21309519”