Kuurmanpohja-suunnitelma
Kuurmanpohja-suunnitelma oli 1910-luvulla useasti esitetty suunnitelma rakentaa Jääsken kunnan Kuurmanpohjan kylään 260 megawatin suurvesivoimala, johon suurin osa Saimaan vesistä olisi johdettu ohittaen Ylä-Vuoksen kosket. Suurin osa voimalan sähköstä olisi tullut Pietarin kaupungin käyttöön.[1][2]
Suunnitelmien tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kahden miljoonan asukkaan Pietarin ensimmäinen sähkölaitos oli perustettu jo vuonna 1886. Kaupungissa oli 1900-luvun alussa yli puoli tusinaa sähkölaitosta, joista suurimmat kolme olivat saksalaisten, sveitsiläisten ja belgialaisten omistuksessa. Näillä kolmella yhtiöllä oli Pietarissa kolme voimalaa, jotka käyttivät polttoaineena Englannista tuotua kivihiiltä. Polttoaineen kalleuden vuoksi yhtiöt halusivat hankkia halvempaa vesivoimalla tuotettua sähköä ja alkoivat sen vuoksi ostaa koskiosuuksia Ylä-Vuoksen varrelta ja suunnitella voimalinjojen vetämistä Karjalan kannaksen halki Pietariin. Vuonna 1914 Ylä-Vuoksen koskista 68 prosenttia oli ulkomaisessa omistuksessa ja 31 prosenttia Suomen valtion omistuksessa. Ylä-Vuoksen voimaloiden rakentamista viivyttivät kuitenkin rahoitusvaikeudet, yhtiöiden keskinäinen kilpailu ja Suomen senaatin kielteinen asenne rakentamiseen.[1]
Vuosien 1909 ja 1911 suunnitelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuurmanpohja-suunnitelman esitti alun perin taiteilija Sigurd Wettenhovi-Aspa, joka teki alueella vuonna 1909 topografisia tutkimuksia avustajinaan näyttelijä Eino Salmela ja englantilainen insinööri Pingham. Wettenhovi-Aspan Suomen senaatille esittämään suunnitelmaan olisi kuulunut Saimaan kanavan leventäminen ja Vuoksen vesien johtaminen Kuurmanpohjaan rakennettavan voimalan kautta. Tie- ja vesirakennusten ylihallitus totesi kuitenkin, että Aspan suunnitelma olisi johtanut Vuoksen kuivumiseen lähes kokonaan ja vaikuttanut myös Laatokan veden korkeuteen sekä Nevan virtaamaan. Senaatti hylkäsikin Aspan hakemukset, mutta Aspan liiketuttava, englantilainen insinööri Charles Henry Steward, ryhtyi kehittelemään ajatusta. Keväällä 1911 hän esitti lontoolaisen yrityksen Hiliet & Stewardin nimissä uuden suunnitelman, jossa Kuurmanpohjaan kanavan kautta ohjatut vedet olisi laskettu takaisin Vuokseen niin, että voimala ei olisi vaikuttanut Laatokan eikä Nevan vedenkorkeuksiin. Lisäksi Ylä-Vuoksen kautta olisi edelleen virrannut osa Saimaan laskuvedestä. Senaatti ei kuitenkaan edelleenkään puoltanut hanketta.[1]
Vuosien 1913–1914 suunnitelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1913 esitetyn uuden suunnitelman mukaan Joutsenon Karsturannasta oli tarkoitus rakentaa 18 kilometriä pitkä kanava Kuurmanpohjaan. Kanavaa pitkin olisi johdettu 84 prosenttia Saimaan laskuvesistä. Kanava olisi ylittänyt matkalla olleet laaksot kahta 300 metrin pituista akveduktia pitkin, ja voimala olisi tullut sen päätepisteessä olevalle yli 60 metrin korkuiselle jyrkänteelle. Voimalaitoksen jälkeen vesi olisi johdettu laskukanavaa pitkin Jääsken kirkonkylän ohi takaisin Vuokseen. Kuurmanpohjan voimalan tuotantoteho olisi ollut 260 megawattia ja vuotuinen energiantuotanto 1 600 miljoonaa kilowattituntia. Voimala olisi ollut yli kaksi kertaa suurempi kuin maailman sillä hetkellä suurin vesivoimalaitos, vuonna 1911 valmistunut 105 megawatin Vemorkin voimala Norjan Rjukanissa.[1]
Tämän suunnitelman takana olivat 1890-luvulla perustettu pietarilainen Société St. Petersbourgoise de transmission electrique de Ia forces des chutes d’eau (SPTE), jolla oli omistusosuuksia Ylä-Vuoksen koskissa, sekä niinikään pietarilainen Helios-sähköyhtiö. Suunnitelman teknisen osuuden suunnittelijana oli müncheniläinen insinööritoimisto Gebrüder Hallinger. SPTE tarjoutui maksamaan Suomen senaatille vesivoimasta yli miljoonan markan vuosivuokraa, antamaan sähköä Suomen valtionrautateille nimelliseen hintaan ja luovuttamaan voimalan Suomen valtiolle korvauksetta 90 vuoden kuluttua. Voimalan rakennustyöt oli tarkoitus aloittaa keväällä 1914.[1]
Suomen senaatin asettama komitea vastusti kuitenkin suunnitelmaa ja esitti, että Vuoksen varrelle rakennettaisiin sarja voimalaitoksia sitä mukaa kun sähkön kysyntä kasvaisi. Valtaosa sähköstä olisi käytetty Suomessa ja vain ylijäämäsähkö olisi myyty Pietariin. Senaatti hyväksyikin toukokuussa 1914 komitean ehdotuksen. Elokuussa 1914 alkunut ensimmäinen maailmansota hautasi hankkeen, ja Venäjän valtio otti samaan aikaan haltuunsa saksalaisten pankkien omistukseen joutuneen SPTE-konsernin.[1]
Myöhemmät suunnitelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
SPTE esitti vuonna 1915 voimalan rakentamista Vuoksen Rouhialankoskeen, josta olisi saatu sähköä kivihiilen puutteen vuoksi energiapulasta kärsineeseen Pietariin. Vuonna 1916 Venäjän sotaministeriö ilmoitti takavarikoivansa Ylä-Vuoksen koskiosuudet ja rakentavansa sinne voimalan. Suomen senaatti protestoi tätä ja tarjoutui itse takavarikoimaan Vallinkosken ja rakentamaan siihen kolmessa vuodessa vesivoimalan Pietarin sähköntarpeita varten. Nämä hankkeet kuitenkin keskeytyivät Venäjällä vuoden 1917 helmikuun vallankumoukseen. Hankkeilla oli kuitenkin se jälkiseuraamus, että Suomessa päätettiin maan itsenäistyttyä estää ulkomaalaisia saamasta koskiosuuksia haltuunsa ja hyödyntämästä niitä vieraiden valtioiden hyväksi. Eduskunta hyväksyi keväällä 1919 lain, jolla kiellettiin sähkövoiman vienti maasta.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
]