Kriminologia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kriminologia tutkii rikollisuutta yhteiskunnallisena ilmiönä pääasiassa empiirisin menetelmin. Tutkimuskohteena voi olla rikollisuuden määrä, rakenne, kehitys, rikollisuuteen vaikuttavat tekijät ja sen syyt. Kriminologia on monitieteellistä ja sen voidaan sijoittuvan omana tieteenalanaan oikeussosiologian tai rikosoikeuden yhteyteen. Sillä on yhteyksiä myös taloustieteeseen, sosiaalipolitiikkaan ja tilastotieteeseen.[1]

Kriminologisia lähestymistapoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Positivismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvun alun positivistinen kriminologia näki rikollisuuden useimmiten yksilön ominaisuuksiin sidottuna. Tätä suuntausta edustivat muun muassa Cesare Lombroso ja Hans Eysenck. Koska rikollisuuden syyt nähtiin yksilötasolla, myös ratkaisuja haettiin yksilötasolta. Lombroso painotti rikollisen biologisia ja geneettisiä ominaisuuksia, ja myöhemmät kriminologit ovat suhtautuneet arvostelevasti hänen tutkimusmetodeihinsa. Positivistinen kriminologia otti myös rikollisuuden käsitteen määritelmän itsestäänselvyytenä, ja keskittyi tutkimaan rikollisuutta ja rikostilastoja käyttäen yleisesti käytössä olleita rikosten määritelmiä.

Chicagon koulukunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1920-luvulla merkittävä Chicagon koulukunta muutti kriminologian suuntautumista keskittymällä kaupunkirakenteisiin. Chicagon koulukunnan sosiologit kehittivätkin kuuluisan kehämallin, jossa köyhyys, rikollisuus ja muut ongelmat keskittyvät kaupungin keskustoihin, ja muu väestö asuu eri vyöhykkeillä näiden alueiden ympärillä. Chicagon koulukunta oli uudistusmielinen myös tutkimusmenetelmien suhteen, ja sosiologit kuten Robert E. Park painottivat etnografista tutkimusta ja ympäristössä havainnoimista pelkkien kirjojen ja tilastojen tutkimisen sijaan.

Radikaali ja kriittinen kriminologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvulla alettiin puolestaan kehittää (usein marxilaista) radikaalia kriminologiaa, jossa rikollisuus kytkettiin yhteiskuntarakenteeseen ja yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon. Samoihin aikoihin luotiin myös alakulttuuriteorioita kuten Richard Clowardin ja Lloyd Ohlinin ajatus nuorista, jotka pyrkivät mahdollisimman hyviin asemiin huonoista lähtökohdistaan. Rikos on Clowardin ja Ohlinin mukaan näiden nuorien kohdalla kannattavampaa kuin työskentely vähimmäispalkalla. Toiset kriminologit keskittyivät ennen kaikkea nuorisojengien suosion selittämiseen, mutta teoriat olivat usein samankaltaisia ja pohjasivat yhteiskunnan rakenteelliseen epätasa-arvoisuuteen. Toinen suuntaus oli kriittinen kriminologia, joka suhtautui refleksiivisesti rikoksen käsitteeseen. Kriittiset kriminologit olivat sitä mieltä, että yhteiskunnan valtaa pitävillä on valta määrittää myös rikoksen käsite ja rikoskategoriat. Rikosta ei nähty enää vain yhteiskunnassa olemassa olevana tosiasiana vaan myös sosiaalisena konstruktiona.

Kontrolliteoriat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samana aikakautena kriminologiset ajattelijat kuten Travis Hirschi kehittivät kontrolliteorioita, joiden mukaan huomio tulee kiinnittää siihen, miksi suurin osa ihmisistä ei riko lakia. Hirschin mukaan pääsyitä lain noudattamiseen ovat muun muassa ihmisen kytkös muihin ihmisiin ja yhteiskunnallisiin instituutiohin ja usko sääntöjen moraaliseen pätevyyteen. Vahvasti yhteiskuntaan kiinnittyneen yksilön ei kannata rikkoa lakia, koska hänellä on silloin enemmän menetettävää. Parikymmentä vuotta myöhemmin Hirschi kehitti myös matalan itsekontrollin teorian yhdessä Michael Gottfredsonin kanssa, joka erottelee yksilöt matalan tai korkean itsekontrollin perusteella. Matalan itsekontrollin omaavat ihmiset rikkovat teorian mukaan todennäköisemmin lakia. Kriminologinen teoria yhdistettiin kontrolliteorioissa jälleen yksilön ominaisuuksiin.

Oppimisteoriat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edwin H. Sutherlandin kehittelemää rikollisuuden sosiologista selitystä kutsutaan differentiaalisen assosiaation teoriaksi.[2] Sen mukaan rikoskäyttäytyminen opitaan, ja oppimisprosessiin kuuluu rikosten tekemiseen vaadittavien tekniikoiden oppiminen ja erilaisten asenteiden ja perustelumallien omaksuminen. Jos kaupan kassalla ei ole ketään, rikollisen ajattelumallin omaksunut henkilö näkee sen sopivana tilaisuutena kulkea kassan ohitse maksamatta. Tämä rikoskäyttäytyminen omaksutaan pienissä viiteryhmissä,[3] ja oppimiseen vaikuttaa, kuinka usein ja pitkään kuulee rikoskäyttäytymiseen suotuisasti vaikuttavia puhetapoja, kuka niitä esittää (kuinka suuri auktoriteetti puhujalla on kuulijaan nähden) ja missä järjestyksessä asioita opitaan. Lapsuudessa opitut määritelmät ovat vaikutusvaltaisempia kuin myöhemmin opitut ajatusmallit.[2]

Yleinen oppimisteoria liittää Sutherlandin teoriaan behavioristisen näkemyksen, jossa palkinnot ja rangaistukset vaikuttavat rikollisen käyttäytymisen oppimiseen. Jos esimerkiksi vertaisryhmässä rikollista tekoa ihaillaan tai siihen suhtaudutaan muulla lailla positiivisesti, tämä toimii palkintona rikoksen tekijälle ja ajaa jatkamaan rikollisella uralla.[2] Yleisen oppimisteorian neljä[2] keskeistä käsitettä ovat:
1. differentiaalinen assosiaatio. Altistuminen läheispiirille, kuten perheelle tai ystäville, joilta opitaan normatiiviset käyttäytymis- ja ajattelumallit matkimisen, määritelmien ja palkintojen ja rangaistusten kautta.
2. määritelmät. Oman käyttäytymisen tulkinta ja sen erilaiset selitykset. Tämän osa-alue on neutralisaatioteoria, jossa rikollinen vähättelee ja puolustelee tekoaan esimerkiksi kieltämällä oman vastuunsa tai vähättelemällä aiheuttamaansa vahinkoa.
3. palkinnot ja rangaistukset. Teosta aiheutuneet seuraukset, jotka voivat fyysisiä kuten rahallisesti arvokkaan omaisuuden saaminen tai poliisien kanssa tekemisiin joutuminen, aineettomia kuten ihailua tai paheksuntaa. Tässä yhteydessä käytetään termejä positiivinen ja negatiivinen vahvistaminen. Positiivista vahvistamista on, että teon tavoitteena on saada itselleen hyötyä, kun taas negatiivinen vahvistaminen tarkoittaa tilannetta, jossa (rikollinen) teko tekemällä vältetään epämieluisan asian toteutuminen.
4. matkiminen eli toisten käyttäytymisen imitointi. Matkimisen yhteydessä tutkijat nostavat huolekseen median[2], kuten rikollisista tehdyt elokuvat ja rikosuutisoinnin saaman suuren huomion.

Uudet suuntaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykykriminologiassa keskeisenä kehityksenä on ollut lisääntynyt uhrien huomioon ottaminen sekä oikeusjärjestelmässä että teoreettisesti. Uhrien näkökulmaan keskittyvää kriminologiaa kutsutaan joskus viktimologiaksi.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Melander, Sakari: Rikosoikeus 2010-luvulla, s. 10–11. Forum iuris. Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2010. ISBN 978-952-10-5542-3.
  2. a b c d e Kivivuori, Janne: Nuorisorikollisuuden sosiologiset selitykset. Nuorisorikollisuus. Määrä, syyt ja kontrolli. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja, 2006, nro 221, s. 161-186. Helsinki: Honkatukia & Kivivuori (toim.). Artikkelin verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  3. Sutherland, Edwin H. & Cressey, Donald R.: Criminology. Tenth Edition, s. 80-83. Philadelphia: J. B. Lippincott Company., 1978.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Downes, David; Rock, P. Understanding Deviance. 4th edition. Oxford University Press, 2003.
  • Kivivuori, Janne et al.: Kriminologia. Rikollisuus ja kontrolli muuttuvassa yhteiskunnassa. Helsinki: Gaudeamus, 2018. ISBN 9789524954662.
  • Laitinen, Ahti & Aromaa, Kauko: Rikollisuus ja kriminologia. Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-163-1.
  • Maguire, Mike – Morgan, Rod – Reiner, Robert (toim.): The Oxford Handbook of Criminology. 5th edition. Oxford: Oxford University Press, 2012. ISBN 978-0-19-959027-8.
  • Newburn, Tim (toim.): Key Readings in Criminology. Routledge, 2012. ISBN 978-1-84392-402-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kriminologia.