Jättituija

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jättituija
Vanha puu Vancouverissa.
Vanha puu Vancouverissa.
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Havupuut Pinophytina
Luokka: Havupuut Pinopsida
Lahko: Mäntymäiset Pinales
Heimo: Sypressikasvit Cupressaceae
Alaheimo: Cupressoideae
Suku: Tuijat Thuja
Laji: plicata
Kaksiosainen nimi
Thuja plicata
Donn ex D.Don, 1824[2]
Levinneisyyskartta
Thuja plicata range.png
Synonyymit
  • Thuja gigantea
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Jättituija Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Jättituija Commonsissa

Jättituija (Thuja plicata) on sypressikasveihin kuuluva ainavihanta havupuulaji, joka kasvaa luonnonvaraisena läntisessä Pohjois-Amerikassa. Laji on sopeutunut kasvamaan monentyyppisissä elinympäristöissä sekä rannikolla että vuoristometsissä. Se on suurikasvuisin puu tuijien suvussa, ja voi rannikon kosteissa metsissä saavuttaa noin 70 metrin korkeuden. Jättituija on taloudellisesti tärkeä laji sekä sahapuuna että koristepuuna. Se on historiallisesti ollut myös kulttuurillisesti hyvin tärkeä puu luoteisen Pohjois-Amerikan kansoille.[2]

Kuvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jättituijan lehtiä ja käpyjä.

Jättituija on luontaisella elinalueellaan suurikokoinen puu. Se kasvaa usein 40–50 metriä korkeaksi ja voi tulla 70 metrin korkuiseksi ja rungoltaan usean metrin paksuiseksi. Suurimmat yksilöt ovat rinnankorkeusläpimitaltaan noin 6-metrisiä.[2] Puun latvuksen muoto on usein nuorena kartiomainen, mutta se levenee vanhemmiten hyvinkin epäsäännöllisen muotoiseksi. Vanhoilla puilla on usein monta latvaa, joista osa saattaa olla jo kuollut.[2]

Jättituija on pitkäikäinen puu ja elää usein 800–1 000 vuotta vanhaksi.[3] Vanhimman iältään tunnetun puun on vuosirengasnäytteiden perusteella laskettu olevan noin 1 460 vuotta vanha. Kaikkein suurimpien puiden ydin on yleensä kuitenkin lahonnut pois, jolloin tarkkaa ikää ei voida laskea vuosirenkaista. Puuta on käytetty jonkin verran vuosirengasajoituksessa sen pitkäikäisyyden vuoksi, joskaan se ei ole tarkoitukseen ihanteellinen epätasaisen vuosirengaskasvunsa vuoksi.[2]

Kaarna on säikeistä, vanhemmiten uurteista ja halkeilee pitkittäisinä suikaleina. Se on yleensä punaisenruskeaa, mutta varsinkin runsaalle auringonvalolle altistettuna voi olla vaalean harmaanruskeaa. Kaarna on noin 10–25 millimetriä paksua. Oksat ovat kaareutuvia ja niiden kärjet sekä pienemmät oksanhaarat ovat riippuvia.[2]

Lehdet ovat suomumaisia ja osin limittäisiä. Ilmarakojuovat muodostavat valkoisia kuvioita lehtien alapinnalle. Lehdet ja versot ovat hieman vaihtelevia muodoltaan. Alemmat ja varjossa olevat versot ovat yleensä litteitä ja haarautuvat vaakasuuntaisesti tasossa. Niiden lehdet ovat tiiviisti versonmyötäisiä ja 1–6 millimetriä pitkiä. Latvaversot ja varsinkin vanhemmilla puilla paljon auringonvaloa saavat versot ovat poikkileikkaukseltaan pyöreämpiä, yleensä ylöspäin kääntyneitä ja haarautuvat vapaammin. Niiden lehdet ovat hieman muita lehtiä suurempia.[4] Hyvin nuorilla taimilla on myös neulasmaisia lehtiä. Jättituija on ainavihanta ja yksittäiset lehdet pysyvät oksilla noin 2–3 vuotta ennen kuin varisevat pois pääversoista, kun taas pienemmät lyhytversot varisevat kokonaan.[2][3]

Jättituija on yksikotinen. Pölytys ajoittuu maalis- tai huhtikuulle levinneisyysalueensa eteläosissa rannikolla ja touko- tai kesäkuulle pohjoisosissa ja sisämaan vuorilla. Pienet punertavat hedekävyt ovat 1–3 mm pitkiä. Siemenkävyt kasvavat sivuversoissa. Ne ovat 10–14 millimetriä pitkiä, väriltään aluksi vihreitä ja kypsyessään puutuvat ja muuttuvat punaruskeiksi. Käpysuomuja on neljä vastakkaista paria neljässä rivissä ja niistä 2–3 paria tuottaa siemeniä. Niissä on kärjen alla kolmiomainen uloke. Käpysuomut aukeavat loka-marraskuussa vapauttaen siemenet. Siivelliset siemenet ovat 4–7,5 mm pitkiä ja niitä on yhdessä kävyssä 8–14.[2][3][5]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jättituijaa esiintyy luonnonvaraisena Pohjois-Amerikan länsirannikolla Pohjois-Kaliforniasta Oregonin, Washingtonin ja Brittiläisen Kolumbian kautta eteläiseen Alaskaan asti, sekä paikoin sisämaahan Yhdysvaltain Idahoon, Montanaan ja Kanadan Albertaan asti. Rannikon ja Kalliovuorten populaatiot ovat eristyksissä toisitaan.[3] Lisäksi lajia kasvatetaan nykyisin sekä istutusmetsissä että koristepuuna kaikkialla lauhkeilla vyöhykkeillä.[2]

Elinympäristö ja ekologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuren, satoja vuosia vanhan jättituijan runko.

Jättituija kuuluu Pohjois-Amerikan länsiosien laajalle levinneimpiin puulajeihin. Se viihtyy parhaiten mereisessä ilmastossa, jossa on viileät kesät ja leudot, sateiset talvet. Rannikolla se muodostaa laajoja metsiä, kun taas vuoristojen ja sisämaan kuivemmilla alueilla se kasvaa lähinnä jokivarsilla, soilla ja rotkoissa. Lajia tavataan merenpinnan tasosta 2 290 metrin korkeuteen.[3][6][7]

Laji menestyy kosteudeltaan ja sademääriltään vaihtelevissa oloissa, ei kuitenkaan hyvin kuivilla alueilla. Sen elinalueilla sataa keskimäärin 710–6 600 millimetriä vuodessa. Se menestyy myös monenlaisissa maaperissä, mutta kasvaa yleisimmin savimailla ja histosolimaannoksella.[3] Se sietää jossain määrin hapanta maaperää ja sen elinalueilla maaperän pH-arvot vaihtelevat välillä 5,1–7,1.[8]

Jättituijan luontaista levinneisyyttä pohjoisessa rajoittaa keskilämpötila ja kasvukauden pituus. Kesäkuukausien keskilämpötila on 11,1–11,7 °C sen elinalueen pohjoisrajalla Alaskan kaakkoisosissa ja vuodessa on vähintään 120–75 pakkasetonta päivää. Rannikon puut kestävät enimmillään −30 celsiusasteen pakkasta ja sisämaan puut −47 °C pakkasta. Myöhäiset kevätpakkaset tai aikaiset syyspakkaset saattavat kuitenkin vahingoittaa puita.[3][6]

Jättituija muodostaa joskus yksilajisia metsiä, mutta yleensä se kasvaa sekametsissä muiden puulajien kanssa. Tyypillisiä jättituijan kanssa metsiä muodostavia puulajeja ovat jättipoppeli, lännenhemlokki, lännenvalkomänty, douglaskuusi, jättipihta ja lännenmarjakuusi. Lisäksi lähinnä rannikkoalueilla samoissa metsissä esiintyy oregoninvaahteraa, vuorihemlokkia, sitkankuusta, kontortamäntyä, lawsoninsypressiä, nutkansypressiä, oregonintuoksusetriä, purppurapihtaa, punaleppää ja kalifornianmansikkapuuta. Sisämaan metsissä erityisesti seuralaislajeina esiintyy lännenpihtaa, lännenlehtikuusta, engelmanninkuusta, valkokuusta, kontortamäntyä ja keltamäntyä.[2][3]

Jättituijaa on pidetty ekologisessa sukkessiossa kliimaksilajina.[6] Se kestää huonosti metsäpaloja.[8] Jättituija kasvaa paremmin metsän suojassa kuin avoimella paikalla ja kestää nuorena hyvin varjostusta. Puu alkaa tuottaa käpyjä yleensä noin kymmenen vuoden iässä. Se voi lisääntyä myös kasvullisesti oksien tai kaatuneiden runkojen juurtuessa. Joillakin lajin esiintymisalueilla kasvullinen lisääntyminen on yleisempää kuin uusien yksilöiden siemenestä kasvaminen.[3]

Luokittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Istutettu jättituija pariisilaisessa puistossa.

Jättituija kuuluu tuijien viisilajiseen sukuun. Geneettisten tutkimusten mukaan se on selvästi lähempää sukua japanintuijalle (Thuja standishii) kuin kanadantuijalle (Thuja occidentalis) tai koreantuijalle (Thuja koraiensis).[9] Lajin tiedetään risteytyvän ainakin japanintuijan kanssa, tätä risteymää (Thuja standishii × plicata) kutsutaan puistotuijaksi[10] ja usein se tunnetaan myös nimellä Thuja 'Green Giant'.[11]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jättituijan puu on arvostettua ulkonäkönsä, tuoksunsa ja lahonkestävyytensä takia. Sitä käytetään puutalojen rakentamiseen, kattoihin, aitoihin, sisustukseen sekä paperiteollisuudessa. Lajia viljellään sahapuuksi varsinkin Pohjois-Amerikassa, Länsi-Euroopassa ja Uudessa-Seelannissa.[2]

Jättituijaa on myös kasvatettu laajalti koristepuuna lauhkeilla vyöhykkeillä 1800-luvulta lähtien ja nykyisin siitä on olemassa useita väritykseltään ja kasvutavaltaan vaihtelevia viljelylajikkeita. Laji tuotiin ensimmäisenä Eurooppaan Isoon-Britanniaan vuonna 1853, alun perin juuri koristepuuksi.[12] Sitä on harvakseltaan istutettu Pohjoismaihin, myös Suomeen jo 1900-luvun alussa. Suomessa se on kestävä vain maan etelä- ja lounaisosassa ja jää yleensä vain 10–25 metriä korkeaksi.[13]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laji on historiallisesti ollut usealle Pohjois-Amerikan luoteisrannikon alkuperäiskansoista tärkeä: puuainesta on käytetty rakentamiseen, koriste-esineisiin, toteemipaaluihin[14] ja työkaluihin, kaarnaa kankaisiin, juuria korinpunontaan ja lehtiä lääkintään.[2][7] Puuta arvostetaan nykyäänkin ja se on valittu Brittiläisen Kolumbian provinssin puuksi.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Thuja plicata IUCN Red List of Threatened Species. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j k l m Christopher J. Earle: Thuja plicata The Gymnosperm Database. 2011. Viitattu 14.7.2012. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i Don Minore: Western Redcedar, Thuja plicata Silvics Manual, vol. 1. United States Department of Agriculture Forest Service. Viitattu 16.11.2012. (englanniksi)
  4. Zoe R. Edelstein & E. David Ford: Branch and foliage morphological plasticity in old-growth Thuja plicata. Tree Physiology, 2003, 23. vsk, nro 10, s. 649-662. doi:10.1093/treephys/23.10.649. (englanniksi)
  5. Frank D. Watson & James E. Eckenwalder: Thuja plicata Flora of North America. eFloras.org. Viitattu 16.11.2012. (englanniksi)
  6. a b c Tesky, Julie L.: Thuja plicata Fire Effects Information System. 1992. United States Department of Agriculture Forest Service, Fire Sciences Laboratory. Viitattu 18.11.2012. (englanniksi)
  7. a b Hilary Stewart: 'Cedar: tree of life to the Northwest Coast Indians'. Vancouver: Douglas & McIntyre, 1984. ISBN 0-295-98140-7. (englanniksi)
  8. a b Conservation Plant Characteristics for Thuja plicata Natural Resources Conservation Service. United States Department of Agriculture. Viitattu 18.11.2012. (englanniksi)
  9. Mao Kangshan, Hao Gang, Liu Jianquan, R. P. Adams & R. I. Milne: Diversification and biogeography of Juniperus (Cupressaceae): variable diversification rates and multiple intercontinental dispersals. New Phytologist, 2010, 188. vsk, nro 1, s. 254-272. doi:10.1111/j.1469-8137.2010.03351.x. (englanniksi)
  10. ONKI-ontologiapalvelu, Kasvien suomenkieliset nimet
  11. The United States National Arboretum: Thuja Green Giant (englanniksi)
  12. Kew Royal Botanical Gardens: Western Red Cedar Thuja plicata (englanniksi)
  13. Arboretum Mustila: Thuja plicata
  14. Alice Huang: Totem Poles University of British Columbia: First Nations Studies Program. Viitattu 3.10.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]