Bysantin ja osmanien sodat

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Bysantin ja osmanien sodat
Päivämäärä:

1265–1453

Paikka:

Vähä-Aasia

Lopputulos:

Osmanien voitto

Vaikutukset:

Bysantin valtakunnan tuho

Osapuolet

Bysantin valtakunta

Osmanien valtakunta

Bysantin ja osmanien väliset sodat olivat Bysantin valtakunnan ja turkkilaisten osmanien vuosina 12651453 käymiä sotia. Bysantin valtakunta päättyi Konstantinopolin valtaukseen vuonna 1453.

Sotien alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ristiretkeläiset olivat vallanneet Konstantinopolin 1204, minkä jälkeen Bysantin valtakunta oli hajaannuksen vallassa. Bysantti valtasi uudelleen Konstantinopolin vuonna 1261. Rumin sulttaanikunta alkoi menettää vaikutusvaltaansa Vähässä-Aasiassa[1]. Bysantti valtasi Nikean vuonna 1261. Osman I tunsi asemansa vahvaksi ja julistautui sulttaaniksi, minkä jälkeen hänen valtakuntansa tunnetaan Osmanien valtakuntana vuodesta 1299. Bysantin–arabien sotien jälkeen turkkilaiset olivat asettuneet Anatoliaan[2].

Osmanien nousu 1265–1328[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sen jälkeen, kun Mikael VIII Palaiologos valloitti Konstantinopolin takaisin Latinalaiselta keisari­kunnalta vuonna 1261, monet muut valta­kunnat uhkasivat laajentaa alueitaan kohti Konstantino­polia.[3] Suurin uhka tuli pohjoisesta, sillä Serbian kuningas Stephen Uros pyrki laajentamaan valta­kuntaansa.[4][5][6] Tilanteen korjaamiseksi Bysantin keisarin asettama uusi patriarkka poisti pannan.

Koska Bysantti jatkoi valloitusta Latinalaisen keisarikunnan alueella, turkkilaisten Osman I aloitti taistelut valloittamalla osan Bysantin Anatoliaa sekä Sogutin ja Eskisehirin 1265 ja 1289.[7] Mikael Palaiologos ei kyennyt torjumaan näitä varhaisia takaiskuja, mikä johtui hänen tarpeesta siirtää joukkoja länteen.

Vuonna 1282 Mikael Palaiologos kuoli, ja hänen poikansa Andronikos II Palaiologos otti vallan. Vanhan Bysantin keisarin kuolema oli helpotus koko yhteiskunnalle, sillä hänen tekemänsä myönnytykset Rooman kirkolle, raskas verotus ja sotilasmenojen suuri määrä olivat suuri taakka väestölle. Koska ottomaanit alkoivat valloittaa valtakunnan alueita, heitä pidettiin anatolialaisten vapauttajina ja monet kääntyivät pian islamiin heikentäen Bysantin ortodoksista valtaa[8].

Andronikous alkoi halventaa Bysantin hyperpyron, minkä takia Bysantti joutui taloudellisiin vaikeuksiin. Verotulot pienenivät, ja hän asetti ritariluokan, Pronoian. Hän torjui liiton ortodoksisen ja katolisen kirkon välillä, mikä lisäsi entisestään latinalaisten ja bysanttilaisten välisiä vihollisuuksia[9].

Andronikos II piti erittäin tärkeänä Bysantin vallan säilyttämistä Anatoliassa, ja hän määräsi sinne rakennettavaksi linnoituksia ja armeijan harjoittelemaan tiiviisti.[10]. Bysantin keisari määräsi, että hänen tuomioistuimensa pitäisi siirtää Anatoliaan valvomaan toimintaa siellä, ja hän neuvoi kenraali Aleksios Filanthropenosia työntämään turkkilaiset takaisin. Varhaiset saavutukset olivat hyödyttömiä, kun Aleksios järjesti vallankaappauksen. Tämän ansiosta ottomaanit piirittivät Nikean vuonna 1301. Lisäksi Andronikoksen poika Mikael IX kärsi tappion, ja Bysantti joutui taistelemaan Magnesiassa ja Bapheusissa vuonna 1302.[10]

Tästä huolimatta Andronikos yritti vielä kerran tehdä ratkaisevan iskun turkkilaisia vastaan, tällä kertaa vuokraamalla katalonialaisia palkkasotureita. Keisarin pojan Mikael IX:n ja Roger de Florin johdolla 6500 miehen vahvuinen katalaani­palkka­soturi­joukko taisteli kevään ja kesän 1303 karkottaen takaisin turkkilaisia. Palkkasotureiden "kalliit" palvelut ajoivat turkkilaiset takaisin Philadelphiasta Kyzikokseen ja näin toivat suurta tuhoa Anatolian alueelle. Johtaja (Roger de Flor) murhattiin. Kostoksi Katalonian palkkasoturit alkoivat tehdä ryöstöjä Anatolian maaseudulla. Kun he lähtivät vuonna 1307 hyökätäkseen Bysantin Traakiaan, paikalliset olivat tyytyväisiä ottomaaneihin, jotka alkoivat jälleen saartaa keskeisiä linnoituksia Vähässä-Aasiassa[10].

Näiden tappioiden jälkeen Andronikos ei pystynyt lähettämään tarpeeksi sotilaita. Vuonna 1320 Andronikos II:n pojanpoika Andronikos III Palaiologos oli perinnötön Andronikos II:n pojan kuoleman jälkeen[11]. Vuonna 1321 Andronikos III kosti marssimalla kohti Konstantinopolia ja valloitti Traakian. Kuitenkin Andronikos III jatkoi painostusta saadakseen perinnön. Tämä johti pieneen Balkanin sotaan vuonna 1322. Ottomaanien onnistui ottaa Bursa haltuunsa vuonna 1326.[7]

Bysantin laskun kausi 1328–1341[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ottomaanien sulttaanikunnassa toimi valtava määrä ammattitaitoisia joukkoja ja varusmiehiä.

Bysantin valtakunta oli jatkoa antiikin Rooman valta­kunnalle, ja Andronikos III:n valtakausi oli Bysantin viimeinen aito ja lupaava yritys palauttaa "kirkkaus, joka oli kerran Rooman". Vuonna 1329 Bysantin joukot lähetettiin tuhoamaan ottomaanien joukot[12], jotka olivat piirittäneet Nikeaa vuodesta 1301.[13] Bysantti yhdessä Nikean puolustuksen kanssa oli turhautunut ottomaanien valtausyritykseen. Nikean kohtalo oli sinetöity, kun Bysantin armeija lyötiin Pelekanon taistelussa 10. kesäkuuta 1329. Vuonna 1331 Nikea antautui[13] valtavan hyökkäyksen takia, vaikka se oli ollut valtakunnan pääkaupunki 70 vuotta aiemmin.

Jälleen kerran bysanttilaisten sotilaallinen voima oli uhattuna, ja Andronikos joutui turvautumaan diplomatiaan, kuten hänen isoisänsä ennen häntä, jäljellä olevien Bysantin Vähän-Aasian siirtokuntien turvallisuuden takaamiseen vastikkeeksi oli maksettu ottomaaneille. Valitettavasti Bysantin kannalta tämä ei estänyt ottomaaneja piirittämästä Nikomediaa vuonna 1333; kaupunki antautui lopulta vuonna 1337.[13]

Huolimatta näistä vastoinkäymisistä Andronikos pystyi pitämään vastustajansa Kreikassa ja Vähässä-Aasiassa, Epeiroksessa ja Thessalonikissa alistettuina. Vuonna 1329 bysanttilaiset valtasivat Khion ja 1335 vakuutena Lesboksen. Kuitenkin nämä saaret eristettiin poikkeuksena ottomaanien yleisestä valloitusten lisääntymisestä. Lisäksi yksittäiset saaret olivat osa Ottomaanien valtakuntaa, joten niiden valtaus osoitti bysanttilaisten kykyä Andronikoksen aikana. Bysantin sotilaallinen kyky, jota Andronikos osoitti valloittaessaan Epeiroksen, heikensi edelleen Serbian mahdollisuuksia alue­laajennuksiin[12] ja lopulta johti tuhoisaan sisällissotaan, joka alisti Bysantin sen vasallien ja ottomaanien alaisuuteen.

Balkanin hyökkäys ja sisällissota 1341–1371[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Andronikos III kuoli vuonna 1341, jolloin hänen 10-vuotias poikansa Johannes V tuli hallitsijaksi.[14] Hallitus­valta jaettiin Johannes VI Kantakuzenoksen, nuoren keisarin äidin ja patriarkka Johannes XIV Kalekaksen kesken. Kalekaksen ja Kantakuzenuksen välinen kilpailu johti sisällissotaan. Kantakuzenus taisteli voitokkaasti Konstantinopolissa helmikuussa 1347. Tänä aikana rutto, maanjäristykset[15] ja ottomaanien hyökkäys jatkuivat, ja vain Filadelfia (Alaşehir) jäi Bysantin käsiin. Koko sisällissodan ajan bysanttilaiset taistelivat molempia puolia, turkkilaisia ja serbejä vastaan. Tämän voiton myötä Kantakuzenos hallitsi yhteistyössä keisari Johannes V:n kanssa.

Tämä kaksijakoinen hallinto lopulta epäonnistui, ja kaksikko kävi uuteen sisällissotaan, joka edelleen vähensi Bysantin koskemattomuutta hankalien naapurien silmissä. Johannes VI Kantakuzenuksesta oli tullut voittoisa jälleen, ja tilalle tuli nyt maanpaossa oleva Johannes V Palaiologosoksen poika Matteus Kantakuzenus nuorempi. Turkkilaiset valloittivat Osman I:n pojan, Orhan I:n johdolla Kallipoliin (Gallipoli) linnoituksen vuonna 1354[16][17] avaten turkkilaisille pääsyn Euroopan mantereelle. Näennäisesti lyömättömien ottomaanien sotilaiden saapuminen Konstantinopolin ympärille aiheutti paniikkia Konstantino­polissa. Tämän johdosta Johannes V järjesti genovalaisten tuella vallankaappauksen ja syrjäytti Johannes VI Kantakuzenuksen marraskuussa 1354. Tämän takia Johannes VI ryhtyi myöhemmin munkiksi.[16]

Sisällissota ei loppunut tähän. Konfliktin päättymisen jälkeen tuli pieni tauko, jonka jälkeen ottomaanien ja bysanttilaiset väliset taistelut laajenivat. Vuonna 1361 Didymoteichonin valloituksen jälkeen alkoi turkkilaisten laskukausi.[16] Orhan seuraaja Murad I oli huolissaan hänen maistaan Anatoliassa. Aivan kuten Alp Arslan ja seldžukit Murad lähti Bysantin alueella olevia vasallejaan vastaan ja kävi Filippopoliin lähellä suuria taisteluja vuosien 1363-1364 välillä ja Adrianopolin tappio johti osmanien häviöön vuonna 1369.[18]

Bysantin valtakunta ei pystynyt aloittamaan minkäänlaista varteenotettavaa vastahyökkäystä tai puolustamaan näitä alueita, koska ottomaanit olivat jälleen tulleet hyvin voimakkaiksi. Murad I murskasi serbiarmeijan on 26. syyskuuta 1371 Maritsan taistelussa[18], mikä johti Serbian vallan loppumiseen. Ottomaanit olivat nyt valmiina valloittamaan Konstantinopolin. Yrittäessään torjua valloitusta Johannes V vetosi paaviin tarjoamalla Roomalle vastineeksi sotilaallista tukea. Vaikka Johannes V ilmoitti julkisesti tunnustavansa katolista uskoa, hän ei saanut apua. Johannes V:n oli siis pakko kääntyä vihollistensa, ottomaanien puoleen. Murad I ja Johannes V tekivät sopimuksen, jonka mukaan Bysantti antaisi säännöllisesti veroina joukkoja ja rahaa turvallisuuden vastineeksi.[19]

Bysantin sisällissota ja joutuminen vasalliksi 1371–1394[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tähän mennessä ottomaanit olivat itse asiassa voittaneet sodan Bysanttia vastaan. Muutamat siirtokunnat kuten myös Konstantinopoli joutuivat tunnustamaan vasalliasemansa osmanien sulttaanikunnassa.[20] Tämä vasallius jatkui vuoteen 1394 asti. Vaikka Konstantinopoli oli vallattu, ympäröivän kristikunnan valta-asema oli edelleen uhka ottomaaneille, eikä Vähä-Aasia ollut täydellisesti ottomaanien hallinnassa. Ottomaanit työntyivät edelleen Balkanille, ja vuonna 1385 Sofia oli vallattu bulgarialaisilta, ja Nis vallattiin seuraavana vuonna. Pieniä kansoja, kuten serbit, alistettiin vasallivaltioiksi. Serbialaisten vastarinta murskattiin Kosovo Poljen taistelussa vuonna 1389. Bayezid I valtasi Bulgarian vuoteen 1393 mennessä[19] (Thunderbolt), ja 1396 viimeinen Bulgarian itsenäinen linnake pyyhittiin pois, kun Vin vallattiin.

Osmanien etenemistä Balkanilla auttoi Bysantin sisäinen konflikti - tällä kertaa Johannes V Palaiologosin ja hänen vanhimman poikansa Androkikos IV:n välillä.[19]. Andronikos IV pakeni poikansa kanssa ja onnistui hankkimaan Muradin tuen lupaamalla enemmän kunnioitusta kuin Johannes V.[21] Konflikti jatkui syyskuuhun 1390 saakka, vaikka konfliktin mahdollisuus jatkui 1408 vuoteen saakka. Johannes V:n vanhin poika Andronikos IV ja hänen poikansa Johannes VII Palaiologos 1381 olivat suututtaneet hänen entisen perillisensä ja toisen poikansa, Manuel II:n. Manuel sitten valtasi Thessalonikin, ja osmanien sulttaani huolestui hänen menestyksestä Kreikan osien vapauttamisesta ottomaanien vallasta.

Andronikos IV:n 1385 kuolema ja antautuminen Thessalonikissa vuonna 1387 johti siihen, että Hayreddin Paşşa painosti Manuel II Palaiologosia pyytämään anteeksiantoa sulttaanilta ja Johannes V:lta. Manuel II:n yhä läheisempi suhde Johannes V:een suututti Johannes VII:tä. Johannes VII aloitti vallankaappauksen Johannes V:tä vastaan, mutta siitä huolimatta ottomaanien ja Genovan tukemana hänen valtakuntansa kesti viisi kuukautta, kunnes hän oli kukistanut Manuel II:n ja hänen isänsä Johannes V:n.

Vihollisuudet alkavat uudelleen 1394–1424[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1394 Bysantin ja ottomaanien suhteet muuttuivat taas huonompaan suuntaan. Sulttaani Bayezid hallitsi vuosina 1389-1402,[22]. Osmanien sulttaani vaati, että Konstantinopoliin rakennetaan moskeija ja perustetaan turkkilainen siirtokunta.[22] Manuel II kielsi tämän, jota paitsi hän myös kieltäytyi maksamasta sulttaanille veroja, mikä johti kaupungin piiritykseen vuonna 1394. Manuel II vaati ristiretkeä, joka toteutettiin vuonna 1396. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan tulevan keisari Sigismundin johdolla[13][23] ristiretkeläiset valtasivat Nikopoliksen vuonna 1396.[24] Tappiosta vakuuttunut Manuel II pakeni kaupunkiin ja matkusti Länsi-Eurooppaan saamaan tukea.[25] Tänä aikana Johannes VII johti kaupungin onnistunutta puolustusta ottomaaneja vastaan. Piiritys keskeytyi lopulta, kun Timur Lenk ja Chagatain kaanikunta johtivat armeijansa Anatoliaan. Ankaran taistelussa Timurin joukot löivät Bayezid I:n joukot, mihin järkyttävään tappioon yksikään ei ollut valmistautunut. Jälkimainingeissa turkkilaiset Bayezidin poikien johdolla alkoivat taistella toisiaan vastaan.[26]

Bysantti ei tuhlannut aikaa käyttääkseen tilannetta hyväkseen, ja se allekirjoitti rauhansopimuksen kristittyjen naapureidensa ja yhden Bayezidin pojan kanssa.[27] Allekirjoittamalla sopimuksen bysanttilaiset pystyivät valtaamaan takaisin Thessalonikin ja suuren osan Peloponnesoksesta. Osmanien sisällissota päättyi vuonna 1413, kun Mehmed I kukisti vastustajansa Bysantin valtakunnan.[27]

Bysantti joutui maksamaan ottomaaneille veroja 300 000 hopearahaa

Harvinainen valtioiden välille perustettu liitto ei kestänyt, vaan Mehmed I:n kuolema ja Murad II:n nousu valtaistuimelle samanaikaisesti Johannes VIII:n nousun Bysantin valtaistuimelle kanssa vuonna 1421 johtivat maiden välisten suhteiden huononemiseen. Kumpikaan johtaja ei ollut tyytyväinen vallinneeseen tilanteeseen. Johannes VIII Palaiologos teki ensimmäisen ja typerän liikkeen nostattamalla kapinan ottomaanien valtakuntaa vastaan: eräs Mustafa, jonka bysanttilaiset olivat vapauttaneet, väitti olevansa Bayezidin kadonnut poika.[27]

Vastoin kaikkia odotuksia tämä Mustafa onnistui kokoamaan Euroopassa tuekseen huomattavan sotajoukon, joka päihitti Murad II:n alaiset. Muradin raivoisa vastaus lopulta murskasi tämän nousukkaan, ja vuonna 1422 alkoivat Thessalonikin (1422–1430) ja Konstantinopolin piiritykset.[26][27]Johannes III kysyi neuvoja ikääntyneeltä isältään Manuel II:lta, minkä seurauksena hän nostatti toisen kapinan osmanien keskuudessa - tällä kertaa hän sai tukea Murad II:n veli Kucuk Mustafalta. Näennäisesti lupaava kapina sai alkunsa Vähässä-Aasiassa, ja Bursa joutui saarretuksi. Kun Konstantinopolin piiritys (1422) epäonnistui, Murad II joutui kääntymään takaisin armeijansa kanssa ja voittamaan Kucukin. Tappioiden tuloksena bysanttilaiset joutuivat vielä kerran ottomaanien vasalliksi - 300 000 hopea­rahaa oli toimitettava sulttaanille vuosittain veroina.[28]

Osmanien voitto 1424–1453[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bysantin valtakunta vuonna 1430. Tähän mennessä kaikki Bysantin suurimmat kaupungit olivat ottomaanien hallussa, jotka hallitsivat lähes puolta Vähästä-Aasiasta ja suurinta osaa Balkanista.

Ottomaanit kohtasivat lukuisia vastustajia vuosien 1424 ja 1453 välillä. Thessalonikin (1422) piirityksessä ottomaanit joutuivat taistelemaan serbejä vastaan kuten George Brankovic, unkarilaiset mukaan lukien Janosh Corvinus Hunyadi ja albaanien George Kastrioti.[23][29] Tämä vastarinta huipentui osaksi Varnan ristiretkellä ja vuonna 1444 huolimatta petoksesta, joka sai paljon paikallista tukea. Rauhan­sopimus, jonka unkarilaiset olivat yksi­puolisesti peruuttaneet, hylättiin. Vuonna 1448 vaihtui Bysantin, vuonna 1451 ottomaanien johtaja. Murad II kuoli ja häntä seurasi Mehmed Valloittaja, kun taas Konstantinus XI onnistui kukistamaan Johannes VIII:n.

Konstantinos XI ja Mehmed eivät tulleet toimeen keskenään ennen onnistunutta ristiretkeläisten valloitusta Peloponnesoksen alueella, joka alisti alueen risti­retkeläiset vasalleiksi, ja Mehmed oli lähettänyt noin 40 000 sotilasta mitätöidäkseen nämä voitot. Konstantinus XI oli uhannut kapinoida Mehmediä vastaan ainoastaan tiettyjen edellytysten kohdatessa sulttaania[30] status quon säilyttämiseksi. Mehmed vastasi näihin uhkiin rakentamalla seinät Konstantinopolin linnoituksiin Bosporissa, ja näin päättyi Konstantinopolin ulkopuolelta saatava merivoimien apu. Maa­seutu Konstantino­polin ympärillä oli jo ottomaanien hallinnassa, ja he aloittivat hyökkäyksen kaupunkiin 6. huhtikuuta 1453. Vaikka katolisen ja ortodoksisen kirkon välillä oli liitto­sopimus, bysanttilaiset eivät olleet saaneet virallista tukea paavilta tai Länsi-Euroopasta, lukuun ottamatta muutamia sotilaita Venetsiasta ja Genovasta.

Englannilla ja Ranskalla oli tekemistä satavuotisen sodan aikana. Ranska ei halunnut menettää etua taistelussa lähettämällä ritareita ja Englanti ei pystynyt tekemään sitä. Espanjassa Reconquista oli loppu­vaiheessaan. Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta ei saanut keskitettyä tarpeeksi joukkoja Hohenstaufien jälkeen, jotka olivat yhdistäneet ruhtinaskunnat, niin että ne olisivat voineet säästyä Varnan ristiretkeltä. Lisäksi taistelevat saksalaiset prinssit ja hussilaissodat olivat vakavasti vähentäneet halukkuutta tehdä ristiretki. Puola ja Unkari olivat keskeisiä osallistujia Varnan ristiretkellä.

Muista Euroopan valtioista vain muutamat Italian kaupunkivaltiot kuten Genova ja Venetsia olivat osmanien, mutta myös toistensa vihollisia. Venetsialaisten piti lähettää laivastonsa ja jopa hyökätä linnoituksiin vartioidun Dardanellien ja Bosporinsalmen kautta ja lopettaa näin Konstantinopolin piiritys, mutta heidän voimansa oli liian pieni ja he saapuivat liian myöhään. Ottomaanit olisivat kukistaneet minkäänlaista sotilaallista apua yksin kaupungin, jopa niin suuren ja voimakkaan kuin Venetsian tasavallan. Joka tapauksessa noin 2000 palkkasotureita, enimmäkseen italialaisia kuten Giovanni Giustiniani Longo,[31] saapui auttamaan kaupungin puolustamisessa. Kaupungin koko puolustus romahti huolimatta näistä palkkasotureista ja 5000 miliisi­sotilaan joukosta, jotka oli kerätty kaupungista, jonka väkiluku oli pudonnut raskaan verotuksen ja levottomuuksien vuoksi[32] Vaikka joukot olivat heikosti koulutettuja, puolustajat olivat hyvin aseistettuja ja heillä oli paljon aseita[31] tykkien lisäksi, jotka vastasivat ottomaanien omaa tykistöä.

Konstantinopolin suurin kirkko, Hagia Sofia muutettiin moskeijaksi. Nykyään se toimii museona.

Kaupungin häviö ei ollut seurausta ottomaanien tykistön eikä niiden merivoimien ylivoimasta (monet italialaiset alukset pystyivät antamaan tukea ja sitten pakenemaan kaupungista). Konstantinopolin valtaus tapahtui, koska yhteenlaskettu voimasuhde ylivoimaa vastaan oli yli 10:1, ja puolustajien ratkaisuna oli pelkästään poistua. Koska osmanit jatkoivat näennäistä tulitusta, monet leirissä alkoivat epäillä piirityksen onnistumista; historia oli osoittanut kaupungin olleen usein voittamaton, ja ottomaanien piirityksen pitkittyessä muistot Ankaran taistelusta ja Varnan ristiretkestä palautuivat osmanien mieleen, vaikka he eivät olisi pystyneet muuttamaan status quo:ta pitkään. Niin pyrittiin nostamaan ottomaanien moraalia. Sulttaani piti sitten puheen[33], jossa hän muistutti joukkonsa saavan valtavia rikkauksia kaupungin ryöstössä. Hyökkäys johti kaupungin valtaamiseen 29.toukokuuta 1453. Koska osmanien vallatessa kaupunkia heidän sodankäyntinsä kurinalaisuus alkoi romahtaa, monet genovalaiset ja venetsialaiset pakenivat kaupungista, muun muassa Nicolo Barbaron.[34]

Piirityksen jälkeen ottomaanit valloittivat Morean vuonna 1460 ja Trebizondiin vuonna 1461.[35] Kun Trebizondin häviö tuli, se oli myös Bysantin valtakunnan loppu. Konstantinopolin keisareita kruunattiin Euroopassa edelleen 1500-luvulle saakka, kunnes uskonpuhdistuksen aikana ottomaaneista aiheutunut uhka Euroopalle väheni. Vasta tällöin Euroopan johtajat tunnustivat Anatolian ja Levantin Ottomaanien valtakunnan osiksi.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Parker, Geoffrey: Compact History of the World. Lontoo: Times Books, 2005. (englanniksi)
  • Madden, Thomas F.: Crusades the Illustrated History. University of Michigan Press, 2005. ISBN 0472031279. (englanniksi)
  • R.G. Grant: Battle: A Visual Journey Through 5,000 Years of Combat. Dorling Kindersley Publishers Ltd, 2005. (englanniksi)
  • Mango, Cyril: The Oxford History of Byzantium. Oxford University Press, 2002. ISBN 0198140983. (englanniksi)
  • Sherrard, Philip: Great Ages of Man Byzantium. Time-Life Books. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Parker, s. 70–71
  2. Madden, s. 164–165
  3. Mango, s. 255–257
  4. Madden, s. 162
  5. Grant, s. 93
  6. Shepherd, William R. "Bysantin valtakunta 1265." Perry-Castañeda Library. 1926. University of Texas Libraries. 15.6.2007. Katso [1]
  7. a b Parker, s. 70
  8. Jerry H. Bentley, Herbert F. Ziegler: Traditions & encounters: a global perspective on the past. McGraw-Hill, 2006. ISBN 0072957549. (englanniksi)
  9. Mango, s. 260–261
  10. a b c Mango, s. 260
  11. Mango, s. 262
  12. a b Mango, s. 263
  13. a b c d Grant, s. 122
  14. Mango, s. 265
  15. Mango, s. 266
  16. a b c Mango, s. 268
  17. Madden, s. 182
  18. a b Mango, s. 269
  19. a b c Mango, s. 270
  20. Mango, s. 264
  21. Mango, s. 271
  22. a b Mango, s. 273
  23. a b Madden, s. 184
  24. Parker, s. 61
  25. Mango, s. 274
  26. a b Sherrard, s. 167
  27. a b c d Parker, s. 274-276
  28. Mango, s. 276
  29. Mango, s. 279
  30. Mango, s. 280
  31. a b Sherrard, s. 168
  32. Mango, s. 276
  33. Sherrard, s. 169
  34. Grant, s. 123
  35. Mango, s. 283