Amygdaliini

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Amygdaliini

Amygdalin skeletal.png

Amygdalin-from-xtal-3D-balls.png

Tunnisteet
IUPAC-nimi [(6-O-β-D-glyko­pyranosyyli-β-D-glyko­pyranosyyli)oksy]fenyyli­aseto­nitriili
CAS-numero 29883-15-6
Ominaisuudet
Molekyylikaava C20H27NO11
Moolimassa 457,43g/mol
Sulamispiste °C ( K)
Kiehumispiste °C ( K)
Tiheys g/cm3 tai g/dm3
Liukoisuus veteen g/100 ml tai kuvaus

Amygdaliini (C20H27NO11) on glykosideihin kuuluva orgaaninen yhdiste, jonka ensimmäisenä eristivät karvasmanteleista Pierre-Jean Robiquet ja Antoine Boutron-Charlard vuonna 1830.[1] Tarkemmin sen ominaisuuksia tutkivat samana vuonna Justus von Liebig ja Friedrich Wöhler. Yhdisteen nimi johtuu kreikan kielen mantelia tarkoittavasta sanasta ἀμυγδαλή (amygdálē).

Amygdaliini on katkeran makuinen ja myrkyllinen aine. Sen hajoaa helposti veden vaikutuksesta, jolloin yhtenä sen hajoamistuotteista syntyy erittäin myrkyllistä vetysyanidia eli sini­happoa. Amygdaliinia on kuitenkin yritetty käyttää syövän hoidossa, kuten myös sen johdannaista laetriilia, ja niitä on joskus nimitetty B17-vita­mii­neiksikin. Nykyisen käsityksen mukaan niitä ei kuitenkaan voida missään mielessä pitää vitamiineina.[2][3]

Esiintyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paitsi karvasmanteleissa, esiintyy amygdaliinia muidenkin Prunus -sukuun kuuluvien hedelmien, esimerkiksi luumujen, kirsikoiden, persikan ja aprikoosin siemenissä. Sitä vastoin viljellyssä makeassa mantelissa sitä ei ole, minkä on aiheuttanut yhden geenin dominoiva mutaatio. Vastaava mutaatio esiintyy myös joillakin aprikoosi­lajikkeilla.[4]

Kemia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amygdaliinia eristetään karvas­manteleista tai aprikoosin kivistä keittämällä niitä etanolissa. Kun liuokseen sen höyrystyessä lisätään dietyylieetteriä, amygdaliini kiteytyy pieninä valkoisina kiteinä.

Jo lyhyen ajan kuluttua aineen löytymisestä Liebig ja Wöhler havaitsivat, että sen hajotessa syntyy sokeria, bentsaldehydiä eli karvas­manteli­öljyä ja vetysyanidia eli sini­happoa.[5] Myöhemmin todettiin, että rikki­hapon läsnä­ollessa se hajoaa D-glukoosiksi, bentsalde­hydiksi ja sini­hapoksi, kun taas suola­hapon vaikutuksesta se hajoaa manteli­hapoksi, D-glukoosiksi ja ammoniakiksi.[6]

Useiden glukosidaasientsyymien tiedetään vaikuttavan amygda­liiniin, jonka ne hajottavat eri tavoin. Maltaasin vaikutuksesta se hajoaa osittain, jolloin syntyy D-glukoosia ja mantelinitriiliglykosidia, C6H5CH(CN)O·C6H11O5. Emulsiini sen sijaan hajottaa sen bentsaldehydiksi, syanidiksi ja kahdeksi glukoosimolekyyliksi. Tätä entsyymiä on karvas­­manteleissa, jotka sen vuoksi aina sisältävät myös jonkin verran vapaata syanidia ja bentsalde­hydiä. Amygdaliinibetaflukosidaasi ja prunasiinibetaglukosidaasi taas hajottavat amygda­liinin niin, että siitä irtoaa kaksi glukoosi­molekyyliä ja jäljelle jää mandelonitriiliä, joka edelleen hajoaa vapaaksi syanidiksi ja bentsalde­hydiksi. Tällä tavalla hajotessaan yksi gramma amyg­da­­liinia vapauttaa 68 milli­­grammaa vety­­syanidia.

Amygdaliini on kiraalinen aine. Luonnon amyg­da­liinilla on R-konfiguraatio bentsyylikeskuksensa ympärillä. Lievästi emäksisessä ympäristössä tämä kiralia­keskus epimerisoituu. S-epimeeria sanotaan myös neo­amygda­liiniksi.[7]

Laetriili[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laetriili (CAS No. 1332-94-1)

Amygdaliinia nimitetään joskus myös laetriiliksi (engl. laetrile). Varsinainen laetriili eli laevomandelo­nitriili (engl. laevomandelonitrile) on kuitenkin eri yhdiste.[7] Yhdysvalloissa patentoitu laetriili on puoli­synteettinen aine, jonka molekyyli muistuttaa rakenteeltaan amygdaali­molekyylin osaa, kun taas Meksikossa valmistettu laetriiliksi nimitetty aine on yleensä amygdaliinia, rikotuista aprikoosin kivistä valmistettua luontais­tuotteena myytyä ainetta, tai neoamyg­daliinia.[8]

Laetriilin sulamispiste on noin 214 – 216 °C.[9] Sen CAS-numero on 1332-94-1 ja IUPAC-nimi (2S,3S,4S,5R,6R)-6-[(R)-syano(fennyli)metoksy-]-3,4,5-trihydroksyokaani-2-karboksyylihappo. Laetriilin kemiallinen kaava on C14H15NO7 and its PubChem number is 5484354.[10] Sen molekyylipaino on 309,2714 grammaa moolia kohti.[10] Myös laetriili kuuluu syanogeenisiin glykosideihin.[11]

Vaikka laetriilia joskus myydään "B17-vitamiinina", se ei ole vitamiini. Amygdaliinia ja laetriilia väitti vitamiiniksi yhdys­valtalainen kemisti Ernst T. Krebs siinä toivossa, että jos se luokiteltaisiin ravintolisäksi, Yhdys­valtojen lääke­aineita koskeva lain­säädäntö ei koskisi sitä. Hän käytti myös hyväkseen vitamiinien tuohon aikaan osakseen saamaa suurta huomiota.[2]

Myrkyllisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amygdaliinin myrkyllisyys johtuu siitä, että aineen­vaihdunnassa siitä muodostuu vetysyanidia, joka on voimakas myrkky. Yksi amygdaliinia hajottavista entsyymeistä on amygdaliinibeetaglukosidaasi, jota on ihmisen suolistossa ja monissa tavallisissa ruoka-aineissa. Tämä johtaa ennustamattomaan ja mahdollisesti tappavaan myrkytykseen, jos amygdaliinia tai laetriilia otetaan suun kautta.[2][12][13] Puhdistetun amygdaliinin tai aprikoosin siemenen ytimen nieleminen voi aiheuttaa vakavan myrkytyksen ja tappavan syanidi­myrkytyksen.[8] Lääketieteellisessä kirjallisuudessa on kuvattu useita tapauksia, joissa syövän hoitoon käytetty laetriili on nieltynä aiheuttanut vakavan myrkytyksen.[14][15] Sairaala­potilaiden veren syanidi­pitoisuus voidaan mitata diagnoosin vahvistamiseksi, jolloin heidät voidaan ohjata kohtalokasta yli­annostusta koskeviin tarkempiin tutkimuksiin.[16]

Jotkut laetriilin puolesta­puhujat ovat väittäneet, että laetriilista muodostuva syanidi muuttuisi välittömästi vaarattomaksi tio­syanaatiksi mitokondrioissa olevan entsyymin rodanaasin vaikutuksesta. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Ensinnäkin myös tio­syanaatti on myrkyllistä, joskaan ei samassa määrin. Toiseksi ihmisen elimistö voi käyttää vain pientä osaa veressä olevasta rodanaasista, riippumatta siitä kuinka paljon sitä on maksassa ja munuaisissa. Kolmanneksi tätä muutosta rajoittavana tekijänä on kystiinin, kysteiinin ja muiden rikkiyhdisteiden varannot, ja ne pienenevät nopeasti laetriilimyrkytyksessä. Neljänneksi veren analyysi osoittaa, että myrkyllisenä pysynyttä syanadia esiintyy henkilöissä, jotka ovat saaneet myrkytyksen laetriilista tai aprikoosin siemenistä.[14]

Käyttö syövän hoitoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amygdaliini eristettiin ensimmäisen kerran vuonna 1830. Vuonna 1945 sitä käytettiin Venäjällä syövän hoitoon, samoin Yhdys­valloissa 1920-luvulla, mutta sitä pidettiin liian myrkyllisenä.[17] 1950-luvulla siitä kehitettiin ja patentoitiin myrkyttömäksi väitetty muoto, joka oli tarkoitettu käytettäväksi lihan säilöntäaineena.[18] Myöhemmin sitä markkinoitiin laetriilin nimellä syövän hoitoon.[17]

Tutkimus on kuitenkin osoittanut sekä amygdaliinin että laetriilin tehottomiksi syövän hoitoon ja lisäksi vaarallsien myrkyllisiksi.[19] Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA kielsikin amygdaliinin ja laetriilin kauppaamisen osa­valtiosta toiseen vuonna 1977.[20][21] Sen myyjää myös syytettiin huijauksesta.[19] Myöhemmin kuitenkin 27 Yhdysvaltain osavaltiota laillisti niiden käytön omalla alueellaan.[22]

Kun jotkut syöpäpotilaat edelleen halusivat käytettävän amygdaliinia, Yhdysvaltain kansallinen syöpäinstituutti ja FDA tekivät uuden kliinisen kokeen. Sen tehoa ei syöpä­lääkkeenä ei edelleenkään voitu todentaa.[19]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. A chronology of significant historicat developments in the biological sciences Hampurin yliopiston biologian laitos. Viitattu 31.8.2013.
  2. a b c Laetrile: a lesson in cancer quackery. CA Cancer J Clin, 1981, nro 31, s. 91–95.
  3. Vitamiinit, taulukko 48-3: Vitamiineiksi nimettyjä yhdisteitä, joita ei ole osoitettu ihmisen vitamiineiksi Medicina. Viitattu 31.8.2013.
  4. Arne Rousi: Auringonkukasta viiniköynnökseen, viljelyskasvit ihmisen palveluksessa, s. 316. WSOY, 1998. ISBN 951-0-21295-4.
  5. Ueber die Bildung des Bittermandelöls. Annalen der Pharmacie, 1837, nro 22, s. 1–24.
  6. The hydrolysis of amygdalin by acids. Part I. Journal of the Chemical Society, 1909, nro 95, s. 1369–1377.
  7. a b Mandelonitrile beta-glucuronide: synthesis and characterization. Science, Marraskuu 1977, nro 198, s. 625–627. Artikkelin verkkoversio.
  8. a b What is laetrile? National Cancer Institute. Viitattu 31.8.2013.
  9. Peter M. Collins: Dictionary of Carbohydrates, s. 678. Boca Raton: CRC Press, 2005. ISBN 0-8493-8929-8.
  10. a b PubChem.
  11. E. J. Hoffman: Cancer and the search for selective biochemical inhibitors. Boca Raton: CRC Press, 1999. ISBM 0-8493-9118-0. Teoksen verkkoversio.
  12. Amygdalin (Laetrile) and prunasin beta-glucosidases: distribution in germ-free rat and in human tumor tissue. Proc. Natl. Acad. Sci. U.S.A., lokakuu 1981, nro 78, s. 6513–6516.
  13. Amygdalin Toxicity Studies in Rats Predict Chronic Cyanide Poisoning in Humans. West. J. Med., helmikuu 1981, nro 134, s. 97–103.
  14. a b Laetrile: the cult of cyanide. Promoting poison for profit. Am. J. Clin. Nutr., toukokuu 1979, nro 32, s. 1121–1158. Artikkelin verkkoversio.
  15. Cyanide poisoning after bitter almond ingestion. West. J. Med., tammikuu 1982, nro 136, s. 65–69.
  16. R. Baselt, Disposition of Toxic Drugs and Chemicals in Man, 8th edition, Biomedical Publications, Foster City, CA, 2008, s. 91–93.
  17. a b What is Laetrile National Cancer Institute. Viitattu 31.8.2013.
  18. Hexuronic acid derivatives (yhdysvaltalainen patentti nro 2985664) Viitattu 31.8.2013.
  19. a b c John Timbrell: Myrkkyjen paradoksi, kemikaalit ystävinä ja vihollisina, s. 258. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, 2012. ISBN 978-952-5697-21-6.
  20. Daniel Carpentier: Reputation and Power: Organizational Image and Pharmaceutical Regulation at the FDA. Princeton: Princeton University Press, 2010. ISBN 0-691-14180-0.
  21. Laetrile: The Commissioner's Decision. Federal Register, 1977, nro Docket No. 77-22310. Artikkelin verkkoversio (PDF).
  22. Unproven methods of cancer management. Laetrile. CA Cancer J Clin, 1991, nro 41, s. 187–192.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]