Väinö Kilpiäinen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Väinö Armas Kalevi Kilpiäinen (16. kesäkuuta 1929 Joutseno4. marraskuuta 1973 Oulu)[1][2] oli suomalainen sekatyömies, joka surmasi pitkäperjantain iltana 3. huhtikuuta 1953 Muhoksella Soson rautatieseisakkeella ryöstökeikan aikana neljä ihmistä vasaralla. Uhrit olivat 59-vuotias pysäkinhoitaja Väinö Akseli Niemi (s. 18. helmikuuta 1894), tämän 57-vuotias vaimo Elli Johanna Niemi (s. 29. joulukuuta 1895), 18-vuotias tytär Leila Johanna Niemi (s. 21. helmikuuta 1935) ja 6-vuotias pojantytär Pirkko Helena Niemi (s. 6. lokakuuta 1946).

Surmatöiden jälkeen Kilpiäinen räjäytti työmaalta hakemallaan dynamiitilla auki aseman kassakaapin, jossa ei kuitenkaan vastoin hänen luulojaan ollut yhtään rahaa.[3] Tämän jälkeen Kilpiäinen meni Niemien asuntoon, varasti sieltä noin 100 000 markkaa rahaa (vastaa noin 3 150 euroa 2013 hintatasossa[4]), pieniarvoista omaisuutta, muun muassa 22 äänilevyä, Saksan, Ruotsin ja Neuvostoliiton kolikoita, viisi metriä naisten pukukangasta ja aurinkolasit.[3]

Kilpiäinen pakeni surmapaikalta kävellen. Kävelyn aikana hänen takaansa tuli taksi, jonka kyydillä hän ajoi Ouluun. Matkan hän maksoi varastamallaan 5 000 markan setelillä.[3]

Kilpiäinen jäi kiinni muun muassa vuokraisäntänsä antaman vinkin ansiosta. Hän oli ollut poissa kotoaan tekoaikaan ja hermostunut paljon julkisuutta saaneesta nelossurmasta puhuttaessa. Lisäksi Kilpiäinen oli unohtanut surmapaikalle puukkonsa, jota hän oli käyttänyt panosten tekemiseen ja josta saatiin hänen sormenjälkensä.[3]

Motiiviksi ryöstöön Kilpiäinen kertoi taloudellisen ahdingon. Hänellä oli vaimo ja pieni tytär elätettävänä, mutta palkkatulot olivat hyvin vähäiset.[3]

Kilpiäinen tuomittiin Muhoksen kihlakunnanoikeudessa 23. toukokuuta 1953 ryöstöstä ja neljästä eri murhasta, kustakin elinkaudeksi kuritushuoneeseen. Oikeudenkäynti pidettiin turvallisuussyistä Oulun lääninvankilassa. Kilpiäinen oli aikaisemmin tehnyt täyden tunnustuksen, mutta oikeudenkäynnissä hän yritti siirtää osavastuun teosta olemattoman rikostoverin tilille. Vaasan hovioikeus vahvisti elinkautistuomion saman vuoden syksyllä. Mielentilatutkimusta Kilpiäiselle ei tehty.[3]

Kilpiäinen alkoi vankeusaikanaan syvästi katua surmatekoja ja sairastui tämän vuoksi joutuen olemaan jatkuvasti lääkehoidon alaisena.[3] Sairastumista pahensi yksinäisyys, sillä muut vangit eivät osoittaneet ymmärrystä Kilpiäisen surmatöille. Avioeron ottanut vaimo ja tytär eivät pitäneet häneen mitään yhteyttä vankeusaikana. Kilpiäisen äiti oli ainoa, johon hänellä oli yhteys ulkomaailmassa.[3]

Kilpiäinen istui vankilassa 20 vuotta ja kuoli lääkehoidon aiheuttamaan rasitukseen[5] 4. marraskuuta 1973. Presidentti Kekkonen oli toistuvasti hylännyt Kilpiäisen tekemät armonanomukset.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Satakunnan Kansa, 10.4.1953.
  2. Alibi, 2007, nro 10, s. 30–33.
  3. a b c d e f g h Pohjolan poliisi kertoo 1977, Kammottava pitkäperjantai
  4. Rahanarvonkerroin 1860 – 2013.
  5. Suo-Yrjö 2009: 22.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • ”Kammottava pitkäperjantai.” Poliisi kertoo 1977.
  • Suo-Yrjö, Pia: Soson peto: Soson rautatiepysäkillä vuonna 1953 tapahtunut ryöstömurha ja sitä seurannut julkinen keskustelu kuolemanrangaistuksesta. Suomen historian Pro gradu -tutkielma. Joensuu: Joensuun yliopisto, yhteiskunta- ja aluetieteiden tiedekunta, 2009. Tutkielman verkkoversio (PDF) (viitattu 5.7.2011).