Tšingis-kaani
| Tšingis-kaani | |
|---|---|
 Temüdzin eli Tšingis-kaani. Muotokuva albumista Yuanin keisareita (Yuandjai di banshenxiang), Taipein kansallinen palatsimuseo. | |
| Mongolien suurkaani | |
| Valtakausi | Kevät 1206 – 18. elokuuta 1227 |
| Seuraaja |
Tolui (sijaishallitsija) Ögödei |
| Syntynyt |
1162 tai 1167 Khentiin vuoristo, Mongolia |
| Kuollut |
18. elokuuta 1227 (n. 60 tai 65 vuotta) Yinchuan |
| Puoliso |
Börte Külan Jesügen Jesülün Ibaqa Möge |
| Lapset |
Jotši Tšagatai Ögödei tytär Alakai Beki (n. 1191–1230 jälkeen) Tolui |
| Suku | Borjigin |
| Isä | Jesügei |
| Äiti | Hoelün |
| Uskonto | tengrismi |
Tšingis-kaani (mong. Чингис хаан, Tšingis haan, alkuperäinen nimi Temüdžin (Тэмүжин), 1162/1167 – 18. elokuuta 1227) oli mongolien sotilasjohtaja ja lainlaatija, joka valloitti 1200-luvun alussa suuren osan Keski- ja Itä-Aasiaa. Hän oli ensimmäinen Mongolivaltakunnan suurkaani, ja häntä pidetään Mongolian valtion isänä.
Nuorena kovia kokenut Temüdžin sai heimosotien tuloksena yhdistettyä hajanaiset mongoliheimot. Hänet julistettiin vuonna 1206 Tšingis-kaaniksi, kaikkia mongoleita hallitsevaksi suurkaaniksi. Otettuaan ensin Mongoliassa käyttöön kirjoitusjärjestelmän ja laadittuaan lain Tšingis aloitti laajat sotaretket, joilla hän sai käsiinsä suuria osia Euraasiasta. Näihin kuuluivat hyökkäykset Läntiseen Xiaan, Jin-valtioon, Karakitain valtakuntaan, Kovaresmiaan ja Afganistaniin. Lisäksi Tšingisin kenraalit kävivät sotajoukkoineen taistelemassa aina Mustanmeren rannikoilla asti.
Ennen kuolemaansa vuonna 1227 Tšingis-kaani nimesi seuraajakseen poikansa Ögedein ja pilkkoi valloituksensa kaanikunniksi neljälle pojalleen.
Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tiedot Tšingis-kaanin, alkuperäiseltä nimeltään Temüdžinin, elämästä perustuvat 1200-luvun alkupuolelta peräisin olevaan Mongolien salaiseen historiaan sekä muutamaan myöhempään kiinalaiseen ja arabialaiseen tekstiin.[1] Pian Tšingis-kaanin kuoleman jälkeen koottuun Mongolien salaiseen historiaan on kerätty Tšingisin elämän varrelta kaikki tapahtumat, joiden katsottiin selittävän hänen valtaannousunsa. Kirjan mukaan Tšingisin nousu perustui Taivaan (Tengrin) johdatukseen aina hänen klaaninsa muinaisista esi-isistä lähtien. Tarkoituksensa vuoksi kirjaa ei pidetäkään luotettavana historiateoksena.[2]
Temüdžin syntyi joidenkin tutkijoiden mukaan vuonna 1162, toisten mukaan vuonna 1167. Legendan mukaan hän piteli syntyessään oikeassa kädessään verihyytymää.[1] Toisen legendan mukaan suvun kantavanhemmat olivat sininen susi Börte Chino ja villipeura Gua Maral.[3][4] Temüdžin syntyi ylhäiseen perheeseen vanhimpana lapsena, hänen isänsä Jesügei oli Borjigin-klaanin heimopäällikkö ja hänen äitinsä oli Olkonud-klaanin Hoelün. Alle kymmenvuotiaana Temüdžinin oli määrä mennä naimisiin merkittävän mongolijohtajan Dei-secenin tyttären Börten kanssa. Hänen isänsä kuitenkin myrkytettiin sitä ennen, ja Temüdžin hylättiin arolle kuolemaan.[1]
Temüdžin eli aroilla kolmen tai neljän vuoden ajan äitinsä, äitipuolensa ja kuuden sisaruksensa kanssa luonnosta keräämällään ja metsästämällään ravinnolla. Kolmentoista vuoden iässä Temüdžin riitaantui velipuolensa Bekterin kanssa ja surmasi tämän.[2]
Vihollisklaani Taitšut halusi päästä Temüdžinista lopullisesti eroon ja vangitsi hänet kolmen päivän takaa-ajon jälkeen. Parin viikon kuluttua Temüdžinin onnistui paeta, ennen kuin hänet ehdittiin teloittaa. Temüdžin alkoi kerätä miehiä oman klaaninsa ja vaimonsa klaanin tueksi. Hänen vihollisensa hyökkäsivät, ajoivat Temüdžinin pyhälle Burhan Haldun -vuorelle pakoon ja ryöstivät Börten, jonka kanssa Temüdžin oli mennyt naimisiin.[2] Taivaan suojeluksessa ollut Temüdžin lähti ryöstäjien perään veriveljensä Jamukan ja 12 000 miehen kanssa ja pelasti vaimonsa.[5]
Mongolien yhdistäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Temüdžin voitti useita taisteluita, ja hänen armeijansa kasvoi. Lopulta Temüdžin yhdisti erillisistä, mutta toisilleen sukua olevista klaaneista muodostuneet Keski-Aasian paimentolaisheimot liittolaisten verkostoksi. Temüdžin nousi verkoston hallitsevaksi johtajaksi diplomatian, anteliaisuuden ja säälimättömän voimankäytön ansiosta. Hän alisti muun muassa tataarit, kereiitit, naimaanit ja merkiitit. Vuonna 1206 mongolit nimittivät Kerulenjoella Temüdžinin virallisesti johtajakseen, ja hän sai nimekseen Tšingis-kaani.[1]
Suurkaanina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uudistukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tšingis-kaani valitsi uiguurien kirjaimiston pohjalta laaditun kirjaimiston mongolin kielen kirjoitusjärjestelmäksi. Hän laaditutti vuosina 1206–1218 kirjallisen lain, jasan. Hän perusti myös hevoskuriirien jam-postiverkoston vaihtopaikkoineen. Hän laajensi omaa henkivartiokaartiaan (kesikten) 800 miehestä 10 000 mieheen, jotka edustivat turvallisuussyistä monia heimoja ja olivat hänen armeijansa ylimpien upseerien poikia.[1]
Sotaretket Kiinaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tšingis-kaani alkoi laajentaa valtakuntaansa taitavasti liikkuvien ja väsymättömien ratsujousimiestensä muodostaman armeijan avulla. Hän oli myös taitava käyttämään hyväkseen vihollistensa keskinäisiä kaunoja luodakseen eripuraa heidän välilleen. Tšingisin joukkoja motivoi valloituksista tasapuolisesti jaettu ja saatu ryöstösaalis ja voittoisille komentajille annetut maat ja orjat. Tšingis sai lyömiensä alueiden vasallihallitsijoilta suojelurahaa.[1] Tšingisin taktiikkaan kuului kaupunkien hävittäminen salamahyökkäyksillä ja joskus niiden koko väestön murhaaminen varoitukseksi muille kaupungeille.[1]
Sotaretket Läntiseen Xiaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mongoliasta etelään sijaitsi kolme kiinalaisvaltiota: tangutien Läntinen (Xi) Xia Mongolian lounaispuolella, Jin-dynastia kaakkoispuolella ja Song-dynastia niiden eteläpuolella.[6] Tšingis aloitti valloituksensa Läntisestä Xiasta, sillä heikkona ja arolla sijaitsevana se oli helpompi valloittaa kuin vuoristoinen ja linnoitettu Jin. Hän havitteli Läntisestä Xiasta saalista joukoilleen ja halusi tehdä maasta suojelurahaa maksavan vasallivaltionsa.[6]
Mongolit olivat tehneet Temüdžinin johdolla hyökkäyksiä Läntiseen Xiaan jo vuodesta 1205 alkaen, kun kereiittien johtaja oli paennut sinne. Tšingis-kaanin joukot tekivät keväällä 1209 suurhyökkäyksen Läntiseen Xiaan. Kun Tšingis oli valloittanut ensimmäiset rajakaupungit, tangutit pyysivät apua Jiniltä, joka kuitenkin torjui avunpyynnön. Suurkaanin joukot ratsastivat aavikon yli pääkaupunki Yinchuania edeltävään solaan, jota vartioi kymmenien tuhansien tangutien armeija. Kahden kuukauden odottelun jälkeen mongolit teeskentelivät vetäytyvänsä. Kun tangutit hyökkäsivät mongolien jälkijoukkojen kimppuun, pääjoukot yllättivät heidät. Näin mongolien tie pääkaupunkiin oli avoin.[6]
Kun mongolit saavuttivat Yinchuanin, he eivät pystyneet valloittamaan kaupunkia heti, sillä heiltä puuttuivat katapultit ja muut linnoitusten valloittamisessa tarvittavat heitto- ja murtolaitteet. He yrittivät aluksi hukuttaa kaupungin avaamalla padot, mutta alavalla maalla tästä oli haittaa vain mongoleille itselleen, jotka joutuivat vetäytymään kukkuloille. Toisaalta tangutien sadot olivat nyt pilalla ja heiltä alkoi loppua ruoka. Tangutien keisari antoi Tšingis-kaanille tyttärensä vaimoksi sekä kameleita, metsästyshaukkoja ja tekstiilejä. Saatuaan näin Läntisestä Xiasta itselleen vasallivaltion Tšingis lähti joukkoineen takaisin kohti kotimaata.[6]
Sotaretket Jiniin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Katso myös: Mongolien Jin-dynastian valloitus
Seuraavaksi Tšingis-kaani kävi Jin-dynastian kimppuun. Kiinan muuri ei pidätellyt mongoleita, sillä vielä 1200-luvun alussa muuri koostui helposti ylitettävistä maavalleista. Jin-valtiossa oli kuitenkin kymmenen kertaa enemmän asukkaita kuin mongolien valtiossa, sen armeija oli suurilukuinen ja kaupungit linnoitettuja.[6]
Tšingisin joukot kokoontuivat keväällä 1211 Hentii-vuorten eteläisiin laaksoihin ja ylittivät 800 kilometrin levyisen Gobin autiomaan kolmessa leveässä rivistössä. Mongolit ajoivat Jinin joukot takaisin pääkaupunkiinsa Pekingiin ja valloittivat useita kaupunkeja ja linnakkeita Keltaiseltajoelta Mantšuriaan, mukaan lukien Jin-valtakunnan toiseksi tärkeimmän kaupungin Shenyangin.[6]
Mongolit vetäytyivät ensin takaisin pohjoiseen mutta palasivat Jiniin ryöstelemään syksyllä 1212. Seuraavan kerran he hyökkäsivät kesällä 1213. Tällöin Tšingis jatkoi joukkoineen kohti pääkaupunki Pekingiä valloittaen ja tuhoten kaupunkeja kaikkialta. Pekingin piiritys kesti vuoden ja päättyi keväällä 1214. Mongolit lopettivat piirityksen, kun Jinin keisari oli luovuttanut prinsessan, 500 lasta, 3 000 hevosta ja suuren määrän silkkikangasta.[6]
Pekingin piirityksen seurauksena Jin alkoi siirtää pääkaupunkiaan Keltaisenjoen eteläpuolelle Kaifengiin. Kun vetäytymässä ollut Tšingis kuuli tästä, hän suuttui, palasi Pekingiin ja alkoi piirittää sitä uudelleen. Peking antautui kesällä 1215. Tšingis oli itse jo matkalla kotimaahan, kun mongolijoukot hävittivät Pekingin ja murhasivat tuhansia asukkaita. Näin mongolit olivat valloittaneet Jin-valtakunnan sydänmaat ja katkaisseet sen kahtia.[6]
Tšingisin kenraalit Mukali ja Kasar hyökkäsivät vuosina 1214-1216 Jin-valtion pohjoisosiin Mantšuriaan. Päästyään Tyynenmeren rannikoille joukot jatkoivat Korean niemimaalle ja saivat Korean hovista sotasaaliina kirjoituspaperia. Sen jälkeen Tšingis lähetti omia ja vasallivaltionsa Läntisen Xian joukkoja valloittamaan Jinin pääkaupunki Kaifengia Keltaisenjoen eteläpuolella. Kaupungin puolustus kuitenkin kesti hyökkäyksen.[6] Tytär Alakai Beki (n. 1191–1230 jälkeen) toimi sijaishallitsijana, sen jälkeen kun Tšingis lähti Kiinasta länteen.
Sotaretket länteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Mongolien hyökkäykset Kovaresmiaan
Tšingis lähetti vuonna 1218 sadan miehen ja 500 kamelin lähetystön Otrariin Kovaresmian ja Karakitain rajalle nykyisen Kazakstanin eteläosiin avatakseen kauppayhteydet länteen silkkitietä pitkin. Kaupungin kuvernööri Inaltšuk kuitenkin pidätti koko lähetystön ja sitten surmautti heidät šaahi Muhammadin käskystä. Tšingis lähetti vielä kolme uutta lähetystöä, mutta kun Muhammad oli surmauttanut nekin, nöyryytetty Tšingis lähti kostoretkelle länteen. Hän pyysi apujoukkoja vasallivaltioltaan Läntiseltä Xialta, mutta sen kuningas torjui avunpyynnön.[7]
Tšingisin armeija lähti matkaan 100 000 – 150 000 miehen vahvuisena ja kaksin- tai kolminkertaisella määrällä hevosia. Tällä kertaa Tšingisillä oli mukanaan myös Kiinasta saatuja piiritysaseita, kuten muurinmurtajia, rynnäkkötikkaita, trebucheteja ja liekinheittimiä. Tšingisin joukot kasvoivat matkan varrella mukaan ryöstetyillä käsityöläisillä ja insinööreillä, joiden avulla etenevä armeija pystyi rakentamaan itselleen teitä ja siltoja.[7] Tšingis piiritti Otraria viisi kuukautta, ja päästyään muurien sisäpuolelle valloitti kaupungin kuukauden kestäneissä taisteluissa. Kuvernööri Inaltšuk otettiin kiinni ja kidutettiin kuoliaaksi.[7]
Tšingis lähetti poikansa Jotšin valloittamaan Kovaresmian pohjoisosat ja lähti itse Kyzylkumin autiomaan poikki kohti Buharaa. Hän valtasi ja ryösti kaupungin ja sen linnakkeen keväällä 1220. Lopuksi hän surmasi kaupungin miehet ja otti pojat, naiset ja käsityöläiset mukaansa. Buharasta Tšingis jatkoi Samarkandiin, jossa šaahi Muhammad oleskeli. Mongolit valloittivat kaupungin ja kohtelivat sen väestöä samoin kuin Buharankin väestöä. Seuraavaksi mongolit valloittivat Gurganjin ja surmasivat kaikki asukkaat. Lopuksi Tšingis lähetti poikansa Toluin valloittamaan Mervin, Nišapurin ja Heratin kaupungit. Merv hävitettiin ja sen väestö murhattiin kokonaan.[7]
Tšingisin kenraalit Jebe ja Subutai lähtivät ajamaan Samarkandista paennutta Muhammadia takaa. Muhammad pakeni Kaspianmerelle mutta kuoli siellä pian. Hänen poikansa Jalal ad-Din yritti rakentaa vielä vastarintaa Afganistanista käsin, mutta hävisi Tšingisin johtamille joukoille. Jalal pääsi kuitenkin itse pakoon.[7] Tšingis ei jatkanut sotaretkeään etelämmäs kohti Intiaa. Sen sijaan hän kääntyi takaisin kohti Läntistä Xiaa selvittääkseen tilit niskuroivan vasallikuninkaan kanssa.[7]
Persialaishistorioitsijat väittivät mongolien surmanneen sotaretkellään kaikkiaan jopa yli neljä miljoonaa ihmistä.[7] Persialainen historioitsija Minhaj al-Siraj Juzjani kuvaili Tšingis-kaanin pitkäksi ja voimakasrakenteiseksi mieheksi, jolla on kissan silmät.[1]
Sotaretki Venäjälle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kun Tšingis oli valloittanut lähes koko Kovaresmian ja oli itse sotaretkellä Afganistanissa, hänen kenraalinsa Subutai ja Jebe jatkoivat vuonna 1221 joukkoineen Kaspianmeren länsipuolelle alistamaan uusia kansoja ja keräämään niiltä suojelumaksuja. Mongolit löivät aluksi kristityn Georgian Kaukasuksella ja jatkoivat sieltä Mustanmeren pohjoispuolisille aroille. Siellä he saivat vastaansa turkkilaiset kiptšakit. Lyötyään nämä taistelussa Jebe perusti tukikohtansa Dneprjoen varrelle ja Subutai jatkoi Krimin niemimaalle, missä sijaitsi Venetsian kauppatukikohta. Subutai antoi venetsialaisille yksinoikeuden Mustanmeren-kauppaan ja ajoi genovalaiset pois Krimiltä.[8]
Vuonna 1223 Subutai ja Jebe palasivat yhteen hyökätäkseen Etelä-Venäjälle. Mongolit olivat jälleen lukumääräisesti alivoimaisia mutta löivät venäläiset tehokkaammalla armeijallaan ja perinteisellä harhautus-vetäytymis -taktiikallaan. Mongolit saavuttivat Kiovan ruhtinaista voiton Kaltšik-joen taistelussa toukokuussa 1223. Sitä seuranneissa taisteluissa Volgan Bulgaria vastaan mongolit kuitenkin kärsivät tappion ja vetäytyivät Venäjältä takaisin Mongoliaan.[8]
Kuolema ja jälkimaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tšingis-kaani kuoli vuonna 1227 tuntemattomaan sairauteen piirittäessään Läntisen Xian pääkaupunki Yinchuania. Hän oli pudonnut muutamaa kuukautta aiemmin hevosen selästä metsästysretkellä, mutta ei tiedetä, vaikuttiko onnettomuus hänen kuolemaansa. Tšingis-kaanin ruumis kuljetettiin Mongoliaan ja haudattiin salaiseen paikkaan. Keskiaikaisten lähteiden mukaan hauta sijaitsee Burhan Haldun -vuoren lähettyvillä, ja samaan paikkaan haudattiin myös 40 orjanaista ja 40 hevosta.[1] Uusimman tutkimuksen mukaan todennäköisin kuolinsyy oli rutto, jonka taudinkuvaan Tšingis-kaanin ja hänen joukkojen oireet sopivat.[9]
Tšingis-kaanin kuoleman aikoihin vuonna 1227 mongolien valtakunta ulottui Keltaiseltamereltä Kaspianmerelle. Mongolivaltakunta jaettiin kaanikunniksi Tsingis-kaanin neljän pojan, Jotšin, Tšagatain, Toluin ja Ögödein kesken. Uudeksi suurkaaniksi nousi Ögödei. Tšingisin pojanpoika Kublai-kaani laajensi mongolivaltakuntaa entisestään.[1]
Mongoliassa Tšingis-kaania arvostetaan nykyisin mongolikansan isänä ja jumalallisena hahmona, ja maan pääkaupungissa hänen kunniakseen järjestetään erityisiä seremonioita.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Man, John: The Mongol Empire. Bantam Press, 2014. ISBN 9781448154647.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i j k Mark Cartwright: Genghis Khan World History Encyclopedia. 16.9.2019. Viitattu 19.4.2022.
- ↑ a b c Man 2014, ”1. His Destiny Ordained by Heaven.”
- ↑ Histoire Secrète des Mongols (pdf) (sivu 121) altaica.ru. Viitattu 21.2.2019. (ranskaksi)
- ↑ An Ancient Rural Culture Deals With Wolves Halfway Around The World mountainjournal.org. 13.2.2019. Viitattu 21.2.2019. (englanniksi)
- ↑ Man 2014, ”2. The Founder of His Nation.”
- ↑ a b c d e f g h i Man 2014, ”3. To the South.”
- ↑ a b c d e f g Man 2014, ”4. The Gates of Hell.”
- ↑ a b Man 2014, ”5. The Great Raid.”
- ↑ Wenpeng You, Francesco M. Galassi, Elena Varotto, Maciej Henneberg: Genghis Khan’s death (AD 1227): An unsolvable riddle or simply a pandemic disease?. International Journal of Infectious Diseases, 1.3.2021, 104. vsk, s. 347–348. doi:10.1016/j.ijid.2020.12.089. ISSN 1201-9712. Artikkelin verkkoversio. en
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Weatherford, Jack: Tšingis-kaani ja modernin maailman synty. (Alkuteos Genghis Khan and the Making of the Modern World, suomennos: Eila Salomaa, esipuhe ja jälkisanat: Lauri Harvilahti) Helsinki: Rosebud, 2022. ISBN 978-952-7313-62-6
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Tšingis-kaani Wikimedia Commonsissa
- Rise of Chinggis Khan Mongolia: A Country Study. Library of Congress, 1989.
| Edeltäjä: – |
Mongolivaltakunnan suurkaani 1206–1227 |
Seuraaja: Ögödei-kaani |
| ||||||||||||||||||||||||||
