Anglikaaninen kirkko

Canterburyn tuomiokirkko.

Anglikaaninen kirkko on Englannin reformaation myötä syntynyt kristillinen kirkkokunta, johon kuuluu maailmanlaajuisesti yli 78 miljoonaa jäsentä. Se on katolisen ja ortodoksisen kirkon jälkeen maailman kolmanneksi suurin kristillinen kirkkoyhteisö. Tosin baptisteja lienee maailmassa 110 miljoonaa, mutta siihen rekisteröityminen on epäselvää.

Anglikaanisen kirkkoyhteisön juuret ovat Englannin kirkossa, joka on yhteisön suurin jäsen. Canterburyn arkkipiispalla on kirkossa primus inter pares -asema (”ensimmäinen vertaistensa joukossa”). Anglikaanista kirkkoa kutsutaan joissakin maissa (lähinnä Pohjois-Amerikassa) episkopaaliseksi kirkoksi. Yhdysvalloissa suurin anglikaaninen kirkko on The Episcopal Church. Anglikaaneja on erityisesti Isossa-Britanniassa, Kansainyhteisön maissa sekä entisissä Britannian siirtomaissa.

Suomen Anglikaaninen kirkko on rekisteröity yhteisö, joka kuuluu Anglikaanisen kirkon Euroopan hiippakuntaan.

Historia

Anglikaanisen kirkkoyhteisön juuret ovat katolisessa lähetystyössä 500-luvulta, jolloin (vuodesta 597) Canterburyn piispanistuin muodostui englantilaisen kirkon keskuspaikaksi. 1500-luvun uskonnollisten myllerrysten aikana Englannin kirkosta muodostui oma erillinen kansallinen kirkkokunta. Se tapahtui osaksi poliittisista syistä, kun Englannin kuningas Henrik VIII halusi avioeron, jota katolisen kirkon johtaja paavi ei hänelle myöntänyt. Niinpä Henrik irrotti Englannin kirkon katolisesta kirkosta vuonna 1534. Päätökseen vaikuttivat myös lukuisat katolisen kirkon hallussaan pitämät maa-alueet, jotka kuningas tahtoi itselleen. Hän uskoi reformaation toteuttamisen protestanttisille kristityille. Englannin kuninkaasta tuli kuitenkin kirkon johtaja.

Oppi

Anglikaanisilla kirkoilla ei ole erillisiä tunnustuskirjoja, mutta anglikaaniset opinkohdat voidaan johtaa erityisesti ”39 uskontoartiklasta” 6969. Myös jumalanpalvelusta ja kirkkojärjestystä koskeva ohjeellinen teos The Book of the Common Prayer, ”Yhteisen rukouksen kirja”, on peräisin 1500-luvulta. Edelleen on käytössä vuodelta 1662 peräisin olevan Yhteisen rukouksen kirjan muoto ja sen kansalliset muunnelmat. Anglikaanisen uskon ja opin perustana on Raamattu, Ekumeeniset uskontunnustukset ja ”Lambethin nelikulmio”. 39 uskontoartiklaa ovat yhdistelmä luterilaisista, kalvinistisista ja katolisista uskonlauseista.

Anglikaanisuuden yhdistää protestanttisuuteen esimerkiksi se, että se pitää Raamattua uskon ja opin ylimpänä ohjeena. Apokryfikirjat ovat 39 uskonartiklan mukaan hyödyllisiä lukea, mutta ne eivät sovellu opin perustaksi. Tässä kohtaa anglikaanisuus siis yhtyy luterilaiseen näkemykseen asiasta. Anglikaanisuus katsoo myös ihmisen vanhurskautuvan yksin uskosta ja yksin armosta, Kristuksen sovitustyön perusteella (sola fide). Kalvinismin kanssa anglikaanisuuden ajatellaan yleensä jakavan ehtoolliskäsityksen, jonka mukaan ehtoollisen leipä ja viini ovat Jeesuksen ruumiin ja veren vertauskuvia, ja ehtoollinen on ennen muuta muistoateria. Kuitenkin vuonna 1981 julkaisussa niin sanotun ARCIC-prosessin asiakirjassa ”Eucharistic Doctrine” (Anglican - Roman Catholic International Commission - ”Eucharistic Doctrine”) anglikaanisuuden opetuksesi vahvistuu Kristuksen tosi läsnäolo ehtoollisessa. Tämä näkyy myös Porvoon sopimuksen tekstissä. Katolilaisuuden kanssa anglikaanisuus jakaa esimerkiksi näkemyksen piispanvirasta kirkon yhtenäisyyden ja oikeaoppisuuden takaajana. Anglikaanisuus korostaa katolilaisuuden lailla apostolisen seuraannon merkitystä; pätevän piispanviran edellytyksenä on, että piispan on vihkinyt pätevästi vihitty piispa, ja että piispuuden alku voidaan näin ollen jäljittää aina Kristuksen apostoleihin, jotka saivat virkansa Jeesukselta itseltään.

Anglikaaniset kirkot ovat olleet keskeisiä vaikuttajia nykyaikaisessa ekumeenisessa liikkeessä (muun muassa Canterburyn arkkipiispa William Temple ja piispa George Bell). Opillisesti anglikaanisuus edustaa välimuotoa katolisuuden ja protestanttisuuden välimaastossa. Sisäisesti anglikaaniset kirkot ovat perinteisesti jakaantuneet kolmeen päähaaraan: korkeakirkollisuuteen (High Church, anglokatolisuus), joka korostaa liturgiaa ja perinnettä, matalakirkollisuuteen (Low Church, evankelikaalisuus), joka korostaa pietismiä, evankeliointia ja karismaattisuutta, sekä laveakirkollisuuteen (Broad Church), joka korostaa liberaaleja ja kontekstuaalisia teologisia tulkintoja sekä suvaitsevaisuutta. Tämä kolmijako on vähitellen murtunut, kun muun muassa liturgisesti korkeakirkolliset seurakunnat ovat poliittisesti ja sosiaalisesti liberaaleja ja päinvastoin. Sama moninaisuus näkyy myös siinä, ettei anglikaanisilla kirkoilla, ei edes Englannin kirkolla, ole yhtä yhtenäistä virsikirjaa.

Anglikaanisessa kirkkoyhteisössä on ollut naispiispoja 1990-luvun alusta lähtien, ensimmäisenä Uudessa-Seelannissa ja sen jälkeen Yhdysvalloissa. Nykyisin Amerikan episkopaalisen kirkon johtavana piispana on myös nainen. Katharine Jefferts Schori vihittiin 19. kesäkuuta 2006 Yhdysvaltojen The Episcopal Churchin johtoon. Naispappeja anglikaanisessa kirkkoyhteisössä on useimmissa kirkoissa, muun muassa Irlannin kirkossa vuodesta 1991 lähtien ja Englannin kirkossa 1994 lähtien. Ensimmäinen nainen vihittiin Englannin kirkon piispaksi 2015.

Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on ehtoollisyhteys Britannian ja Irlannin anglikaanisten kirkkojen kanssa (Porvoon sopimus, 1996). Suomessa anglikaaninen kirkko toimii rekisteröityneenä uskonnollisena yhdyskuntana nimellä The Anglican Church in Finland. Kirkolla oli 138 rekisteröityä jäsentä vuonna 2014. Sillä on toimintaa Helsingin tuomiokirkossa ja Agricolan kirkossa.

Kirkon ristiriitoja

Pääartikkeli: Homoseksuaalisuus ja anglikaaninen kirkko

Vuonna 2003 Yhdysvalloissa vihittiin ensimmäinen avoimesti homoseksuaalinen piispa Gene Robinson New Hampshireen. Tämän jälkeen maailmanlaajuinen anglikaaninen kirkko rakoili ja neljä Yhdysvaltain hiippakuntaa (Fort Worth, Texas; Pittsburgh; Quincy, Illinois ja San Joaquin, Kalifornia sekä noin 60 seurakuntaa) ovat eroamassa ja liittoumassa homoseksuaalisuutta vastustavien afrikkalaisten kirkkojen kanssa. Nigeriassa, Ruandassa, Keniassa ja Ugandassa on vihitty piispoja Yhdysvaltoihin.

Ongelmaa pyrittiin sovittelemaan kesäkuussa 2008 anglikaanipiispojen Lambeth-konferenssissa. Näitä konferensseja pidetään joka kymmenes vuosi. Noin kolmannes kirkon piispoista boikotoi kokousta liberaalien amerikkalaisten piispojen osallistumisen vuoksi ja piti sitä ennen "Global Anglican Future Conference" (Gafcon) -kokouksen Jerusalemissa. Boikotoijat edustivat Nigerian, Kenian ja Ugandan kirkkoja, mutta myös Englannin kirkosta silloinen Rochesterin piispa Michael Nazir-Ali ja Lewesin piispa Wallace Benn, ja Sydneyn silloinen arkkipiispa Peter Jensen olivat joukossa.

Toinen kiistakysymys koskee naisten vihkimistä piispoiksi. Marraskuussa 2010 viisi piispaa erosi Englannin kirkosta ja liittyi katolisen kirkkoon kysymyksen vuoksi. Vatikaani on järjestänyt käännynnäisille erityisen tavan (Anglicanorum Coetibus) säilyttää joitain anglikaanisia traditioita. 26. tammikuuta 2015 Libby Lane vihittiin ensimmäisenä naisena Englannin kirkon piispaksi.

Lähteet

• Anglikaaniset kirkot. Uskonnot Suomessa.

Kirjallisuutta

• Heino, Harri: Mihin Suomi tänään uskoo. Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-0-27265-5.
• Metso, Pekka & Ryökäs, Esko (toim.): Kirkkotiedon kirja. Ekumeeninen johdatus kirkkojen oppiin ja elämään. Helsinki: Kirjapaja, 2005. ISBN 951-607-212-7.
• Percy, Martin: Anglicanism. Confidence, Commitment and Communion. Farnham: Ashgate, 2013. ISBN 978-1-4094-7035-9. (englanniksi)
• Räntilä, Kari M. ym. (toim.): Hyvät satamat. Suomen kristillisten kirkkojen ja yhteisöjen opinkäsityksiä. 2. korjattu painos. Helsinki: Suomen ekumeeninen neuvosto, 1995. ISBN 952-9529-18-X.

Aiheesta muualla

• Anglican Communion. (englanniksi)