Suur-Zimbabwe

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 18. joulukuuta 2012 kello 22.34 käyttäjän PtG (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tätä artikkelia on pyydetty vertaisarvioitavaksi. Voit auttaa Wikipediaa lukemalla ensin vertaisarviointipyynnön ja sen jälkeen osallistumalla keskusteluun tai muokkaamalla tätä artikkelia.
Suur-Zimbabwe
Näkymä soikean rakennuksen sisältä, vasemmassa reunassa kartionmuotoinen torni.
Näkymä soikean rakennuksen sisältä, vasemmassa reunassa kartionmuotoinen torni.
Sijainti

Suur-Zimbabwe
Koordinaatit 20°16′S, 30°56′E
Valtio Zimbabwe
Historia
Tyyppi rauniokaupunki
Huippukausi 1200–1400-luku
Valtakunta Zimbabwen kuningaskunta
Merkitys kuningaskunnan pääkaupunki
Aiheesta muualla

Suur-Zimbabwe Commonsissa

Suur-Zimbabwe on Zimbabwessa sijaitseva rauniokaupunki. Šonat perustivat kaupungin 1000-luvulla ja siitä muodostui merkittävä kauppakaupunki, joka oli 1300- ja 1400-luvuilla Zimbabwen kuningaskunnan pääkaupunki. Suur-Zimbabwe hylättiin kuitenkin 1400-luvun lopulla. Varmaa syytä ei tiedetä, mutta kaupunki oli käytännössä autio jo 1500-luvulla. Parhaimmillaan kaupungissa oli 10 000–20 000 asukasta.

Suur-Zimbabwen merkittävimmät rakennukset ovat kukkulalinnoitus ja soikea rakennus, joka on Saharan eteläpuolisen Afrikan suurin esihistoriallinen rakennelma. Soikea rakennus näyttää muuratulta aitaukselta, ja sen sisällä on pienempiä aitauksia ja korkea kartionmuotoinen torni. Kukkulalinnoituksen ja soikean rakennuksen välissä on laaksoraunioita. Rakennusten kivimateriaali on louhittu graniitista ja muurit on rakennettu ilman laastia.

Ensimmäiset raunioista kuulleet eurooppalaiset yhdistivät ne Saban kuningattareen, ja ensimmäisenä paikalla käynyt länsimainen kirjoittaja Karl Mauch päätteli valkoihoisten rakentaneen kaupungin. British South Africa Company käytti väitteitä hyväkseen, jotta voisi perustella valkoihoisten vallan nykyisen Zimbabwen alueella. Eurooppalaiset siirtomaaisännät väittivät pitkään, että Suur-Zimbabwe oli valkoisten takentama. Zimbabwen itsenäistyttä 1980 raunioiden poliittinen merkitys säilyi, sillä uusi hallitus halusi yhdistää kansan niiden avulla. Suur-Zimbabwesta löydetyistä lintuesineistä muodostui uuden valtakunnan symboli, ja Zimbabwen lintu on kuvattu muun muassa maan lipussa.

Sijainti

Raunioiden sijainti alueella: ylinnä kukkulalinnoitus, alhaalla soikea rakennus

Suur-Zimbabwe sijaitsee nykyisessä Zimbabwessa, 27 kilometriä Masvingon kaupungista kaakkoon. Sitä ympäröivät graniittikukkulat, joita halkovat monet joet ja purot. Alue on Zimbabwen ylätasangon keskikorkeudella.[1] Kukkulat muodostavat jyrkänteen, jonka vaikutuksesta vallitsevien kaakkoistuulien tuoma kosteus sataa alas. Suur-Zimbabwen ympräristössä sataakin enemmän kuin lähiseuduilla, ja siellä on myös usein sumua ja tihkusateita, jotka tuovat kosteutta.[2] Suur-Zimbabwen alueella sataa melko tasaisesti ympäri vuoden ja kokonaissademäärä on 700–800 millimetriä vuodessa, mikä takaa suhteellisen tiheän kasvillisuuden.[1] Suur-Zimbabwen ympäristö on houkutellut aina maanviljelijöitä ja karjankasvattajia, sillä sopivan kosteuden lisäksi kukkuloita ympäröivä maa on hiekkaperäistä ja kasvillisuus on melko runsasta. Lisäksi alueella kasvaa puita rakennustarpeiksi ja polttopuiksi ja siellä vaeltaa myös jonkin verran riistaeläimiä. Etelässä maasto laskeutuu ja kuivuu äkillisesti laajaksi ruohikkomaaksi, joka soveltuu erityisen hyvin karjankasvatukseen.[2]

Rauniot

Kukkulalinnoitus

Kukkulalinnoitus on rakennettu erilaisten lohkareiden päälle.

Kukkulalinnoitus on Suur-Zimbabwen vanhin suuri kivirakennelma.[3] Se on rakennettu soikealle alueelle, joka on noin 100 metriä pitkä ja 45 metriä leveä. Rakennelmassa on muurien lisäksi kivikkoja ja suuria graniittilohkareita. Kukkulalle johti ainakin kolme tietä lännestä. Niitä pitkin pääsi etelämuurin sisäänkäynnin kautta kapeaan ja jyrkkään käytävään, joka johdatti rakennuksen huipulle.[4] Muuri, jossa sisäänkäynti on, on rakennettu epätasaisten lohkareiden päälle. Siinä on käytetty tekniikkaa, joka estää kivien liukumisen lohkareiden päältä. Linnoituksen eteläinen muuri on puolestaan rakennettu suoraan jyrkänteen yläpuolelle. Muurin korkeus on 9,95 metriä ja paksuus 4,2 metriä.[3]

Kukkulalinnoituksen suurin rakennelma on läntinen muuri, joka oli myös näyttävästi koristeltu.[3] Muurin sisällä on rakennelman läntinen alue, jota ympäröivä muuri on keskimäärin 7,9 metrin korkuinen ja 5 metrin paksuinen.[4] Läntinen alue on arkeologisesti merkittävä, sillä sen stratigrafiasta pystytään erottamaan koko Suur-Zimbabwen asutushistoria. Alueella on 3–5 metrin paksuudelta kerrostunutta lattiaa.[3]

Linnoituksen itäisessä päässä on todennäköisesti tärkein seremonia-alue. Alueen sivut ovat noin 20 metrin pituiset, ja siellä on useita ihmisen tekemiä tasanteita.[4]

Soikea rakennus

Suuren aitauksen muuria.

Soikea, aitauksentapainen rakennus on selvästi suurin esihistoriallinen rakennelma Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Sen ulkomuuri on 11 metriä korkea ja 252 metriä pitkä.[3] Sen rakentamiseen on käytetty arviolta miljoona kiveä, ja se ympäröi noin 80 metriä pitkän ja 55 metriä leveän alueen.[4]

Kartionmuotoinen torni.

Soikean rakennuksen sisällä on pienempiä aitauksia ja kaksi muurien reunustamaa rinnakkaista polkua, jotka johtavat kartionmuotoisen tornin luo.[5] Torni on aitauksen nuorin rakennelma. Se on noin kymmenen metriä korkea ja halkaisijaltaan lähes viisi metriä, mutta se kapenee ylöspäin, ja huipulla halkaisija on enää noin kaksi metriä. Torni on rakennettu kokonaan kivestä, eikä sen sisässä tai alla ole muita rakennelmia. Sen käyttötarkoitusta on tiedetä, mutta koska sillä ei vaikuttaisi olleen minkäänlaista käytännöllistä merkitystä, sen merkitys oli todennäköisesti symbolinen. Torni oli luultavasti merkittävä, sillä sen luo johtaa kaksi erillistä polkua. Sen vieressä oli lisäksi pienempi torni.[4]

Aitaukseen on kolme sisäänkäyntiä muurin pohjois- ja luoteisosissa. Sen kehitysvaiheita on nykyään vaikea määrittää, sillä varhaisissa kaivauksissa tuhottiin yli metrin syvyydeltä kulttuurijäänteitä.[5]

Laaksorauniot ja ympäröivä asuinalue

Kukkulalinnoituksen ja soikean rakennuksen välissä on laakso, jossa on monien pienempien aitauksien jäänteitä. Aitauksien välillä on monta rinnakkaista, muurein eroteltua kulkureittiä, joista pisin ulottuu kukkulalinnoituksesta suureen aitaukseen. Reitit ovat tarkasti määriteltyjä, joten voi olla, että asukkaiden kulkureittejä haluttiin kontrolloida.[3] Nykyisten laaksoraunioiden aitauksissa on asunut todennäköisesti noin 50 perhekuntaa, jotka kuuluivat kaupungin eliittiin.[4]

Kukkulalinnoitus, soikea rakennus ja laaksorauniot käsittävät koko Suur-Zimbabwen alasta voin noin kymmenyksen, mutta käytännössä kaikki kivirakennukset ovat niiden alueella. Suurin osa kansasta asui keskusaluetta ympäröivillä kukkuloilla, joilta on löytynyt dhaka-rakennelmia ja muureja.[3]

Esinelöydöt

Kopio Suur-Zimbabwen kivilinnuista.

Suur-Zimbabwen tunnetuin esinelöytö on kahdeksan suurta lintua, jotka on veistetty noin kaksi metriä korkeiden monoliittien huipulle. Ne ovat kiilleliusketta tai vuolukiveä eivätkä ne esitä mitään tunnettua lintua. Ne eivät edusta mitään tunnettua taideperinnettä, ja todennäköisesti ne ovat useamman tekijän tekemiä.[6] Alueelta on löytynyt myös muita vuolukivisiä esineitä, kuten koristamattomia ja koristeltuja kulhojen osasia.[7]

Suur-Zimbabwesta löydetty keramiikka on lajiteltu viiteen luokkaan: Luokan 1 esineistö on vanhinta, 400–700-luvuilta. Luokan 2 Gumanye-keramiikka on 1100-luvun puolivälin ja 1200-luvun alun väliseltä ajalta. Luokan 3 esineet ovat 1200-luvulta ja luokan 4 esineet 1200-luvun lopusta 1500-luvun puoleenväliin. Uusimmat, luokan 5 esineet ovat Karanga-keramiikkaa 1800-luvulta.[8] Kolmen ensimmäisen luokan keramiikkaa on löytynyt vain kukkulalinnoituksesta.[7]

Metallintyöstöstä on löytynyt todisteita ympäri aluetta. Sulatusuunien, -astioiden ja kuonan lisäksi on löydetty erilaisia metallityökaluja, kuten talttoja, puukkoja, kuokkia, nuolenkärkiä, keihäänkärkiä ja kirveitä. Pääosa kupari-, pronssi- ja kultalöydöksistä on pieniä helmiä tai ohuita levyjä, joita on käytetty koristeluun.[7] Suur-Zimbabwesta on löytynyt myös muualta, muun muassa Lähi-idästä ja Kiinasta, tuotuja lasihelmiä ja keramiikkaa.[9]

Arkkitehtuuri

Muurit ja lattiat

Lähikuva muurista ja sisäänkäynnin päällä olevasta päällyslaudasta.

Suur-Zimbabwen muurien tärkein rakennusaine on graniitti, joka on pääosin biotiittia. Lisäksi muureihin on käytetty diabaasia, rautamalmia, puuta ja dhaka-savea. Kiviaines on louhittu läheltä monumenttia ja muurit on rakennettu kylminä ilman laastia.[10]

Muureilla on kaksi eri käyttötarkoitusta: ne ovat joko vapaasti seisovia seinämuureja tai tukimuureja, jotka tasoittavat maanpinnan tasoeroja. Vapaasti seisovissa muureissa on yleensä kaksi julkisivua, joihin kivet on tarkasti aseteltu. Muurin sisällä kivet eivät ole yhtä säännöllisen muotoisia tai kokoisia, mutta nekin on pakattu tarkasti ulkoseinien väliin. Tukimuureissa on yksi julkisivu. Niiden sisällä kivet ovat epäsäännöllisempiä kuin vapaasti seisovissa muureissa ja kivien seassa on täyttömaata.[10]

Muurit on rakennettu joko kallion tai maan päälle. Perustusten laatu vaihtelee huomattavasti, ja maalle rakennettujen muurien perustus koostuu graniittilohkareista. Perustukset voivat olla maan pinnalla, mutta osa on kaivettu maahan. Joidenkin perustusten alla on käytetty dhaka-savea, jotta muuri saatiin vaakasuoraan.[10]

Muurit on jaettu ulkoasunsa perusteella neljään luokkaan, P-, Q-, PQ- ja R-tyyppiin. P-muurit on rakennettu epäsäännöllisen muotoisista ja kokoisista kivistä, jotka on kuitenkin aseteltu melko vaakasuoriin linjoihin, ja joitakin kiviä on myös vähän muotoiltu. Kivet on aseteltu tarkasti, eikä muurissa ole paljoakaan koloja. Q-muurit on kasattu melko säännöllisistä ja samankokoisista suorakaiteen muotoisista kivistä, ja ne muodostavat lähes suoria linjoja. Q-muurien kiviä on muotoiltu jonkin verran, ja ne ovat noin 18–25 senttimetriä leveitä ja 10–15 senttimetriä korkeita. PQ-tyyppi on näiden kahden tyypin välimuoto. R-muurit on rakennettu kaikkein epäsäännöllisimmistä kivistä, joiden välissä on pienempiä kiviä kolojen täyttämiseksi. Vaikka muurien tyylijako on tehty lähinnä ulkonäön perusteella, Q-muurit ovat myös rakenteellisesti parempia kuin P-muurit.[11]

P-tyypin muureja rakennettiin suurin piirtein vuosina 1275–1350, minkä jälkeen rakennettiin Q-tyypin muureja Suur-Zimbabwen autioitumiseen saakka. P- ja Q-muureja on merkittävissä rakennuksissa, kuten kukkulalinnoituksessa ja soikeassa rakennuksessa. R-tyyppiin kuuluvat ympärysmuurit ja muut rakennelmat.[12]

III-kauden aikana kukkulalinnoituksiin alettiin tehdä soralattioita, jotka yleistyvät IV-kauden aikana kaikissa kivirakennuksissa. Lattiat ovat erikokoisia, mutta niissä on kuitenkin joitain yhteisiä piirteitä. Lattioilla oli matalia penkkejä, tulisijoja ja ruukkutelineitä.[9]

Dhaka-rakennukset

Dhaka on yleinen afrikkalainen rakennusmateriaali, jossa savi toimii graniittisoran sidosaineena. Kuivana sekoitus on kestävää, ja sitä kutsutaan dhaka-sementiksi. Suur-Zimbabwen dhaka-rakennuksista vain harvat ovat säilyneet näkyvissä, sillä suurin osa rakennelmista on peittynyt kasvillisuuden, maaperän tai kivimurskan alle.[13]

Kivirakennelmien läheisyydessä olevat kummut ovat jäännöksiä rappeutuneista dhaka-rakennelmista. Kaivauksissa on löytynyt merkkejä lattioista, seinistä ja myös taiteellisista koristekuvioista. Suur-Zimbabwen dhaka-rakennukset eroavat jonkun verran modernin Afrikan dhaka-majoista, jotka ovat yleensä yksihuoneisia. Suur-Zimbabwen rakennelmat oli usein jaettu kahteen tai useampaan huoneeseen, ja niissä saattoi olla veranta ja monta eri lattiatasoa. Osa seinistä ei ollut kantavia, eikä niitä yhdistetty ulkoseinien vahvistavaan puurakenteeseen, vaan niiden tarkoituksena oli jakaa sisätiloja osiin. Verantaa saattoi ympäröidä matala aita.[13]

Suurin osa dhaka-rakennuksista oli joko harmaasta tai ruskeasta materiaalista. Väriero johtui siitä, että aines oli peräisin eri louhokselta. Materiaalissa oli paljon piidioksidia ja alumiinia sekä jonkin verran kalium- ja rautaoksidia.[13]

Historia

Rakentaminen ja rappio

Suur-Zimbabwen perustana oli todennäköisesti pieni maanviljelyyn keskittynyt kylä, joka perustettiin ehkä 300-luvulla.[14] Arkeologit ovat jakaneet asutuksen viiteen kauteen. Ensimmäinen kausi keskittyi kukkulalle ja kesti noin 400-luvulta 700-luvulle. Tämän jälkeen alue hylättiin, kunnes sinne perustettiin uudelleen kylä noin 1100-luvun puolivälissä.[8] Ensimmäinen ajanjakso voidaan jakaa edelleen kahteen osaan: Ia- ja Ib-kausiin. Ia-kaudella alueella asui maanviljelyä ja laiduntamista harjoittanut kansa, ja Ib-kaudella 700-luvulla Zhizo-kulttuuri.[12]

II-kausi oli noin vuodesta 1150 vuoteen 1220, ja silloin paikalle asettuivat varhaiset šonat. II-kauden arkeologiset löydökset ovat kerroksessa, joka on vielä selvästi muurien alapuolella, joten Suur-Zimbabwen kivimuureja alettiin rakentaa vasta aikaisintaan 1200-luvulla.[12] Šonahallitsijoiden vauraus oli alkujaan karjan paimentamisesta, mutta lähialueilta löydettiin 1100-luvulla kultaa. Kylästä kehittyi 1200-luvulla merkittävä kultakaupan keskus. Šonahallitsijat rikastuivat kultakaupalla, keräsivät vahvan armeijan laajentaakseen asuinalueitaan ja rakensivat pääkaupunkiin kivirakennelmia, josta kaupunki on sittemmin saanut nimensä. Šonien dzimba dza mabwe tarkoittaa kivitaloja,[15] dzimba woye taas pyhiä taloja.[16]

Suur-Zimbabwen III-kausi osui sen eteläpuolella sijainneen Mapungubwen kukoistuskauteen, ja kaupungista on löytynyt myös Mapungubwe-vaikutteisia elementtejä.[12] Arkeologien mukaan ensimmäiset kivirakennelmat rakennettiin kolmannella kaudella.[8] IV-kaudelle (1275–1420/50) osui Suur-Zimbabwen nousu- ja kukoistusjakso. Neljäs kausi on jaettu kolmeen osaan. IVa-kaudella (1275–1300) kaupunki alkoi kasvaa ja hallita laajaa kauppaa.[12] Asutus levittäytyi 1300-luvulla kukkulalinnoituksesta sitä ympäröivään laaksoon.[8]

Suur-Zimbabwen merkittävin vaihe on IVb-kausi, joka kesti vuodesta 1300 vuoteen 1450.[12] Suur-Zimbabwe hallitsi 1300-luvulla suurta aluetta Zimbabwen kuningaskuntaa, joka ulottui pohjoisessa Sambesijoelle, etelässä Limpopojoelle, lännessä Kalaharin aavikon reunamille ja idässä itäisille vuoristoalueille. Suur-Zimbabwessa oli parhaimmillaan 10 000–20 000 asukasta 1400-luvun lopulla ennen romahdustaan.[15]

Suur-Zimbabwe romahti 1400-luvun lopulla, ja 1500-luvulle tultaessa kylä oli jo käytännössä autio. Kaupungin IVc-kaudeksi on erotettu ajanjakson vuodesta 1450 vuoteen 1550, jolloin siellä oli vain pieni asutuskeskus laaksoalueella. Historioitsijat eivät ole yksimielisiä romahtamisen syistä. Monet uskovat, että alueen maataloustuotanto ei pystynyt enää vastaamaan suureen asukaslukuun. Toisen teorian mukaan kaupunki menetti merkityksensä kultakaupassa, kun kultaa alettiin kuljettaa Sambesia pitkin eikä kaupungin läpi.[15][12] Perinteisiä idän kauppareittejä lisäksi sekoittivat eurooppalaisten tulo alueelle.[17]

Mwene Mutapa ja Butua jatkoivat Suur-Zimbabwen valtaperinnettä sen romahtamisen jälkeen. Niissä käytettiin vastaavaa arkkitehtuuria ja keramiikkatyyliä kuin Suur-Zimbabwessa. Vaikka romahtamisen syistä ei ole varmaa tietoa, Suur-Zimbabwen taloudellinen merkitys loppui, vaikkakin kaupankäynti esimerkiksi Khamissa jatkui. Kaikki eivät kuitenkaan hylänneet Suur-Zimbabwen aluetta, vaikka kaupunki ei pystynytkään enää ylläpitämään eliittiä. Lähistöllä asui edelleen maanviljelijöitä, ja aivan Suur-Zimbabwen lähellä sijaitsi vielä 1800-luvullakin šonakylä.[18]

Eurooppalaiset löytöretket

Karl Mauchin kirjoituksia Suur-Zimbabwesta.

Portugalilaiset kirjoittivat ensimmäisinä kaakkoisen Afrikan historiasta ja maantieteestä, ja varhaisimmat merkinnät Suur-Zimbabwestakin ovat portugalilaisilta. Ensimmäisenä kaupungista kirjoitti Diogo de Alcáçova, joka viittasi Zunbanhy-nimellä Mwene Mutapan kuninkaan kivirakennelmia Portugalin kuninkaalle kirjoitetussa kirjeessä. Duarte Barbosa puolestaan kirjoitti kuulopuheiden perusteella 1514 teoksessaan Livro de Duarte Barbosa Zimbaoche-nimisestä sisämaakaupungista.[17][19][20]

Portugalilainen historioitsija João de Barros kirjoitti 1552 Portugalin valloituksia käsitelleessä teoksessaan De Asia Suur-Zimbabwesta, vaikka hänkään ei ikinä ollut nähnyt kaupunkia. Hän oli kuitenkin kuullut Mosambikin satamakaupungeissa sisämaan suuresta kivipalatsista. Barros yhdisti sen Axumaan, yhteen Saban kuningattaren kaupungeista. Toiset portugalilaiset kronikoitsijat yhdistivät sisämaan kaupungin kultakauppaan ja olivat sitä mieltä, että se oli Ofiri, jossa Saban kuningatar tuotti kultaa kuningas Salomolle.[16] Todennäköisesti myytti Suur-Zimbabwen yhteydestä Salomoon oli siirtynyt portugalilaisilelle arabeilta, jotka halusivat hallita rikkaita kauppareittejä. He pyrkivät oikeuttamaan valta-asemansa seudulla yhdistämällä alueen Salomoon, joka oli myös merkittävä henkilö muslimeille.[21] Käsitys Suur-Zimbabwen yhteydestä Salomoon juurtui Euroopaan, ja vuonna 1652 Kapmaahan asettuneet buurit lähettivät useita retkikuntia etsimään Salomon kaivoksia. Lisäksi portugalilaiset tutkimusmatkailijat yrittivät löytää kultakaivoksia. Muun muassa Goan kuvernööri lähetti retkikunnan eteläiseen Afrikkaan.[22]

Myytit sisämaan kultakaupungista elivät vuosisatoja. Saksalainen Karl Mauch kiinnostui Ofirin löytämisestä ja lähti vuonna 1871 etsimään sitä nykyisen Zimbabwen alueelta.[16] Häntä ennen paikan tunsi tosin saksalaissyntyinen, lapsena Amerikkaan siirtynyt ja sittemmin eteläafrikkalaistunut seikkailija Adam Renders, joka oli avioitunut afrikkalaisen päällikön tyttären Elsie Praetoriuksen kanssa.[23] Elokuussa Mauch tapasi saksalaisen kauppiaan, joka kertoi hänelle ”melko suurista raunioista, joita ei kukaan mustaihoinen olisi pystynyt rakentamaan”. Syyskuun alussa paikallinen šona opasti Mauchin Suur-Zimbabwen raunioille. Mauch löysi paikalta vuolukivestä ja raudasta tehtyjä esineitä, joista hän päätteli, että paikalla oli joskus elänyt valkoisia. Hän ei muuttanut portugalilaisia käsityksiä ja piti esimerkiksi oven päällyslaudasta veistämäänsä palaa fonikialaisten tuomana libanoninsetrinä.[16] Thomas Baines sijoitti ensimmäisenä Suur-Zimbabwen kartalle. Hänen vuonna 1873 julkaistu kartta käsitteli Kaakkois-Afrikan kultakenttiä, ja siinä Suur-Zimbabwe oli merkitty ”Saban kuningattaren oletettuna valtakuntana”. Niin kutsuttu kadonnut kaupunki inspiroi myös kirjailija H. Rider Haggardia, jonka vuonna 1885 ilmestynyt Kuningas Salomon kaivokset menestyi kaupallisesti.[24]

Ensimmäiset arkeologiset tutkimukset

Mauchin ajatukset vakuuttivat Cecil Rhodesin, jonka British South Africa Company (BSAC) oli juuri miehittänyt Suur-Zimbabwen pohjoispuolisen Mashonamaan. BSAC halusi varmistua raunioiden alkuperästä ja aloitti alueella tutkimukset, joiden johtoon valittiin Theodore Bent.[16] Rhodesin lisäksi kaivauksia sponsoroivat Royal Geographical Society ja British Association for the Advancement of Science.[25] Bent myötäili osittain alkuperäisiä näkemyksiä ja oli sitä mieltä, että kaupungin oli rakennuttanut foinikialaisten tapainen kansa Arabian alueelta. Bent ei kuitenkaan yhdistänyt raunioita Saban kuningattareen.[16] Hänen mukaans erityisesti todisteet eräänlaisestä falloskultista viittaasi rakennelman foinikalaiseen alkuperään.[26] Bent teki kaivauksia muun muassa soikean rakennuksen kartionmuotoisen tornin juurella ja tuhosi samalla merkittäviä osia rakennuksen stratigrafiasta. Hän löysi joitain persialaisia lasihelmiä, mutta hävitti suuren osan löydöistään, joita piti myöhemmin alueelle tuotuna ”kafferiroskana”.[27] Bent kuitenkin ymmärsi monien esineiden arvon ja perusti Rhodesia Ancient Ruins -yrityksen, jolla oli erityisoikeus Rhdoesian raunioihin.[26]

Bentin yrityksen toimintaan osallistui muun muassa paikallinen toimittaja Richard Nicklin Hall, joka pystyi sen avulla esittelemään itsensä vanhojen esineiden tuntijana ja tutkijana. Hall julkaisi 1902 paikallisen kullanetsijän W. G. Nealin kanssa teoksen The Ancient Ruins of Rhodesia, jossa Suur-Zimbabwen historia jaettiin osiohin. Kirjan mukaan Saban kausi oli 2000–1100 eaa. ja foinikialainen kausi alkoi ajanlaskun alun tienoihin. Sitä seurasi siirtymävaihe, joka muuttui lopulta nykyiseen rappion kauteen.[26] BSAC nimitti Hallin Suur-Zimbabwen kuraattoriksi. Hänen tehtäviin kuului rakennuksen suojeleminen, mutta hänelle ei annettu kuitenkaan valtuuksia tutkimuksiin. Hall aloitti silti alueella kaivaukset, joita eräs arkeologi myöhemmin kuvasi ”hirveimmiksi, mitä ikinä oli nähnyt”. Hall erotettiin, kun hänen kaivauksensa tulivat BSAC:n johdon tietoon.[16] Hall kaivoi erityisesti soikean rakennuksen alueella ja tuhosi monia dhaka-rakennelmia ja afrikkalaisesta alkuperästä todistavia esineitä. Hän ei myöskään peittänyt kaivauksiaan, ja monet myöhemmistä eroosio-ongelmista ovat hänen aiheuttamiaan. Hall julkaisi 1905 teoksen Great Zimbabwe, joka oli suosittu uudisasukkaiden keskuudessa. Osittain Hallin aiheuttamien tuhojen takia BSAC julkaisi 1909 raportin, jossa määriteltiin, miten kohdetta piti suojella. Raportin pohjalta Hallin seuraajaksi nimetty S. Wallace järjesti vuosina 1914–1931 Suur-Zimbabwen restaurointityöt, jotka olivat kuitenkin epätarkat.[28]

David Randall-MacIverin kuva suuren aitauksen muurista.

Hallin epätieteellisten kaivauksien seurauksena British Association for the Advancement of Science päätti rahoittaa Suur-Zimbabwessa uuden tutkimuksen. Kaivauksien johtoon valittiin William Flinders Petrien oppilas ja kollega David Randall-MacIver.[29] Hän olikin ensimmäinen aluetta tutkinut koulutettu arkeologi. Randall-MacIver kirjoitti 1906, että aluetta asuttanut kansa kuului šonien esi-isiin.[30] Vaikka hän hylkäsi aiempien kirjoittajien raamatulliset mielipiteet Suur-Zimbabwen historiasta ja vaikka zimbabwelaistutkija Peter Garlake on kutsunut Randall-MacIveriä alueen modernien kaivausten käynnistäjäksi, hänen mielipiteensä olivat edelleen rasistisesti värittyneitä. Randall-MacIverin mukaan Suur-Zimbabwe oli rakennettu samaan tapaan kuin muutkin alueen historiallisista monumenteista. Keskeisimmät osat olivat rakennettu huolellisesti, mutta pääosin rakennelmat olivat huolimattomasti tehtyjä.[29]

Alueen eurooppalaiset siirtolaiset eivät hyväksyneet Randall-MacIverin löydöksiä. Hall väitti, ettei Randall-MacIverillä ollut todellista tietämystä Afrikasta, eikä uudisasukkaat halunneet tunnustaa afrikkalaista alkuperää, sillä se oli ristiriidassa heidän tavoitteidensa kanssa. Eurooppalaiset kokivat asuttavansa oikeutetusti Zimbabwea, koska he olivat herättämässä henkiin valkoihoisten fonikialaisten perustamaa kulttuuria.[27] Randall-MacIverin tutkimusten aiheuttaneen ristiriidan jälkeen British Association for the Advancement of Science rahoitti 1929 kolmannen tutkimuksen.[29] Tällä kertaa kaivauksia johti Gertrude Caton-Thompson, joka myös päätteli sen olevan afrikkalaisten luoma.[30] Caton-Thompsonillakin oli kuitenkin hieman samantapaisia ennakkoluuloja kuin Randall-MacIverilläkin. Hänkään ei pitänyt raunioita erityisen taitavasti rakennettuina, ja hänen mukaansa rakentajat olivat saaneet huomattavasti vaikutteita Afrikan ulkopuolelta. Caton-Thompsonin ajatukset rakennusten afrikkalaisesta alkuperästä otettiin tiedeyhteisössä vastaan, ja esimerkiksi arkeologi Henri Breuilin mukaan kysymys oli lopullisesti ratkaistu.[31]

Poliittinen taistelu ja modernit tutkimukset

Caton-Thompsonin jälkeen alueella tehtiin melko vähän kaivauksia. Merkittävimmät kaivaukset olivat vuoden 1958 Roger Summersin ja Keith Robinsonin johtamat tutkimukset. Pääosa ajan kaivauksista tehtiin stratigrafisten jaksojen varmistamiseksi ja radiohiiliajoituksen tekemiseksi.[32] Suur-Zimbabwessa 1950–1970-luvuilla tehdyt kaivaukset kuitenkin varmistivat lopullisesti rakennusten afrikkalaisen alkuperän. Tuona aikana tehdyt löydökset ovat keskeisiä myös koko madzimbabwe-perinteen tutkimisessa. Rakenteiden arkeologiset ja arkkitehtoniset tulkinnat ovat 1960-luvun jälkeen vakiintuneet arkeologien keskeisimmiksi kysymyksiksi.[33]

Vaikka tutkijat alkoivat olla yksimielisiä Suur-Zimbabwen rakennuttajista, valkoihoiset siirtolaiset pitivät yllä edelleen myyttiä sen foinikialaisista historiasta.[34] Ajatus nousi esille varsinkin, kun Rhodesia julistautui itsenäiseksi 1965.[35] Rhodesian Front -puolue valvoi 1965–1980 kaikkia julkaisuja ja pyrki estämään sen, ettei tieto Suur-Zimbabwen afrikkalaisesta alkuperästä leviäisi yleiseen tietoon.[34] Vuonna 1971 arkeologi Peter Garlake erosi muistomerkkien tarkistajan virasta, kun hallinto oli antanut salaisen määräyksen, joka kielsi virallisilta tahoilta mahdollisuuden esittää Suur-Zimbabwen afrikkalaisena rakennelmana. Rhodesian valkoinen hallinto oli erityisen huolestunut siitä, että monumentti oli noussut maassa enemmistönä olleiden tummaihoisten kulttuurihistorialliseksi symboliksi.[35] Kansallisliike näki Suur-Zimbabwen arvon, ja esimerkiksi poliittisia puolueita nimettiin sen mukaan.[34]

Rhodesian sisällissodan aikana 1976–1980 suurin osa arkeologisista kohteista jätettiin hoitamatta. Maan itsenäistyessä vuonna 1980 sen nimeksi tuli Zimbabwe, ja uusi hallitus näki Suur-Zimbabwen kansallisen ylpeyden aiheena ja potentiaalisena turistikohteena. Se pysyi edelleen poliittisena välineenä, ja hallitus pyrki kasvattamaan afrikkalaista kansallistunnetta. Suur-Zimbabwesta löydetyt esineet muodostuivat kansallisiksi symboleiksi, ja ne päätyivät muun muassa rahoihin, postimerkkeihin ja maan lippuun.[34]

Ensimmäisiä laajempia tulkintoja Suur-Zimbabwesta julkaisivat Peter Garlake ja Thomas Huffman, jotka ovat esitelleet ajatuksiaan 1970-luvulta lähtien. Garlaken ja Huffmanin tulkinnat eroavat joiltakin osin toisistaan.[32] He ovat erimielisiä erityisesti soikean rakennuksen käyttötarkoituksesta. Huffman on tutkinut eteläafrikkalaista vendakansaa, joilla on eräänlainen tyttöjen initaatiokoulu. Hänen mukaansa naiset käyttivät soikeaa rakennusta hallitsijaperheiden tyttäreiden kouluttamisessa ja rakennuksen arkkitehtoniset elementit olivat eräänlaisia symboleja: suuri kartionmuotoinen torni edusti vanhemman miehen asemaa ja pienempi torni sen vieressä naisen asemaa. Garlake puolestaan pitää soikeaa rakennusta kukkulalinnoituksen seuraajana hallitsijoiden asuinpaikkana. Kukkulalinnoituksesta olisi sen jälkeen tullut henkimaailmaan yhteydessä olleiden meedioiden koti.[36]

Suur-Zimbabwessa ei ole 1970-luvun jälkeen tehty ainuttakaan yhtenäistä ja laajaa arkeologista tutkimusta. Tutkimukset ovat olleet yleensä yksittäisiä, ja tieteelliset kirjoitukset ovat yleensä keskittyneet vain alueen suojelun tutkimiseen.[37] Monumentin suojelu on kuitekin muuttunut kansainväliseksi, kun Unesco valitsi 1986 Suur-Zimbabwen maailmanperintöluetteloon.[38] Vaikka tutkijat ovat nykyään yksimielisiä siitä, että rakennus on afrikkalaista alkuperää, vastakkaisia teorioitakin esiintyy edelleen. Teoriat Suur-Zimbabwen seemiläisestä alkuperästä vahvistuivat 1990-luvulla, kun eteläafrikkalaisten lembojen perimästä löytyi juutalaisia vaikutteita.[39]

Yhteiskunta

Näkymä kukkulalinnoituksesta laaksoon; oikeassa yläkulmassa on soikea rakennus ja kuvan keskellä laaksoraunioita, joissa asui muun muassa virkamiehiä.

Suur-Zimbabwen asukkaat tulivat toimeen karjaa, vuohia ja lampaita kasvattamalla. Lisäksi he viljelivät durraa, sormihirssiä ja papuja. Alueelta on löytynyt todisteita raudan ja kullan sulattamisesta. Rautaa käytettiin erilaisten työkalujen valmistamiseen, kun kuparia, pronssia ja kultaa käytettiinä lähinnä hallitsijoiden koruissa ja koriste-esineissä.[40]

Suur-Zimbabwen vauraus perustui kaupankäyntiin. Se kävi kauppaa sekä Afrikan sisämaan että Intian valtameren rannikon kanssa.[41] Rannikolta kauppareitit ovat ulottuneet sekä Arabian että Kiinaan asti.[17] Zimbabwen kuningaskunnan sisäiseen kauppaan Suur-Zimbabwe todennäköisesti tarjosi rautatyökaluja, aseita, kuparia, suolaa, kultaa ja rannikolta tuotuja lasihelmiä. Rannikolle Suur-Zimbabwesta vietiin kultaa, norsunluuta, kuparia, orjia ja Afrikan eksoottisia tuotteita. Tuotteet vietiin luultavasti nykyisessä Mosambikissa sijaitsevaan Sofalan kaupunkiin, jonka kaupankäyntiä valvoi Kilwa Kisiwani. Vaihdossa Suur-Zimbabwe sai persialaista ja kiinalaista keramiikkaa, lasi- ja metalliesineitä sekä todennäköisesti vaatteita.[41] Kaupankäynti rikastutti Suur-Zimbabwen lisäksi siis rannikkokaupunkeja, Sofalaa, Kilwa Kisiwania ja Malindia. Sveitsiläisen tutkijakirjoittajan Jean Villainin arvion mukaan rauta Euroopassakin kysyttyyn damaskiteräkseen on ainakin osittain ilmeisesti peräisin eteläisestä Afrikasta juuri näiltä seuduilta.[17] Suur-Zimbabwessa oli ilmeisesti myös paikallisia kauppiaita, sillä eräästä rauniosta on löytynyt laaja esinevarasto. Siellä oli kultalankaa, rautalusikoita, lampunjalka, kuparilaatikko, kaksi sormusta, satoja lasihelmiä sekä useita kiloja lankaa, kaurikotiloiden kuoria ja korallia.[9]

Suur-Zimbabwe oli jakautunut selvästi luokittain, ja hallitsija asui perheineen ensin kukkulalinnoituksessa ja myöhemmin soikeassa rakennuksessa. Muut kuninkaalliset, kokeneet virkamiehet ja Suur-Zimbabwen alamaisuudessa olleiden kuninkaiden edustajat asuivat muurien ulkopuolella, laaksossa sijainneissa parissa kymmenessä talossa. Kaupungin asutus oli levittäytynyt laajemmalle alueelle, ja kansalaiset asuivatkin muissa taloissa Suur-Zimbabwen ympärillä.[42]

Suur-Zimbabwe oli uskonnollinen keskus, ja kukkulalinnoitusta pidettiin pyhänä. Pääjumala oli Mwaria, jonka vastuulla oli sateentekeminen, maan hedelmällisyys ja sairaudet. Alueen kosteaa mikroilmastoa pidettiin Mwarin aikaansaannoksena. Kaupunki oli uskonnollinen keskus 1400-luvulla tapahtuneeseen romahtamiseen saakka. Tämän jälkeen raunioita on edelleen käytetty seremoniallisessa sateentekemissä.[43]

Merkitys

Poliittinen

Zimbabwen lippu, jonka tangonpuoleisessa kolmiossa on kuvattuna Zimbabwen lintu.

Suur-Zimbabwen merkitys Zimbabwen kansalliselle ideologialle on suuri. Rakennelma antoi kansallisaatteen kannattajille linkin Zimbabwen muinaisiin uskontoihin ja esimerkin suuresta afrikkalaisesta saavutuksesta. Nationalismi voimistui maassa 1960-luvulla, ja siihen yhdistyi kulttuurishistoriallinen herääminen, johon liittyi myös alkuperäisten uskontojen uusi suosio. Nationalistit olivat sitä mieltä, että yhteinen usko yhdistäisi monimuotoista kansaa. Suur-Zimbabwesta tulikin tavallaan kansallinen pyhättö.[44]

Itsenäisyystaistelun aikana kansallisliikkeet ottivat Suur-Zimbabwen symbolikseen, ja lippu ja Zimbabwen lintu ovat nykyään valtion merkittävimmät symbolit. Suur-Zimbabwen raunioista löydetyt lintuhahmot ovat lintusymbolin esikuva. Zimbabwen lintu kuvataan esimerkiksi maan lipussa, ja se yhdistää maan siirtomaakautta edeltäviin aikoihin. Lisäksi Suur-Zimbabwe on Victorian putousten ja luonnon rinnalla Zimbabwen matkailukuvaston tärkeimmät myyntivaltit.[45]

Kulttuurihistoriallinen

Suur-Zimbabwen merkitys on maailmanlaajunen ja Unesco valitsi sen vuonna 1986 maailmanperintöluetteloon. Suur-Zimbabwe täytti kolme maailmanperintökohteen kriteeriä. Unescon mukaan se on ainutlaatuinen taiteellinen rakennelma ja rauniot ovat todisteena šonakansan kadonneesta valtakunnasta. Lisäksi Unescon mukaan Suur-Zimbabwella on historiallis-kansallinen merkitys koko Zimbabwen valtiolle.[38] Tieteellisesti Suur-Zimbabwen merkitys on erityisen suuri šonakulttuurin ja muiden bantukieliä puhuvien kansojen kehityksen tutkimisessa.[46]

Paikallisille asukkaille Suur-Zimbabwe on edelleen uskonnollisesti merkittävä. Suur-Zimbabwe yhdistetään erityisesti mudzimu- ja mhondoro-henkiin, joiden uskotaan asuvan siellä ja jopa rakentaneen sen. Paikalliset pitävätkin Suur-Zimbabwea ja erityisesti kukkulalinnoitusta pyhänä paikkana.[47] Siellä järjestetään edelleen erilaisia uskonollisia seremonioita, kuten sateentekemisrituaaleita ja muita seremenioita, jotka liittyvät paikallisten yhteisöjen sosiaaliseen hyvinvointiin.[46]

Turismi

Vierailija Suur-Zimbabwessa.

Suur-Zimbabwe on merkittävä turistikohde, ja siellä vieraili 1990-luvulla noin 100 000 ihmistä vuosittain. Heinäkuun 1998 ja kesäkuun 1999 välisenä aikana Suur-Zimbabwessa kävi 153 343 maksanutta vierailijaa.[48] Zimbabwen poliittiset ja taloudelliset kriisit vaikuttivat 2000-luvulla turismiin, ja Suur-Zimbabwessa kävi vuonna 2006 hieman yli 20 000 ja vuonna 2008 enää hieman yli 15 000 ihmistä.[49] Tämä vaikeutti Suur-Zimbabwen ylläpitoa, sillä paikallinen museo ja kunnostustyöt saivat rahansa pääsymaksuista.[50] Tilanne on parantunut 2000-vuosikymmenen lopulla, kun Zimbabwessa otettiin käyttöön Yhdysvaltain dollari, mikä tasapainoitti maan hintatasoa.[49] Turistien määrän Suur-Zimbabwessa arvioitiin kaksinkertaistuvan vuonna 2010.[50]

Turisteille Suur-Zimbabwessa on leiriytymisalue ja hotelli, joka on henkilöstön entinen majoitusalue. Alueella on pieni museo, jossa on pysyviä näyttelyitä, matkamuistomyymälä ja informaatiokeskus, josta voi hankkia opaspalveluita. Lisäksi alueella on suojelukeskus, joka on erikoistunut Suur-Zimbabwen muurien hoitamiseen. Keskus on ainutlaatuinen Eteläisen Afrikan kehitysyhteisön jäsenmaissa.[51]

Suojelu

Uhat

Suurimman uhan Suur-Zimbabwen suojelulle muodostaa hallitsematon kasvillisuus. Vaikka se todennäköisesti lisääkin raunioiden esteettisyyttä, se saattaa vaurioittaa niitä. Suuret puut voivat kasvattaa laajoja juuristoja, ja tiettyjen pensaiden hallitsematon kasvu vaikeuttaa raunioille pääsyä. Lisäksi kasvillisuuden poistaminen on hankalaa.[52] Lisäksi tiheä kasvillisuus lisää alueella yleisten pensaspalojen vaaraa.[53]

Ihmiset ja eläimet vaikuttavat myös Suur-Zimbabween. Turistit kuluttavat tiettyjä paljon käytettyä polkuja ja saattavat kävellä arkeologisten löydösten päällä tai kiipeillä muureilla. Myös paviaanit ja muut apinat voivat käyttäytyä samoin. Turistien aiheuttama paine raunioille on kasvamassa, ja aluetta pitäisi kohdella sekä merkittävänä turistikohteena että poikkeuksellisena muinaismuistona, jolla on selvä tieteellinen arvo.[53]

Suojeluhistoria

Suur-Zimbabwe on ollut suojeltu vuodesta 1892, ja nykyään sen suojelusta vastaa sisäasiainministeriön alaisuudessa toimiva National Museums and Monuments of Zimbabwe (NMMZ). Oikeudellisen suojan antaa vuoden 1976 kansallinen museo- ja muistomerkkilaki.[38]

Unesco ja Yhdistyneiden kansakuntien kehitysohjelma ovat vaikuttaneet Suur-Zimbabwen suojelussa vuodesta 1981. Unesco lähetti 1980-luvulla kaksi tutkimusryhmää, jotka esittivät raporteissaan huolensa raunioiden kunnosta. Raporttien suositusten pohjalta laadittiin Suur-Zimbabwen suojeluohjelma. Ohjelma laajennettiin käsittämään kaikki NMMZ:n hallinoimat arkeologiset kohteet, ja se oli Zimbabwen ensimmäinen kattava kulttuuriperinnön suojeluun laadittu dokumentti.[54]

Lähteet

  • Appiah, Kwame Anthony & Gates, Henry Louis: Encyclopedia of Africa, Volume 1. Oxford University Press, 2010. ISBN 9780195337709. Google-kirjat (viitattu 29.6.2012). (englanniksi)
  • Carroll, Scott T.: Solomonic Legend: The Muslims and the Great Zimbabwe. The International Journal of African Historical Studies, , 21. vsk, nro 2, s. 233–247. Boston University African Studies Center. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 18.12.2012. (englanniksi)
  • Chirikure, Shadreck & Pikirayi, Innocent: Inside and outside the dry stone walls: revisiting the material culture of Great Zimbabwe. Antiquity, , 82. vsk, nro 318, s. 976–993. Antiquity Publications. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 25.10.2012. (englanniksi)
  • Connoh, Grahame: Forgotten Africa. Abingdon: Routledge, 2004. ISBN 0-415-30591-8. Google-kirjat (viitattu 28.10.2012). (englanniksi)
  • Garlake, Peter: Early art and architecture of Africa. Oxford: Oxford University Press, 2002. ISBN 0-19-284261-7.
  • Hall, Martin: Great Zimbabwe and the Lost City. Ucko, Peter J. (toim.): Theory in Archaeology. London: Routledge, 1995. ISBN 0-415-10677-X. Google-kirjat (viitattu 23.11.2012). (englanniksi)
  • Ndoro, Webber: The Preservation of Great Zimbabwe. Rome: ICCROM, 2005. ISBN 92-9077-199-2. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 21.5.2012). (englanniksi)
  • Pikirayi, Innocent: The Zimbabwe Culture. Walnut Creek: Altamira Press, 2001. ISBN 0-7591-0090-X. Google-kirjat (viitattu 25.10.2012). (englanniksi)
  • Shaw, Ian & Jameson, Robert: A Dictionary of Archaeology. Oxford: Blackwell Publishers, 1999. ISBN 0-631-23583-3. Google-kirjat (viitattu 6.11.2012). (englanniksi)
  • Trigger, Bruce G.: A History of Archaeological Thought. Cambridge: Cambridge University Press, 1989. ISBN 0-521-32878-0. Google-kirjat (viitattu 29.6.2012). (englanniksi)
  • Ernst Bartsch - Jean Villain: ”Jean Villain: Johdanto”, Afrikka, s. 7-9. Helsinki/Leipzig: Kansankulttuuri Oy ja Deutscher Buch-Export und -Import, 1965. 455/150/75/65.
  • World Heritage Sites and Sustainable Tourism (pdf) African World Heritage Fund. Viitattu 4.11.2012. (englanniksi)

Viitteet

  1. ↑ a b Pikirayi, s. 124.
  2. ↑ a b Ndoro, s. 16–17.
  3. ↑ a b c d e f g Ndoro, s. 19–21.
  4. ↑ a b c d e f Great Zimbabwe Virtual Zimbabwe. Viitattu 28.10.2012. (englanniksi)
  5. ↑ a b Pikirayi, s. 137.
  6. ↑ Garlake, s. 159–160.
  7. ↑ a b c Chirikure & Pikirayi, s. 986.
  8. ↑ a b c d Chirikure & Pikirayi, s. 980.
  9. ↑ a b c Chirikure & Pikirayi, s. 988.
  10. ↑ a b c Ndoro, s. 22.
  11. ↑ Ndoro, s. 23–24.
  12. ↑ a b c d e f g Shaw & Jameson, s. 259–260.
  13. ↑ a b c Ndoro, s. 25–26.
  14. ↑ Connah, s. 159.
  15. ↑ a b c Appiah & Gates, s. 530.
  16. ↑ a b c d e f g Tyson, Peter: Mysteries of Great Zimbabwe NOVA Online. 22.2.2000. PBS. Viitattu 7.5.2012. (englanniksi)
  17. ↑ a b c d Villain, s. 7–9.
  18. ↑ Pikariyi, s. 151.
  19. ↑ Osittainen Duarte Barbosan kirja toimitettuna englanniksi, viitattu 17.12.2012
  20. ↑ Carroll, s. 240–241.
  21. ↑ Carroll, s. 245–246.
  22. ↑ Carroll, s. 243.
  23. ↑ Adam Rendersistä
  24. ↑ Hall, s. 32.
  25. ↑ Hall, s. 33.
  26. ↑ a b c Hall, s. 34–35.
  27. ↑ a b Ndoro, s. 28.
  28. ↑ Ndoro, s. 29.
  29. ↑ a b c Hall, s. 36.
  30. ↑ a b Trigger, s. 133.
  31. ↑ Hall, s. 37.
  32. ↑ a b Hall, s. 39.
  33. ↑ Ndoro, s. 30.
  34. ↑ a b c d Ndoro, s. 32–33.
  35. ↑ a b Trigger, s. 134.
  36. ↑ Hall, s. 41.
  37. ↑ Chirikure & Pikirayi, s. 977.
  38. ↑ a b c Great Zimbabwe National Monument UNESCO World Heritage Centre. Viitattu 2.11.2012. (englanniksi)
  39. ↑ McNaughton, David L.: A possible Semitic origin for ancient Zimbabwe. The Mankind Quarterly, 2012, 52. vsk, nro 3–4, s. 323–335. Washington: Council for Social and Economic Studies. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 20.11.2012. (englanniksi)
  40. ↑ Hirst, K. Kris: Great Zimbabwe (Zimbabwe) About.com Guide. About.com. Viitattu 25.10.2012. (englanniksi)
  41. ↑ a b Connah, s. 161.
  42. ↑ Garlake, s. 157.
  43. ↑ More about these Ancient Zimbabwe Ruins The Travel Guide to Victoria Falls. Viitattu 28.10.2012. (englanniksi)
  44. ↑ Ndoro, s. 34.
  45. ↑ Muir, Ann: Zimbabwe Countries and Their Cultures. Viitattu 2.11.2013. (englanniksi)
  46. ↑ a b Ndoro, s. 71.
  47. ↑ Ndoro, s. 68.
  48. ↑ Ndoro, s. 80.
  49. ↑ a b World Heritage Sites and Sustainable Tourism, s. 4.
  50. ↑ a b Maravanyika, Godfrey: Visitors return to Great Zimbabwe zimbabwejournalists.com. Association of Zimbabwe Journalists. Viitattu 2.11.2012. (englanniksi)
  51. ↑ World Heritage Sites and Sustainable Tourism, s. 8.
  52. ↑ Ndoro, s. 40.
  53. ↑ a b Ndoro, s. 41–42.
  54. ↑ Ndoro, s. 35–36.

Aiheesta muualla

Malline:Link GA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suur-Zimbabwe&oldid=12465012”