Amnesty Internationalin historia
 |
Tätä artikkelia on pyydetty vertaisarvioitavaksi. Voit auttaa Wikipediaa lukemalla ensin vertaisarviointipyynnön ja sen jälkeen osallistumalla keskusteluun tai muokkaamalla tätä artikkelia. |
- Pääartikkeli: Amnesty International
Amnesty Internationalin historia alkaa 1960-luvun alusta, jolloin lontoolainen asianajaja Peter Benenson ryhtyi perustamaan järjestöä ihmisoikeusrikkomuksien estämiseksi. Amnesty International on historiansa aikana onnistunut vapauttamaan tuhansia poliittisia vankeja sekä vaikuttamaan maailman ihmisoikeustilanteeseen.
Amnesty perustettiin nopeasti Peter Benensonin julkaiseman The Forgotten Prisoners -sanomalehtiartikkelin jälkeen. Amnestylla oli ensimmäisenä vuotenaan 70 paikallisjärjestöä ja seuraavana vuonna niitä oli jo 350. Amnesty on jäsenmäärältään maailman suurin ihmisoikeusjärjestö, jolla on nykyisin yli kolme miljoonaa tukijaa yli 150 maassa ympäri maailmaa. Suurimmat kasvut jäsenmäärässä ovat tapahtuneet tunnetuiden muusikoiden (muun muasa Bruce Springsteen) 1980-luvulla järjestäneen Ihmisoikeudet nyt! -hyväntekeväisyyskiertueen aikana ja 2000-luvulla terrorisminvastaisen sodan jälkeen paljastuneiden länsimaiden kidutusskandaalien jälkeen.
Historia
Taustaa
Toisen maailmansodan raakuuksien jälkeen ihmiset ympäri maapalloa halusivat estää vastaavat teot tulevaisuudessa. Useat asettivat toiveensa paremmasta tulevaisuudesta Yhdistyneisiin Kansakuntiin, joka julkaisi vuonna 1948 Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistuksen. 1950-luvulla YK:n toiminta kuitenkin muuttui kylmän sodan takia enemmän idän ja lännen vastakkainasetteluksi ja ihmisoikeuksien merkitys kokouksissa heikkeni.[1]
Amnesty perustetaan
1960-luvulla lontoolainen asianajaja Peter Benenson päätti perustaa järjestön ajamaan ihmisoikeuksia. Ajatuksen Amnestyn perustamisesta hän sai luettuaan uutisen portugalilaisopiskelijoista, jotka oli tuomittu vankilaan heidän juotuaan maljan vapaudelle. Uutisesta suuttuneena hän päätti kirjoittaa ihmisoikeuksista lehtiartikkelin, jolle hän antoi nimen The Forgotten Prisoners (suom. Unohdetut Vangit). Benenson näytti artikkeliaan ystävälleen Louis Blom-Cooperille, joka suositteli artikkelin lähettämistä liberalistisena tunnetulle Observer-lehdelle, joka julkaisi sen 28. toukokuuta 1961. Artikkelissa Benenson kirjoitti, että mikäli ihmiset toimisivat yhdessä ihmisoikeusrikkomuksia vastaan, ne voitaisiin estää. Artikkeli levisi pian julkaisunsa jälkeen ympäri maailmaa ja Amnesty perustettiin epävirallisesti jo pari päivää artikkelin alkuperäisen julkaisun jälkeen. Järjestön ensimmäinen kansainvälinen kokous pidettiin jo heinäkuussa ja siihen osallistui edustajia Belgiasta, Iso-Britanniasta, Ranskasta, Saksasta, Irlannista, Sveitsistä ja Yhdysvalloista. Kun Berliinin muurin rakennustyöt aloitettiin myöhemmin samana vuonna, Amnestylla oli jo useita paikallisosastoja ympäri Länsi-Eurooppaa. Koska Iso-Britannia piti Amnestya poliittisena organisaationa, joka ei saa kerätä lahjoisvaroja verovapaasti, päätti Amnesty perustaa vuonna 1962 itsenäisen Prisoner of Conscience Fund -hyväntekeväisyysjärjestön tukemaan mielipidevankeja ja heidän perheitään taloudellisesti.[1][2]
Koska Benenson halusi pitää Amnestyn ehdottoman erillään politiikasta, hän antoi paikallisosastoille ohjeeksi "adoptoida" kolme mielipidevankia: yhden lännestä, yhden Neuvostoliitosta ja yhden kehitysmaista. Vaikka paikallisosastot olivat aluksi pieniä, kymmenien ihmisten kokouksia seurakuntasaleissa ja kodeissa, niiden toiminta oli hyvin intohimoista: adoptoituaan omat mielipidevankinsa paikallisosastojen jäsenet ryhtyivät laatimaan tämän vapautusta vaativia kirjeitä, jotka lähetettiin vangitsijamaan hallitukselle. Vuoden 1962 loppuun mennessä Amnestyn 70 paikallisosastoa oli adoptoinut 210 vankia: seuraavana vuonna adoptoituja vankeja oli jo 770 (näistä 140 vapautettu) ja paikallisosastoja 350.[2] Yksi Amnestyn alkuaikojen merkittävimmistä toimista oli neuvostoliittolaisessa mielisairaalassa mielipidevankina pidetyn Vladimir Bukovskin vapauttaminen. Amnestyn edustaja pääsi ennen vapautusta tapaamaan Bukovskia vangittuna pitäneen mielisairaalan johtajaa. Amnestyn edustaja kysyi yllättyneeltä johtajalta tietoa Bukovskista, joka joutui hätävalheena väittämään että tämä oli jo vapautettu. Hätävalheensa takia Bukovski piti vapauttaa 10 päivää myöhemmin. Amnestyn kyky hankkia tietoa vankien oloista yllätti täysin viranomaiset. Bukovskin vapautuksen jälkeen Amnestyn maine kasvoi ja se sai jalansijaa Neuvostoliitossa.[1]
Sisäiset kiistat
Apartheidin otteen tiukennettua Etelä-Afrikassa Amnesty joutui vaikean kysymyksen eteen: Voiko Amnesty tukea väkivaltaista toimintaa ihmisoikeusrikkomuksia vastaan. Vapaustaistelija Nelson Mandelan ilmoitettua tukevansa väkivaltaista kansannousua Amnesty ajautui sisäiseen kiistaan siitä, tulisiko Mandelan ilmoitusta tukea. Länsimaista Iso-Britannia ja Yhdysvallat vastustivat Mandelan adoptoimista, mutta Ruotsi ja Alankomaat kannusti Amnestya siihen. Mandelaa ei lopulta adoptoitu Amnestyn sisäisen äänestyksen päätyttyä niukasti adoptoimisen vastustamisen puolelle.[1]
Toinen merkittävä kysymys oli se, tulisiko Amnestyn kieltäytyä ottamasta rahallista tukea ystävämielisiltä valtioilta. Muiden tietämättä Benensson oli jo aikaisemmin ottanut tukea Britannialta järjestön Rhodos-toimintaa varten. Kun Ruotsin Amnesty kuitenkin paljasti Britannian osallistuneen ihmisten kidutukseen Adenissa, Benenson tajusi tehneensä vakavan virheen. Tämän jälkeen Benensonin ja Britannian välit mutkistuivat ja Benenson alkoi vainoharhaisesti epäillä, että Britannian hallitus pyrki kaappaamaan Amnestyn itselleen. Britannian tuen vuodettua julkisuuteen Benenson joutui eroamaan virastaan Amnestyn pääsihteerinä vuonna 1968. Hänen tilalleen nimitettiin Martin Ennals. Ennalsin nimityksen jälkeen Amnesty siirtyi isompiin toimitiloihin, jossa toimi noin 50 työntekijää.[1]
1970-luvulle tultaessa mielipidevankeja vapautettiin yhä enemmän ja enemmän ja Amnesty oli osoittanut maailmalle, että mielipidevankien asemaan pystyttiin vaikuttamaan. Lokakuussa 1973 ihmisoikeustaistelu koki kuitenkin suuren takaiskun, kun Chilessä nousi CIA:n tuella valtaan diktaattori Augusto Pinochet. Oikeistolaista politiikkaa tukenut Pinochet ryhtyi kokoamaan vasemmistolaisia Chilen kansallisstadionille, josta tehtiin valtava pidätyskeskus. Amnesty pyrki vastaamaan Chilen toimiin nopeasti ja se saikin lähettettyä maahan jo kuukautta myöhemmin tutkijan, jonka raportti tilanteesta valmistui joulukuussa. Raportti paljasti Chilen karun tilanteen: hallitus kidutti, raiskasi ja teloitti järjestelmällisesti Pinochetin vastustajia. 1970-luvun puoleenväliin mennessä lähes kaikissa Etelä-Amerikan maissa oli Yhdysvaltain tukema sotilasdiktatuuri. Koska mielipidevankien pitäminen oli diktaattoreille vaikeaa, useat heidän vastustajansa "katosivat" hallituksen toimesta. Tämän seurauksena Amnesty aloitti massiivisen valokuvakampanjan, jossa se kirjasi ylös kadonneita henkilöitä ja levitti näiden kuvia länsimaissa. Pian Amnesty oppi, että kadonneiden puolesta tulisi toimia vuorokauden sisällä katoamisesta, tai kadonnut katoaisi lopullisesti. Nopean toiminnan luomiseksi perustettiin yhä käytössä oleva pikaviestiverkosto, jossa Amnesty pyrkii mahdollisimman nopeasti ilmoittamaan kadonneista ihmisistä paikallisosastoille ympäri maailmaa. Paikallisosastoissa toimineet taas pyrkivät mahdollisimman nopeasti vaatimaan kadonneiden vapauttamista sotilashallituksilta. Pikaviestiverkoston perustamisen jälkeen sotilashallitukset ryhtyivät painostamaan maissa toimineita Amnestyn tutkijoita poistumaan maasta.[1]
Augusto Pinochetin matkustettua lääketieteelliseen hoitoon Britanniaan espanjalainen tuomari Baltasar Garzón antoi hänestä kansainvälisen pidätysmääräyksen. Pinochet asetettiin kotiarestiin ja Amnesty pakotti yhdessä muiden ihmisoikeusjärjestöjen kanssa Britannian parlamentin käsittelemään tämän luovutuksen oikeudenkäyntiä varten Espanjaan. Parlamentin ylähuone hylkäsi Pinochetin valtiopäämiehen juridisen koskemattomuuden murhasyytteitä lukuunottamatta ja hänet luovutettiin Espanjaan. Tämän jälkeen Pinochetin lakimiehet kuitenkin vetosivat päämiehensä terveydentilaan ja Britannian sisäministeri Jack Straw esti tämän luovutuksen. Pinochet lähti Britanniasta pyörätuolissa, mutta tultuaan ulos lentokoneesta Chilessä hän ryhtyi taas kävelemään. Straw itse on myöhemmin sanonut olleensa vihainen siitä, että Pinochet onnistui valehtelemaan lääkäreille terveydentilastaan.[1]
Ihmisoikeuksista tulee osa valtavirtaa
Vuonna 1977 Yhdysvaltain presidentiksi nousi demokraattien Jimmy Carter. Carter lupasi virkaanastujaispuheessaan, että Yhdysvallat pyrkii parhaansa mukaan auttaa ihmisoikeusrikkomusten uhreja. Yhdysvaltain mukaantuleminen ihmisoikeustaisteluun oli Amnestyn kannalta haastavaa: Ihmisoikeuksista tuli osa valtavirtaa, eikä Amnesty vaikuttanut niin radikaalilta kuin aikaisemmin. Amnestyssa pelättiin, että sanaa "ihmisoikeudet" tultaisiin kaappaamaan poliittiseen käyttöön. Mikäli Amnesty olisi ryhtynyt tekemään enemmän yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa, sen asema puolueettomana järjestönä olisi horjunut erityisesti Neuvostoliitossa.[1]
Amnesty voitti Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1977 työstään kidutuksen estämiseksi. 1970-luvulla Amnesty myös aloitti valtavan rahankeräyskampanjan. Kampanja alkoi Salaisen poliisin pallit -nimisellä koomikkojen showkiertueella, jossa esiintyi useita tunnettuja julkimoita, muun muassa koomikko John Cleese ja Rowan Atkinson. 1980-luvulla Sting ja Bruce Springsteen ryhtyivät toimimaan näkyvästi Amnestyn hyväksi: he järjestivät yhdessä Peter Gabrielin ja Tracey Chapmanin kanssa Ihmisoikeudet nyt! -kiertueen. Kiertue soitti muun muassa Intiassa ja Zimbabwessa, joissa ihmisoikeudet olivat vielä tuntematon asia, ja toivat Amnestyn paikallisten tietouteen. Kiertue oli Amnestylle valtava menestys ja samalla he saivat levitettyä tietoa paikallisista ihmisoikeusjärjestöistä: esimerkiksi Argentiinassa lavalla käveli esitysten aikana kadonneiden äidit -järjestön naisia, jotka kantoivat mukanaan kadonneiden lastensa kuvia. Kiertueen aikana Amnestyn jäsenmäärä kolminkertastui ja sen asema vahvistui entisestään.[1]
Kylmän sodan jälkeen
- Katso myös: Arabikevät
Kylmän sodan päätyttyä Amnestyn toiminta on hankaloittunut huomattavasti. Esimerkiksi Irakissa Amnesty ei pystynyt Saddam Husseinin valtakaudella julkaisemaan teloitettujen aktivistien nimiä, koska se olisi asettanut heidän sukulaisensa riskialttiiksi. Vaikka Amnesty julkaisi useita raportteja Irakin hälyttävästä ihmisoikeustilanteesta, länsimaat eivät olleet halukkaita puuttumaan asiaan. Tilanne kuitenkin muuttui radikaalisti, kun Irak valtasi Kuwaitin itselleen. Kuwaitin valtauksen jälkeen Amnesty julkaisi kuwaitilaisen sairaanhoitajan haastattelun, jossa tämä kertoi irakilaisten sotilaiden tappaneen satoja vastasyntyneitä lapsia kuwaitilaisessa sairaalassa. Haastateltu sairaanhoitaja paljastui myöhemmin Human Rights Watch -järjestön tutkimuksissa Yhdysvaltain Kuwaitin suurlähettilään tyttäreksi, joka oli liioitellut tarinaansa selvästi. Amnestyi reagoi tapaukseen hitaasti ja Yhdysvaltain hallitus onnistui käyttämään todistajaa tekosyynä hyökkäykselle Irakia vastaan.[1]
Vuonna 1994 Ruandassa toteutettiin äärimmäisen väkivaltainen kansanmurha. Kansanmurha tuli yleiseen tietoisuuteen uutiskanavien eikä Amnestyn omien tutkimusten kautta, jonka seurauksena Amnesty lamaatui: Sitä vaadittiin tuomitsemaan kansanmurha, mutta koska Amnesty ei ollut itse vielä lainkaan tutkinut tapahtumia, se ei voinut tuomita sitä omien ohjesääntöjensä takia. Samalla YK veti joukkonsa Ruandasta ja väkivallan käyttäminen ihmisoikeustaistelussa tuli Amnestylle jälleen ajankohtaiseksi.[1]
Ruandan kansanmurhan jälkeen Amnesty on pyrkinyt vahvistamaan asemaansa Afrikassa vastatakseen tulevaisuudessa ihmisoikeusrikkomuksiin entistä nopeammin. Vahvan aseman luominen länsimaiden ulkopuolella on kuitenkin osoittautunut hankalaksi: esimerkiksi Ugandassa homofobia on yleinen ilmiö kristillisen lähetyssaarnauksen takia.[1]
2000-luvulle tultaessa Kiinan nouseminen merkittäväksi taloudelliseksi kilpailijaksi länsimaille on pakottanut Amnestyn jälleen taistelemaan puolueettomuudestaan. Amnestyn toiminta on erityisesti kehitysmaissa heikentynyt, koska maat haluavat pitää hyvät suhteet Kiinaan ja Kiina taas haluaa Amnestyn olevan puuttumatta sen sisäisiin asioihin.[1]
2000-luvulla tieto ihmisoikeusrikkomuksista on lisääntynyt valtavasti internetin ansiosta. Ympäri maailmaa toimivat bloggarit ja ihmisoikeusaktivistit jakavat tietoa ihmisoikeusrikkomuksista lataamalla kuvia ja videoita rikkomuksista esimerkiksi YouTubeen ja jakamalla tietoa tapahtumista Twitterissä ja erilaisissa blogeissa. Vuonna 2005 Egyptin viranomaiset vangitsivat hallitusta blogissaan kritisoineen Kareem Amerin. Virallisesti häntä syytettiin islamin loukkaamisesta ja hänet tuomittiin neljäksi vuodeksi vankilaan. Pitkät tuomiot eivät olleet Egyptissä diktatuurin aikaan harvinaisia: Mohamed El Sharkawi -niminen aktivisti oli vangittuna 16 vuotta ilman syytteitä. Hänet vapautettiin lopulta Egyptin kansannousun jälkeen toukokuusa 2010[3].[1]
Guantanamo Bayn vankileirin perustamisen jälkeen Amnestyn asema ihmisoikeuksien puolustajana on horjunut jälleen. Perinteiset kidutusmaat ovat alkaneet vetoamaan kidutuksen puolesta sillä, että Yhdysvallatkin on sallinut sen. Yhdysvaltain silloinen presidentti George W. Bush syytti Amnestya epäluotettavien todistajien (entisten vankien) käyttämisestä Guantanamo Bayta koskevissa raporteissa, muttei silti päästänyt Amnestyn tutkijoita vankileirille. Vuonna 2005[4] Amnesty käynnisti kampanjan kidutuksen lopettamiseksi. Länsimaiden harjoittaman kidutuksen tultua julki Amnestyn jäsenmäärä on noussut jo yli kolmeen miljoonaan.[1]
Haitin maanjäristystyksen jälkeen vuonna 2010 Amnesty pyrki toimimaan Haitissa naisten seksuaalista väkivaltaa vastaan. Amnesty on pyrkinyt painostamaan maan hallitusta toimiin seksuaalisen väkivallan kitkemiseksi. Vaikka raiskaus on ollut Haitissa virallisesti rikos vuodesta 2005 asti, on raiskausten estäminen maassa osoittautunut käytännössä lähes mahdottomaksi. Syynä tälle on maan syvälle pureutuneet tavat: esimerkiksi vaimon hakkaaminen on Haitissa yhä tavallista ja pitkälti hyväksyttyä.[1]
Vuonna 2010 Amnesty alkoi epäillä Egyptin parlamenttivaalien vilpittömyyttä. Järjestö lähetti tutkija Said Assahin tutkimaan vilppiepäilyjä ja mielenosoituksien tukahduttamista. Assah pidätettiin Egyptissä mielenosoitusten yhteydessä 30 tunniksi. Massiivisen kansannousun jälkeen diktaattori Hosni Mubarak luopui vallastaan. Egyptin vallankumouksen jälkeen Amnesty on tukenut myös useita muita Arabikevään kansannousuja ympäri Afrikkaa.[1]
Lähteet
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Ulkolinja: Ihmisoikeuksien puolesta. Esitetty Suomessa alun perin 8.12.2011. Verkkoversio
- ↑ a b The History of Amnesty International Amnesty International. Viitattu 9.12.2011. (englanniksi)
- ↑ CLOSED: Egypt: Mohamed El Sharkawi 15 years in detention without trial Amnesty International. Viitattu 9.12.2011. (englanniksi)
- ↑ Stop Torture Amnesty International. Viitattu 9.12.2011. (englanniksi)