Tämä on lupaava artikkeli.

Ero sivun ”L. Onerva” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[katsottu versio][arvioimaton versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Botti poisti linkin tiedostoon L-Onerva-1962-Oulu.jpg, koska käyttäjä Jameslwoodward on poistanut tiedoston Commonsista. Syy: per c:Commons:Deletion requests/File:L-Onerva-1962-Oulu.jpg.
Korjattu linkki Gutenberg-projektiin.
Rivi 160: Rivi 160:
{{Commonscat-rivi}}
{{Commonscat-rivi}}
* [http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/runoilija_l_onerva_14458.html#media=14460 Runoilija L. Onerva.] Yle Elävä arkisto.
* [http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/runoilija_l_onerva_14458.html#media=14460 Runoilija L. Onerva.] Yle Elävä arkisto.
* [http://www.gutenberg.org/catalog/world/authrec?fk_authors=2741 L. Onerva Gutenberg-projektissa.]
* [[gutenberg:author/2741|L. Onerva Gutenberg-projektissa.]]
* [http://www.nimikot.fi/nimikkoseurat/l-onerva/ L. Onervan seura, perustettu 1953.]
* [http://www.nimikot.fi/nimikkoseurat/l-onerva/ L. Onervan seura, perustettu 1953.]
* [http://375humanistia.helsinki.fi/humanistit/hilja-onerva-lehtinen L. Onerva.] 375 humanistia 10.3.2015. Helsingin yliopisto.
* [http://375humanistia.helsinki.fi/humanistit/hilja-onerva-lehtinen L. Onerva.] 375 humanistia 10.3.2015. Helsingin yliopisto.

Versio 17. kesäkuuta 2021 kello 11.29

L. Onerva
Henkilötiedot
Koko nimi Hilja Onerva Lehtinen
Syntynyt28. huhtikuuta 1882
Helsinki, Suomen suuriruhtinaskunta
Kuollut1. maaliskuuta 1972 (89 vuotta)
Helsinki
Ammatti kriitikko, kääntäjä, opettaja, runoilija
Vanhemmat Johan ja Serafina Lehtinen
Puoliso Väinö Streng
Leevi Madetoja (vih. 1918; k. 1947)
Kirjailija
Tuotannon kielisuomi
Aikakausi 1904–1952
Palkinnot

Kirjallisuuden valtionpalkinto
Aleksis Kiven palkinto

Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

L. Onerva (oik. Hilja Onerva Lehtinen, 28. huhtikuuta 1882 Helsinki – 1. maaliskuuta 1972 Helsinki) oli suomalainen runoilija. Onerva kirjoitti myös novelleja ja romaaneja sekä toimi suomentajana ja kriitikkona. Teoksissaan hän käsitteli usein naisen elämään kuuluvia vapauden ja sitoutumisen välisiä ristiriitoja.[1] Onerva muistetaan myös vivahteikkaasta suhteestaan runoilija Eino Leinoon.[2]

Elämä

Lapsuus ja nuoruus

L. Onerva oli vanhempiensa Johan ja Serafina Lehtisen ainoa lapsi.[3] Hänellä oli vain muutamia muistikuvia äidistään, sillä tämä joutui mielisairaalaan Onervan ollessa seitsemänvuotias. Tämän jälkeen Onervaa hoiti hänen isänäitinsä, josta tuli isän tapaan Onervalle hyvin läheinen.[4] Isä muutti 1893 Karhulaan sahalaitoksen isännöitsijäksi, mutta Onerva jäi Helsinkiin koulunkäynnin vuoksi. Hän kävi pikkulasten koulua ja aloitti yhdeksänvuotiaana Helsingin suomalaisen tyttökoulun valmistavalla luokalla. Vuonna 1893 Onerva aloitti viisivuotisen tyttökoulun.[4]

Onerva piti opiskelusta, opettajista ja koulutovereistaan ja menestyi tyttökoulussa hyvin. Tyttökoulun jälkeen hän siirtyi jatko-opistoon, jossa hän harrasti monenlaisia asioita. Onerva oli lahjakas: hän lauloi, kirjoitti, maalasi ja lausui hyvin. Jatko-opistossa hän luki myös ranskaa ja suoritti opettajan tutkinnon vuonna 1902.[1][5] Kaksi vuotta jatko-opistossa opiskeltuaan Onerva alkoi valmistautua ylioppilaskirjoituksiin Suomalaisen yhteiskoulun yksityisoppilaana, koska jatko-opistossa ylioppilastutkintoa ei voinut suorittaa. Hän kirjoitti vuonna 1901 ylioppilaaksi ja sai tutkinnon arvosanaksi muutamaa pistettä vajaan kiitettävän.[6] Viimeisenä kouluvuotenaan Onerva pohti elämänuraansa ja tulevaisuuttaan.[7] Valinta oli vaikea, sillä Onervaa kiinnostivat monet taiteenalat. Jatko-opistossa Onerva oli innostunut teatterista, ja hän suunnitteli vakavasti näyttelijättären uraa.[8] Onerva opiskeli Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa estetiikkaa, ranskan kieltä ja lääketiedettä vuosina 1902–1911[9], mutta ei suorittanut loppututkintoa.[1][10]

Aikuisuus

Vuonna 1905 L. Onerva kihlautui Väinö Strengin kanssa, jonka oli tavannut yliopiston osakuntatoiminnassa, ja he menivät naimisiin saman vuoden lokakuussa.[11] Nuoripari muutti Räisälään, Karjalankannakselle Strengien sukukartanoon. Onerva kaipasi kuitenkin uudessa kodissaan lapsuudenkotiinsa ja ikävöi kovasti isäänsä, jonka luona hän vieraili useasti avioliiton alkuaikoina. Myöhemmin aviopari muutti takaisin Helsinkiin.[12] Onervaa ja Strengiä vaivasi jatkuva rahapula. Onerva hankki tuloja toimimalla viransijaisena opettajana ja avaamalla miehensä kanssa Lahteen elokuvateatterin. Teatteri ei menestynyt, ja Onerva joutui pyytämään rahaa kuluihinsa isältään. Keväällä 1908 Streng ja Onerva muuttivat erilleen, mutta kirjoittivat kuitenkin yhä toisilleen.[13] Myöhemmin pari erosi lopullisesti.[14]

Onerva tapasi Eino Leinon ensimmäistä kertaa 1900-luvun alussa ollessaan vielä jatko-opistossa. Hän pyysi tuolloin Leinolta juhlarunoa jatko-opiston konventtiin. Onerva kysyi Leinolta, mikä soveltuisi hänen tulevaisuuden urakseen parhaiten. Leino vastasi hänelle leikillisesti: ”Menkää naimisiin.”[15] Onerva ja Leino tapasivat myöhemmin uudelleen ja rakastuivat intohimoisesti. He eivät kuitenkaan koskaan menneet naimisiin ja asuivat yhdessä vain ulkomailla. Onerva ja Leino elivät ulkomailla yhdessä viisi kuukautta majaillen eri puolilla Eurooppaa. Matkalla Onervan ja Leinon elämistä rajoitti rahapula, eikä matka ollut kovin onnistunut.[16] Onerva merkitsi Leinolle paljon: hän oli tälle samalla rakastajatar, äiti ja kumppani.[17] Leino vaikutti myös Onervan tuotantoon. Onervan ja Leinon suhde muuttui vähitellen ystävyydeksi, eikä heidän välejään katkaissut edes Onervan avioliitto Leevi Madetojan kanssa tai Leinon solmimat avioliitot.[18] Onerva käsitteli rajua ja kipeää suhdettaan Leinoon muutamissa novelleissaan, Inari-romaanissaan ja runokokoelmassaan Iltakellot.[19] Onerva oli Leinon tukena tämän kuolemaan asti ja hoiti muun muassa Leinon raha-asioita. Kun Leino kuoli vuonna 1926, Onerva alkoi kirjoittaa hänestä elämäkertaa. Alun perin elämäkerran oli tarkoitus valmistua jo seuraavana vuonna, mutta se ilmestyi lopulta vasta vuonna 1932. Onerva on jäänyt Eino Leinon varjoon, vaikka Leino itse ei koskaan vähätellyt Onervan merkitystä. Onervan tuotanto ja persoona ovat kuitenkin aina saaneet vähemmän huomiota kuin Eino Leinon.[20]


L. Onerva solmi toisen avioliittonsa Leevi Madetojan kanssa. Onerva ja Madetoja tutustuivat Leinon kautta, kun Madetoja sävelsi musiikkia Leinon näytelmiin.[21] Madetoja oli häntä viisi vuotta nuorempi, lahjakas nuori säveltäjä.[22] Tuttavuus syveni vähitellen rakkaudeksi. Pari kuulutettiin kolmasti avioliittoon vuonna 1913, ja he ilmoittivat kaikille olevansa naimisissa. Todellisuudessa Onerva ja Madetoja vihittiin vasta vuonna 1918.[23] Avioliitto jäi lapsettomaksi, vaikka he toivoivat lasta.[24] He pysyivät yhdessä aina Madetojan kuolemaan asti, mutta avioliittoa varjostivat riidat ja kummankin alkoholiongelmat.[25]

1920-luvulla Onerva oli tuottelias, mutta vuosikymmenen loppupuolella hänen terveytensä alkoi horjua. Hän oli ajoittain sairaalahoidossa sydämensä, reumatisminsa ja hermojensa vuoksi. Sairauksistaan huolimatta Onerva sai valmiiksi 1930-luvulla runokokoelmat Yö ja päivä sekä Rajalla ja novellikokoelman Häistä hautajaisiin.[26] 1930-luvun lopussa Onerva siirrettiin Kivelän sairaalaan ja sieltä Veikkolan parantolaan vakavien alkoholiongelmien vuoksi. Vuonna 1942 Onerva joutui Nikkilän mielisairaalaan.[25] Madetojan terveys alkoi samoihin aikoihin heikentyä, eikä hän jaksanut enää tukea mielisairaalassa olevaa vaimoaan kuten ennen. Sairaalassa yksinäinen Onerva keskittyi kirjoittamaan runoja ja alkoi myös piirtää uudelleen. Tänä aikana syntyi tuhansia runoja ja piirustuksia. Näitä runoja julkaistiin vuonna 1945 kokoelmassa Pursi ja neljä vuotta myöhemmin kokoelmassa Kuilu ja tähdet. Leevi Madetoja kuoli vuonna 1947, ja seuraavana vuonna Onerva pääsi pois mielisairaalasta ystäviensä avulla. Runokokoelma Iltarusko vuodelta 1952 jäi hänen viimeiseksi julkaistuksi teoksekseen, mutta hän kirjoitti runoja ahkerasti aina kuolemaansa asti.

L. Onerva kuoli 1. maaliskuuta 1972 lähes 90-vuotiaana.[27]

L. Onervan tuotanto ja merkitys

Kirjailijana

L. Onerva oli varsin kiistelty, omana aikanaan radikaali kirjailija, joka uskalsi kirjoittaa sovinnaista moraalia vastaan. Tuotannossaan Onerva korosti yksilön oikeutta toimia vapaasti ja päättää itsenäisesti omista asioistaan. Hänen teoksensa jakoivat vahvasti aikalaisten mielipiteitä, mutta ne myös menestyivät: hän sai teoksistaan yhteensä seitsemän valtion kirjallisuuspalkintoa vuosina 1908–1910, 1921, 1923, 1927 ja 1933.[1] Vuonna 1944 hänelle myönnettiin Aleksis Kiven rahaston kunniapalkinto.

Onervan uran alun runoissa näkyy Eino Leinon runojen vaikutus, ja myöhemmin hänen tuotantonsa sai vaikutteita tulenkantajilta, joihin Onerva myös itse kuului.[1]

L. Onervan kirjailijanura sai alkunsa, kun hän vuonna 1899 lähetti Maila Talviolle runojaan arvioitaviksi. Talvio ei kuitenkaan pitänyt itseään pätevänä tehtävään ja esitteli Onervan J. H. Erkolle, jotta tämä kommentoisi Onervan runoja. Erkko opasti nuorta runoilijaa, antoi hänelle kirjoittamista koskevia neuvoja ja yritti etsiä Onervalle kustantajaa. Hän myös antoi tulevalle kirjailijalle nimen L. Onerva. Onervalle ei löytynyt kustantajaa, mutta hän sai kuitenkin Erkon avustuksella runojaan julkaistuksi Nuori Suomi -nimisessä joulualbumissa.[28] L. Onervan esikoiskokoelma Sekasointuja ilmestyi lokakuussa 1904 Albert Gebhardin myötävaikutuksella. Kokoelman runot Onerva oli pääasiassa kirjoittanut vuosina 1900–1903. Runokokoelma sai hyvän vastaanoton niin arvostelijoilta kuin lukijoiltakin. Nuoriin lukijoihin vetosi erityisesti Sekasointuja-kokoelman rohkeus ja epäsovinnaisuus.[29]

Vuonna 1905 Onerva alkoi kirjoittaa novelleja, joista lopulta tuli romaanin osia. Romaanin nimeksi tuli Mirdja sen päähenkilön mukaan.[30] Onerva oli kiinnostunut symbolismista ja dekadenssista, ja ne vaikuttavat Mirdjan taustalla. Romaanissa ilmenee dekadentti narsismi: Mirdja ihailee omaa kauneuttaan ja kaipaa lisäksi miestä ihailemaan itseään. Mirdja kohtaa ongelmia yrittäessään yhdistää itsenäisen naisen yksilöllisyyden ja rakkauden keskenään. Mirdja kokeilee useita erilaisia naisen rooleja ja erilaisia tapoja rakastaa. Hänen kokeilunsa ja suhteensa päättyvät kuitenkin onnettomasti.[31] Mirdjasta on löydettävissä paljon aineksia myös Onervan omasta elämästä: Mirdja menee naimisiin Runarin ja Onerva Väinö Strengin kanssa, ja sekä Mirdja että Onerva huomaavat, ettei avioelämä vastaa heidän kuvitelmiaan. Mirdjassa esiintyy myös Rolf Tanne, jonka esikuvana on pidetty Eino Leinoa.[32]

Mirdja ilmestyi vuonna 1908, ja se herätti aikalaisissa paljon paheksuntaa. Mirdjassa esiintyvä eroottisen vapauden kannatus ja perinteisten perhearvojen halveksiminen sai muun muassa naislähetystön nuhtelemaan kirjailijaa. Myönteisen vastaanoton teos sai intellektuelleilta nuorilta, jotka pitivät sen yksilöllisyyteen pyrkivän naisen ajatusten ja mielialojen kuvauksesta.[33] Onerva sai Mirdjasta vuonna 1908 valtion kirjallisuuspalkinnon, jonka arvo oli tuhat markkaa. Palkinto herätti vastustusta, ja Kotimaa-lehdessä esitettiin naisten vastalause Mirdjalle ehdotetun palkinnon johdosta.[34]

Onerva ammensi omasta elämästään aineksia myös vuonna 1913 ilmestyneeseen Inari-romaaniinsa. Inari on nainen, jonka rakkaus häilyy kahden miehen, taiteilija Porkan ja pianisti Alvian, välillä. Miesten esikuvina ovat Eino Leino ja Leevi Madetoja. Onerva myös myönsi, että Inarin rakkauselämä ja tämän kohtalo heijastavat hänen omaa elämäänsä.[21]

Lehtityö

Onerva kirjoitti urallaan myös paljon lehtiin. Vuonna 1915 alkoi ilmestyä Sunnuntai-lehti, jonka päätoimittajana Eino Leino toimi. Lehti pysyi hengissä kaksi vuotta, ja Onerva toimi sen toimitussihteerinä. Toimitussihteerin tehtävien lisäksi Onerva kirjoitti aktiivisesti Sunnuntaihin. Hän julkaisi lehdessä omia runojaan Liesilauluja-kokoelmasta ja esimerkiksi ensimmäisen luvun romaanistaan Yksinäisiä. Onerva laati Sunnuntaihin myös kirjallisuuskritiikkiä ja suomensi lehteen joitakin kaunokirjallisia tekstejä. Sunnuntain lisäksi Onerva kirjoitti 1917 perustettuun oikeistososialidemokraattiseen lehteen Työn Valta, johon hän kirjoitti teatteriarvosteluja.[35] Ennen näihin lehtiin kirjoittamista Onerva oli ollut avustamassa myös kulttuuriliberaalisen Päivä-lehden (1907–1911) teossa.[36] Kirjallisuusarvosteluja Onerva kirjoitti myös Helsingin Sanomiin kahteen otteeseen 1910–1911 ja 1925–1926.[1]

Teoksia

Runoteoksia

  • Sekasointuja (1904). Helsinki: Lilius & Hertzberg
  • Runoja (1908)
  • Särjetyt jumalat: Runoja (1910). Helsinki: Otava
  • Iltakellot: Runoja (1912). Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirja
  • Kaukainen kevät (1914). Helsinki: Otava
  • Liesilauluja (1916). Helsinki: Otava
  • Murattiköynnös. Näköispainos 2004. Kirja kerrallaan. Helsinki: Ahjo, 1918. ISBN 952-5439-79-8.
  • Lyhtylasien laulu (1919)
  • Elämän muukalainen: Sikermä unikuvia (1921). Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirja
  • Jerusalemin suutari (1921)
  • Sielujen sota (1923)
  • Maan tomu-uurna: Runoja (1925). Helsinki: Otava
  • Liekki: Runoja (1927). Helsinki: Otava
  • Yö ja päivä (1933)
  • Pursi: Kohtalovirsiä (1945). Helsinki: Otava
  • Kuilu ja tähdet (1949)
  • Iltarusko (1952)
  • Valittuja runoja (1919)
  • Valittuja runoja 1–2 (1927)
  • Anhava, Helena (toim.): Etsin suurta tulta: Valitut runot 1904–1952. 2. painos 2002. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-07819-4.
  • Toisillemme: L. Onerva – Eino Leino. Valikoima runoja. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-08744-4.
  • Mäkelä, Hannu (toim.): Liekkisydän: Valitut runot. Helsinki: Tammi, 2010. ISBN 978-951-31-5248-2.

Novellikokoelmia

  • Murtoviivoja (1909)
  • Nousukkaita (1911)
  • Mies ja nainen (1912)
  • Vangittuja sieluja (1915)
  • Neitsyt Maarian lahja (1918)
  • Salainen syy (1923)
  • Uponnut maailma ynnä muita satukuvia unen ja toden mailta (1925)
  • Häistä hautajaisiin (1934)
  • Pursi (1945)
  • Iltarusko (1952)

Romaaneja

  • Mirdja (1908)
  • Inari (1913)
  • Yksinäisiä (1917)

Runoteoksia, suomentajana

  • Ranskalaista laulurunoutta. Musset/Verlaine/Baudelaire (1912). Helsinki: Otava

Muuta

  • Runoilija ja ihminen I–II (1932; yksiosaisena 1979). (Eino Leino -elämäkerta)
  • Valitut teokset (1956)
  • Toim. Makkonen, Anna & Tuurna, Marja-Leena: Yölauluja: L. Onervan ja Leevi Madetojan kirjeitä 1910–1946. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006.

Lähteet

Kirjallisuus

  • Kortelainen, Anna: Naisen tie: L. Onervan kapina. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 951-1-20665-6.
  • Mäkelä, Hannu: Nalle ja Moppe – Eino Leinon ja L. Onervan elämä. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18199-8.
  • Nieminen, Reetta: Elämän punainen päivä: L. Onerva 1882–1926. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1982. ISBN 9517172907.
  • Rojola, Lea (toim.): Suomen kirjallisuushistoria 2. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. ISBN 951-717-887-5.

Viitteet

  1. ↑ a b c d e f Historialliset humanistit Helsingin yliopisto. Viitattu 12.9.2010. (suomeksi)
  2. ↑ Nieminen 1982: 203.
  3. ↑ Nieminen 1982: 11.
  4. ↑ a b Kortelainen 2006: 10.
  5. ↑ Kortelainen 2006: 13–15
  6. ↑ Nieminen 1982: 22–23.
  7. ↑ Nieminen 1982: 29.
  8. ↑ Kortelainen 2006: 16–19.
  9. ↑ "Ihminen" – 375 Humanistia 375humanistia.helsinki.fi. Viitattu 10.10.2020.
  10. ↑ Nieminen 1982: 38
  11. ↑ Nieminen 1982: 64–69.
  12. ↑ Nieminen 1982: 71–76.
  13. ↑ Nieminen 1982: 78–79, 85.
  14. ↑ Nieminen 1982: 116.
  15. ↑ Mäkelä 2003: 10.
  16. ↑ Mäkelä 2003: 183, 207.
  17. ↑ Mäkelä 2003: 223.
  18. ↑ Nieminen 1982: 155.
  19. ↑ Nieminen 1982: 162.
  20. ↑ Nieminen 1982: 198–203.
  21. ↑ a b Nieminen 1982: 123.
  22. ↑ Mäkelä 2003: 283–284.
  23. ↑ Mäkelä 2003: 399, 413.
  24. ↑ Nieminen 1982: 171.
  25. ↑ a b Mäkelä 2003: 575.
  26. ↑ Nieminen 1982: 207–209.
  27. ↑ Nieminen 1982: 211.
  28. ↑ Nieminen 1982: 26–27.
  29. ↑ Nieminen 1982: 48–50.
  30. ↑ Nieminen 1982: 57.
  31. ↑ Suomen kirjallisuushistoria 1999: 147–148.
  32. ↑ Nieminen 1982: 73, 81–82.
  33. ↑ Nieminen 1982: 87–88.
  34. ↑ Nieminen 1982: 110.
  35. ↑ Nieminen 1982: 179–184, 188–189.
  36. ↑ Suomen kirjallisuushistoria 1999: 216.

Kirjallisuutta

  • Makkonen, Anna – Tuurna, Marja-Leena (toim): Yölauluja (SKS). (L. Onervan ja Leevi Madetojan kirjeitä 1910–1946.)
  • Mäkelä, Hannu: Uponnut pursi (2004). (Sepitteellinen Onerva-monologi.)
  • Mäkelä, Hannu: Onnen maa: L. Onervan elämä ja runot (Minerva 2007).
  • Mäkelä, Hannu – Arell, Berndt: Valvottu yö (2004). (Runoilijan maalauksia pimeydestä valoon.)
  • Sainio, Venla: ”Onerva, L. (1882–1972)”, Suomen kansallisbiografia, osa 7, s. 360–361. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-448-7. Teoksen verkkoversio.

Elokuvia

Aiheesta muualla

Kansainväliset
Kansalliset
Taiteenala
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=L._Onerva&oldid=19836479”