Tieteenfilosofian historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Tieteenfilosofian historia liittyy läheisesti toisaalta tieteen historiaan ja toisaalta muiden filosofisten, erityisesti tietoteoreettisten, ajatusten historiaan.

Antiikki ja keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsimainen tiede ja filosofia syntyivät yhtä aikaa antiikin Kreikassa noin vuonna 600 eaa. Kreikkalaisista ajattelijoista ennen kaikkea Platonin ja Aristoteleen ajattelulla on ollut pitkä vaikutus ajatuksiin tiedosta ja tieteestä. Platon kannatti jyrkkää rationalismia. Hänen mukaansa tieto (kreik. episteme) kohdistuu ikuisiin ja muuttumattomiin asioihin, ja luulo (kreik. doksa) ajallisiin ja muuttuviin asioihin. Siten Platonille tiedettä edustaa esimerkiksi matematiikka, kun taas aistein havaittavasta maailmasta ei voida saavuttaa tietoa.[1]

Aristoteleen on sanottu olevan merkittävin yksittäinen tieteenfilosofi. Hän vastusti Platonin jyrkkää rationalismia, ja pyrki hyödyntämään sekä havaintoja, arkijärkeä että abstraktia ajattelua[2]. Aristoteleen mukaan tieteet pohjautuvat aksioomiin eli peruslauseisiin, joista voidaan johtaa teoreemoja. Aksioomat ilmaisevat olioiden muuttumattoman olemuksen, ja ne päätellään aistihavainnoista induktiolla.[1] Aristotelesta voidaan pitää jos ei nykyaikaisena niin ainakin oman aikansa empiristinä; hänellä ei kuitenkaan ollut varsinaista teoriaa tieteellisestä tutkimuksesta[2].

Jo antiikin aikana myös tieteilijät osallistuivat keskusteluun tieteen luonteesta, ja jo tuolloin käytiin muun muassa lääketieteen alalla väittelyitä teoreetikkojen ja empiristien välillä. Tämä näkyy muun muassa Galenoksen kirjoituksissa.[2]

Aristoteelinen tiedekäsitys vallitsi keskiajan loppuun saakka. Robert Grossetesten ja Roger Baconin vaikutuksesta Englannissa kehitettiin uusia kokeellisia luonnontutkimuksen menetelmiä jo 1200-luvulla, mikä loi pohjaa empirismin nousulle. Uudenaikaiselle luonnontieteille loivat pohjaa myös Jean Buridan, Nicole Oresme, Duns Scotus ja Vilhelm Occamilainen.[3]

Uusi aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luonnontieteet alkoivat kehittyä voimakkaasti 1600-luvulla muun muassa Galileo Galilein ja Isaac Newtonin ansiosta. Havaintoihin pyrittiin sovittamaan matemaattisia malleja, ei niinkään laadullista kuvailua. Ilmiöitä alettiin selittää päämäärän (teleologia) sijaan syillä (kausaliteetti). Siinä missä Aristoteles oli ajatellut, että kivi putoaa, koska sen luontainen paikka on maassa, Newton osoitti, että kivi putoaa, koska Maan painovoima vetää sitä puoleensa.

Brittiläistä empirismiä kehittivät 1600- ja 1700-luvulla muiden muassa Francis Bacon, John Locke, George Berkeley ja David Hume. Empirismi sai vaikutteita Newtonin lisäksi muun muassa Robert Boylelta. Bacon muotoili kokeelliselle menetelmälle keskeisen induktioteorian teoksessaan Novum Organum (1620). Ranskassa brittiläinen empirismi vaikutti muun muassa Étienne Bonnot de Condillaciin ja Claude Adrien Helvétiukseen, ensyklopedisteihin (Denis Diderot, Jean le Rond d'Alembert) sekä ranskalaisen materialismin edustajiin (Julien Offray de La Mettrie, paroni d'Holbach).[4]

Mannermaiset rationalistit René Descartes ja Baruch Spinoza puolustivat kokemuksesta riippumatonta luonnontiedettä. Descartesille totuuden kriteerinä olivat ”selvät” ja tarkat ”ideat”, ja hänen luonnonfilosofiansa oli pitkään Newtonin ajattelun merkittävä haastaja.[4]

Immanuel Kant otti kantaa empirismiin ja rationalismiin teoksessaan Puhtaan järjen kritiikki (1781), pyrkien sovittelemaan niiden välistä vastakkaisuutta. Kantin mukaan emme voi tietää, millaisia ovat ”oliot sinänsä”. Tietomme rajoittuu ”ilmiöihin”, joita havaitsemme aisteillamme. Kantin ajattelu vaikutti saksalaiseen idealismiin sekä saksalaisen romantiikan luonnonfilosofiaan.[4]

Nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tieteen saavutukset 1800-luvulla vaikuttivat huomattavasti tieteelliseen maailmankuvaan. Yhdysvalloissa syntyi empirismin sekä Charles Darwinin evoluutioteorian innoittamana pragmatismi, jonka ensimmäisiä edustajia olivat Charles Peirce, William James ja John Dewey.[5]

Auguste Comte perusti positivismin, jossa tehtiin erottelu (Comten aikaisen) teologian, metafysiikan ja tieteen välillä. Positivismin nimi liittyy pyrkimykseen rajoittaa inhimillinen tieto ”positiivisen tieteen” tuloksiin.[4]

Positivismia vastaan syntyi 1800-luvun loppupuolella hermeneutiikka, joka painottaa eläytyvää ymmärtämistä erityisesti ihmistieteissä. Hermeneuttista menetelmää voidaan käyttää esimerkiksi historiassa ja psykologiassa. Hermeneutiikkaa ovat kehittäneet Wilhelm Dilthey, Martin Heidegger ja Hans-Georg Gadamer.

Moritz Schlick, Rudolf Carnap, Otto Neurath ja Herbert Feigl olivat 1920- ja 1930-luvuilla toimineen Wienin piirin keskeisiä jäseniä. Piiri otti vaikutteita 1800-luvun positivismista ja jonkin verran myös pragmatismista. Sen filosofiaa kutsutaan loogiseksi positivismiksi tai loogiseksi empirismiksi. Loogiset positivistit erottivat metafysiikan filosofiasta ja uskoivat empiristiseen tieteeseen, moderniin logiikkaan ja tieteen ykseyteen. Karl Popper vaikutti Wienin piiriin kritiikillään.[5]

Yksi merkittävistä 1900-luvun tieteenfilosofeista oli Thomas Kuhn, joka esitti luonnontieteen kehittyvän hyppäyksin paradigmasta eli viitekehyksestä toiseen. Imre Lakatos pyrki yhdistämään Popperin kriittisen rationalismin Kuhnin historialliseen näkemykseen.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Feyerabend, Paul K.: ”Science, history of the philosophy of”. Teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition, s. 849-852. New York: Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1. (englanniksi)
  • Niiniluoto, Ilkka: ”1.6 Tieteenfilosofian traditioita”, Johdatus tieteenfilosofiaan: käsitteen- ja teorianmuodostus, s. 39-59. 3. painos. Helsinki: Otava, 2002. ISBN 951-1-14831-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Niiniluoto 2002, s. 39-42.
  2. a b c Feyerabend 2005, s. 850.
  3. Niiniluoto 2002, s. 42-44.
  4. a b c d Niiniluoto 2002, s. 44-46.
  5. a b Niiniluoto 2002, s. 49-51.