Tarton rauha
 | |
| Päiväys | 14. lokakuuta 1920 |
| Sijainti | Tarto, Viro |
| Allekirjoittajat | .svg){kind=small} Neuvosto-Venäjä Suomi
|
| Kielet | venäjä, ruotsi, suomi |
Tarton rauha solmittiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä 14. lokakuuta 1920 maiden välisen rajan vahvistamiseksi, sodan päättämiseksi ja suhteiden luomiseksi. Neuvottelut kestivät melkein viisi kuukautta ja tuloksena Petsamo liitettiin Suomeen ja Suomeen liittymisestä sopineet Repola ja Porajärvi jäivät Neuvosto-Venäjälle. Syntyneet rajat olivat pienemmät kuin alkuperäisessä Suomen tavoitteessa ja suuremmat kuin Neuvosto-Venäjän tavoitteena oli. Kysymys Itä-Karjalan autonomisesta asemasta jäi hiertämään Suomen ja Neuvosto-Venäjän välejä.
Tilanne ennen neuvotteluja
Entinen Suomen suuriruhtinaskunta, jossa suuriruhtinaan vallan oli itselleen ottanut eduskunta, ja 7. marraskuuta 1917 muodostunut kansankomissaarien hallitus olivat ajautuneet sotatilaan Suomen sisällissodan vuoksi, koska Venäjän Suomessa oleva 42. armeijakunta oli julistanut sodan Suomen senaatille. Vaikka jotkut venäläiset sotilaat antoivat Kansanvaltuuskunnalle tukea, silti suomalaiset itse kävivät pääosan taisteluista. Näin ollen Suomen tasavallan ja myös sen tunnustaneen Neuvosto-Venäjän kesken vallitsi sotatila, vaikka Neuvostoarmeijan silloisen heikkouden vuoksi 1918–1919 ei merkittäviä taisteluita ollutkaan käyty.[1]
Suomi pyysi sisällissodan jälkeen apua Saksalta Itä-Karjalan ja Petsamon kysymyksen ratkaisemiseen, mutta Saksa ei ollut kiinnostunut. Saksa kuitenkin suostui isännöimään rauhanneuvotteluja. Tuloksettomia neuvotteluja käytiin Berliinissä, elokuussa 1918 kolmen viikon ajan.[2]
Vuosina 1918–1920 suomalaiset vapaaehtoisjoukot tekivät sotilaallisia retkiä Suomen lähialueille Itä-Karjalaan, Viroon ja Petsamoon. Näitä retkiä kutsutaan yhteisnimellä heimosodat.
Aseleponeuvottelut Rajajoella
Suomen ja Neuvosto-Venäjän valtuuskunnat kokoontuivat 12. huhtikuuta 1920 aseleponeuvotteluihin Rajajoelle, mutta neuvottelut katkesivat kahdessa viikossa, sillä osapuolten näkemykset erosivat toisistaan suuresti. Suomi lähti ajatuksesta, jonka mukaan maiden välillä tulisi muodostaa puolueeton turvallisuusvyöhyke, joka kattaisi Vienan Karjalan, Aunuksen pohjoisosat ja Nevan pohjoispuolisen Inkerinmaan. Neuvosto-Venäjä taas halusi neuvottelut käytävän vuoden 1914 rajan pohjalta lukuun ottamatta Repolaa ja Porajärveä, joista voitaisiin neuvotella erikseen.[1]
Rauhanneuvottelut Tartossa
Rauhanneuvottelut alkoivat Viron Tartossa 12.6.1920. Suomen valtuuskuntaa johti Juho Kusti Paasikivi. Hallitus antoi Suomen valtuuskunnalle tavoitteeksi liittää Petsamo ja Kuolan niemimaa Suomeen, sekä vetää neuvostovallan raja Laatokan–Syvärin–Äänisen–Vienanmeren linjalle. Vaatimukset Kirjasalosta tai Inkerinmaasta jätettiin sivuun, koska niitä ei pidetty realistisina Pietarin sijainnin vuoksi. Inkerille päätettiin suositella kulttuuriautonomiaa. Juuri ennen neuvottelujen alkamista Neuvosto-Venäjä miehitti Muurmannin radan ja Suomen välisen alueen ja julisti Karjalan työkansan kommuunin perustetuksi. Tämä oli sen mukaan osoitus siitä että Itä-Karjalan väestö oli ratkaissut itsemääräämisoikeutensa sisällön eikä kansanäänestystä tarvittaisi.[3]
Alussa neuvottelut polkivat paikallaan aluekysymyksissä, sillä venäläiset pitivät kiinni vaatimuksestaan vuoden 1914 rajoista poikkeuksena Neuvosto-Venäjälle jääviksi halutut Repola ja Porajärvi, joista olisi saatettu neuvotella, osa Suomenlahden saarista ja Karjalankannasta. Heinäkuun puolivälissä neuvottelut keskeytettiin kahdeksi viikoksi.[4]
Kun syys-lokakuussa 1919 olivat Pohjois-Venäjän interventiojoukot vetäytyneet Arkangelista ja Murmanskista ja jäljelle jääneiden venäläisten valkoisten joukkojen rintama oli murtunut helmikuussa 1920, olivat joukkojen rippeet vetäytyneet Repolaan ja Porajärvelle, mikä oli aiheuttanut Neuvosto-Venäjän joukkojen vastatoimia, jotka olivat johtaneet myös alueella olevien suomalaisten ja Neuvosto-Venäjän joukkojen välisiin taisteluihin. Väliaikaisena ratkaisuna Suomen ulkoasiainministeri Rudolf Holsti oli ilmoittanut kansankomissareille Moskovaan, että suomalaiset riisuvat Venäjän valkoiset aseista ja estävät heidän toimintansa, mikäli Neuvosto-Venäjä ei hyökkää Repolaan eikä Porajärvelle. Neuvosto-Venäjä hyväksyi tämän välikaikaisratkaisuksi edellyttäen Venäjän valkoisten aseistariisuntaa.[1]
Neuvosto-Venäjän yleistilanteen vahvistuminen
Kun neuvostojoukot tunkeutuivat kesän lopulla Varsovan lähistölle, neuvottelut katkaistiin kahdeksi viikoksi. Tänä aikana presidentti Ståhlberg lievensi Suomen vaatimuksia. Suomi halusi edelleen Petsamon ja Repolan ja Porajärven väestön tuli saada päättää kohtalostaan itse, mutta Itä-Karjalan itsemääräämisoikeudesta voitiin joustaa. Neuvottelujen alettua uudelleen Suomen valtuuskunta viivytteli tahallaan, sillä odotettiin maailmantilanteen selkiytymistä. Lopulta 9. elokuuta ulkoministeri Rudolf Holsti antoi Suomen valtuutetuille luvan aloittaa neuvottelut toden teolla, sillä Puolakin oli jo taipunut neuvotteluihin Neuvosto-Venäjän kanssa. Aselepo solmittiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille 13. elokuuta. Puolassa puna-armeija onnistuttiin lyömään takaisin Puolan rajojen taa, joten neuvotteluasetelmat alkoivat Tartossa kypsyä kohti kompromisseja.[1]
Neuvosto-Venäjä oli valmis luovuttamaan Suomelle Petsamon, jolloin se kuitenkin odotti Suomen palauttavan Repolan ja Porajärven, jotka olivat lähempanä Muurmannin rataa, Venäjän ainoalle ympäri vuoden jäistä vapaalle satamalle johtavaa rautatietä. Suomelle puolestaan kaksi pinta-alalta suurtakaan itäkarjalaistan kuntaa eivät olleet yhtä tärkeitä kuin ympäri vuoden sulana pysyvä Petsamon satama, jolle muodostui erittäin merkittävä asema Suomen ulkomaankaupassa Moskovan rauhan ja jatkosodan välisenä aikana. Suomen kannalta Repolan ja Porajärven hallussapito oli myös keino parantaa mahdollisuutta saada haltuun Petsamo.[1]
Lopulta 14. lokakuuta 1920 solmittiin Tarton rauhansopimus. Sopimus ratifioitiin Suomen eduskunnassa joulukuussa 163 kansanedustajan kannattamana ja 27 vastustaessa.[5]
Neuvottelutulos
Neuvosto-Venäjä tunnusti Suomen historialliset rajat (Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan raja vuodelta 1812, joka noudatteli pääosin Stolbovan rauhan rajaa) ja luovutti Suomelle Petsamon jonka keisari Aleksanteri II oli 1864 luvannut liitettäväksi Suomeen vastineeksi Venäjään liitetystä Siestarjoen asetehtaan alueesta. Suomi lupautui myös palauttamaan Vienan ja Aunuksen retkikuntien aikana Suomeen liittymisestä päättäneet Repolan ja Porajärven pitäjät, mistä järkyttyneenä Repolan väliaikainen nimismies Bobi Sivén ampui itsensä. Tarton rauhaa on varsinkin jälkikäteen usein arvioitu Suomelle sangen edulliseksi. Osa oikeistoa, etenkin rauhan jälkeen 1922 perustettu Akateeminen Karjala-Seura, piti sitä kuitenkin häpeärauhana, sillä siinä ei syntynyt heidän toivomaansa Suur-Suomea.
Suomen valtuuskunta
- Juho Vennola
- Väinö Voionmaa
- Alexander Frey
- Väinö Tanner
- Juho Kusti Paasikivi
- Rudolf Walden
- Väinö Kivilinna
Venäjän valtuuskunta
- Jan Antonovitš Berzin, oikealta nimeltään Jānis Bērziņš-Ziemelis
- Platon Mihailovitš Keržentsev
- Nikolai Sergejevitš Tihmenev
- Aleksandr Aleksandrovitš Samoilo
- Jebgeni Andrejevitš Berens
Sopimuksen sisällöstä
Sopimuksen johdanto toteaa Suomen itsenäistyneen 1917 ja Venäjän tunnustanut itsenäisyyden Suuriruhtinaanmaan rajoissa, ja ilmaisee molempien osapuolten halun lopettaa "molempien valtioiden välillä sittemmin syntyneen sodan" ja "lopullisesti selvittää Suomen ja Venäjän aikaisemmasta valtioyhteydestä johtuneet suhteet".
Ensimmäisessä artiklassa todetaan sotatilan loppuvan sopimuksen jälkeen. Toinen artikla määrittelee rajan ja kolmas aluevedet. Neljännessä artiklassa Venäjä luovuttaa Petsamon Suomelle. Viidennessä sovitaan rajankäynnistä. Kuudes asettaa eräitä rajoituksia Suomen Jäämeren sotilaslaivoihin, seitsemäs kalastusoikeuksia. Kahdeksas antaa venäläisille kauttakulkuoikeuden Petsamon läpi Norjaan ja takaisin. Yhdeksännessä annetaan Petsamon venäläisille oikeus valita Suomen ja Venäjän kansallisuuden ja valtion välillä. Kymmenennessä sovitaan, että Suomi luovuttaa Repolan ja Porajärven, jotka liitetään Itä-Karjalan autonomiseen alueeseen, ja yhdennessätoista luovutuksen järjestelyistä. Kahdestoista määrittelee periaatteen Itämeren neutraloimisesta ja 13.–15. Suomi lupautuu neutraloimaan eräitä Suomenlahden saaria. 16. sovitaan Laatokan osittaisesta neutraloimista. 17. Suomalaisille laivoille taataan esteetön kulku Suomenlahden ja Laatokan välillä Neva-jokea pitkin. 24. molemmat pidättäytyvät vaatimasta sotakorvauksia. 25.–28. ja 31.–32. käsittelevät taloudellisia asioita.
Katso myös
Lähteet
- Seppo Hentilä, Osmo Jussila, Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809 - 1995. WSOY, 1995. ISBN 951-0-20769-1.
- Jussi Niinistö: Heimosotien historia 1918 - 1922. SKS, 2005. ISBN 951-746-687-0.
Viitteet
- ↑ a b c d e Jussi Niinistö; Oliko Tarton rauha "liian hyvä" vai "häpeärauha"? Kanava, n:o 3, 2001, s. 191-195.
- ↑ Seppo Hentilä 1995, s. 113
- ↑ Niinistö 2005, s.219
- ↑ Niinistö 2005, s.219
- ↑ Niinistö 2005, s.224
