Panssarilaiva Ilmarinen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Panssarilaiva Ilmarinen
Väinämöinen.jpg
Alustyyppi Rannikkopanssarilaiva
Miehistö 330 (sota-aikana 410)
Telakka Crichton-Vulcan, Turku
Tilattu 1927
Vesillelasku 9. heinäkuuta 1931
Palvelukseenotto 17. huhtikuuta 1934
Käytöstä poistuminen upposi osuttuaan miinaan 13. syyskuuta 1941
Mitat
Uppouma 3 900 t
Pituus 93 m
Leveys 16,9 m
Syväys 5 m
Nopeus 15 solmua
Voimanlähde
Koneisto Dieselsähköinen, 4 × Krupp 875 kW Diesel, kaksi potkuria
Teho 3 500 kW
Aseistus
Tykistö 2 × 254 mm Bofors
8 × 105 mm Bofors
4 × 40 mm Vickers
2 × 20 mm Madsen

Panssarilaiva Ilmarinen oli Suomen laivaston lippulaiva uppoamiseensa, vuoteen 1941 asti. Vuonna 1927 säädettiin laivastolaki, johon kuuluvan suunnitelman mukaan osana laivaston varustamisohjelmaa tilattiin aluksi kaksi suurta rannikkopanssarilaivaa, jotka nimettiin Kalevalan sankareiden mukaan. Ilmarinen ja Väinämöinen olivat Suomen laivaston kaikkien aikojen suurimmat alukset. Myöhemmin varustusohjelmaa täydennettiin sukellus- ja torpedoveneillä.

Ilmarinen upposi törmättyään merimiinaan Utön edustalla 13. syyskuuta 1941, jolloin 271 miestä hukkui.

Suomalaiset panssarilaivat oli tarkoitettu rannikkopuolustukseen. Ne olivat kokoonsa nähden järeästi aseistettuja, mutta pienempiä ja hitaampia kuin saman aikakauden risteilijät. Panssarilaivat oli tarkoitettu lähinnä liikkuviksi korvaajiksi rannikkolinnoituksille eikä avomerioperaatioihin. Pieni syväys, raskas tykkiaseistus ja korkea torni johtivat heikkoon merikelpoisuuteen.

Suunnittelu ja rakentaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laivat suunnitteli hollantilainen NV Ingenieurskantoor voor Scheepsbouw (IvS), joka oli saksalainen peiteyhtiö Versailles’n rauhansopimuksen kiertämiseksi. Sama toimisto suunnitteli myös sukellusveneitä useille laivastoille. Laivojen rakentaminen annettiin turkulaisen Ab Crichton-Vulcan Oy:n telakan tehtäväksi vuonna 1928.

Alukset edustivat ajanmukaisinta saatavilla ollutta tekniikkaa. Voimansiirto oli diesel-sähköinen. Tulenjohto- ja suuntausjärjestelmät olivat sähköiset, ja sähkömekaaniset laskimet välittivät suuntausarvot suoraan tykkitorneihin.

Ilmarisen sisarlaiva Väinämöinen laskettiin vesille 28. joulukuuta 1930 ja Ilmarinen 9. heinäkuuta 1931.

Sota-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotavuosina alusten miehitys erosi hiukan toisistaan. Väinämöinen miehitettiin pääasiassa hiukan vanhemmalla kantahenkilökunnalla, Ilmarisen väki oli nuoria, etupäässä asevelvollisia, kadetteja ja reserviläisiä. Tämä näkyi eniten vapaa-ajalla: Ilmarisen väki oli innokkaampia urheilijoita ja metsästäjiä, Väinämöisellä taas mieluummin pelattiin shakkia tai hiukan kalastettiin pitkäsiimalla tai verkoilla (Wilho Heinämies).

Talvisota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Panssarilaivat olivat heti 30. marraskuuta talvisodan alkaessa Neuvostoliiton pommikoneiden kohteina. Ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen laivat purjehdittiin Lohmiin, jolloin seuraava neuvostokoneiden aalto ei enää löytänyt niitä, ja koneet pudottivat pomminsa varamaaliinsa Helsinkiin.

Talvisodan alun panssarilaivat viettivät Ahvenanmaalla suojaten maakuntaa maihinnousun varalta. Tammikuun lopussa 1940, jään estäessä laivasto-operaatiot, panssarilaivat siirtyivät Turkuun avustamaan kaupungin ilmapuolustuksessa.

Turkuun hyökättiin talvisodan aikana 60 kertaa yhteensä yli 400 pommikoneella. 40 millimetrin Vickers-ilmatorjuntatykki osoittautui tällöin tehottomaksi lentokoneita vastaan, ja se korvattiin Välirauhan aikana 40 millimetrin Bofors-tykeillä. Jatkuvan ilmavaaran vuoksi laivoihin lisättiin ilmatorjunta-aseistusta koko sodan ajan.

Talvisodan viime vaiheissa laivat siirtyivät HangonPorkkalan edustalle suojaamaan aluetta maihinnousun varalta. Jäätilanne ja ilmavaara estivät laivojen siirron lähemmäs rintamaa avustamaan Viipurinlahden taisteluissa.

Jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Panssarilaivan 254 mm:n tykkitornit Boforsin tehtaalla.

Jatkosodan alussa panssarilaivojen ensimmäinen tehtävä oli suojata Ahvenanmaan miehitystä eli operaatio Kilpapurjehdusta. Laivoja vastaan hyökättiin pommikoneilla heti aamulla 22. kesäkuuta 1941.

27. heinäkuuta 1941 Bengtskärin taistelun kuluessa panssarilaivat määrättiin puolustajien tueksi, kun alueella luultiin olevan Neuvostoliiton hävittäjäaluksia. Panssarilaivat joutuivat jälleen pommikoneiden hyökkäyksen kohteeksi. Ilmarinen menetti yhden miehen kaatuneena ja joutui purjehtimaan Turkuun korjattavaksi. Tässä yhteydessä aluksiin lisättiin ilmasuojiksi raskaita hiekkalaatikoita, joiden epäillään vahvasti tehneen aluksista suunniteltua paljon epävakaampia ja siten myötävaikuttaneen Ilmarisen tuhoon.

Panssarilaivat tulittivat useita kertoja Neuvostoliiton joukkoja Hangon tukikohdassa sen evakuointiin asti. Ensimmäisiin ammuntoihin käytettiin tavallisia miinakranaatteja, jotka sopivat tarkoitukseen huonosti. Seuraavia ammuntoja varten kehitettiin rannikkotykistön 254 mm kranaateista erityisiä maamaalikranaatteja. Tämä aiheutti noin kuuden viikon katkon ammuntoihin koska uusien kranaattien taulukot oli ammuttava ensin. Uusien kranaattien menestys osoittautuikin heti hyväksi: jo ensi ammunnalla tuli osuma venäläisten ammusvarastoon joka tuhoutui.

Operaatio Nordwind ja Ilmarisen menetys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmarisen 105 mm:n jaos 3.

Operaatio Nordwind oli hämäysoperaatio, jonka tarkoituksena oli saada puna-armeija uskomaan, että Saksan joukot olivat nousemassa maihin Hiidenmaan ja Saarenmaan saarille mereltä päin. Tarkoitusta varten koottiin 15 aluksen saattue joka purjehti Utöstä etelään, tarkoituksenaan saada Neuvostoliiton tiedustelu huomaamaan laivat. Operaatio kuitenkin epäonnistui kaikin puolin.

Saattue purjehti etelään 13. syyskuuta 1941 reittiä, jota ei oltu ehditty ennalta raivata miinoista. Päivällä havaittiin Ilmarisen miinanraivaimeen tarttunut miina, jota ei saatu irroitetuksi käsivoimin merellä. Kun kello 20.30 pimeys koitti, ja saattueen piti kääntyä takaisin, Ilmarinen käännettiin oikean kautta, jotta raivaimeen mahdollisesti tarttunut miina ei törmäisi alukseen.

Käännöksen aikana tapahtui kuitenkin voimakas räjähdys, joka tärisytti laivaa, ja vasemmalta puolelta nousi märssytornin korkuinen vesipatsas. Laiva kallistui nopeasti vasemmalle, ja kaatui vajaassa minuutissa. Laiva upposi seitsemässä minuutissa räjähdyksestä. Saattueen muut laivat pelastivat 132 veteen joutunutta, mutta kaikkiaan 271 miestä hukkui. Laivaston komentaja, kommodori Eero Rahola ja rannikkolaivaston komentaja, Ilmarisen päällikkö, komentaja Ragnar Göransson olivat selviytyneiden joukossa. Pelastuneiden joukossa oli myös aluksen tulenjohtoupseeri, luutnantti Viljo Revell, josta myöhemmin tuli yksi Suomen sodanjälkeisen ajan merkittävimpiä arkkitehteja.[1]

Mistä oli peräisin miina, joka upotti laivan? Yksi mahdollisuus oli, että Tallinnan edustalle kesäkuussa 1941 lasketusta miinakentästä oli irronnut yksi miina, joka aluksi tarttui aluksen miinasuojaan. Pitkään siellä raahauduttuaan miina ehkä joutui jyrkässä käännöksessä laivan alle, jolloin miina irtosi ankkuristaan ja iski aluksen pohjaan.[2]

Erikoista pelastuneiden ja kaatuneiden suhteessa on se, että moni komentosillalla tai märssyssä, siis avoimessa tilassa, olleista hukkui kun samaan aikaan huomattava määrä miehiä murtautui ulos syvältä panssarikannen alta: tulenjohtokeskuksessa olleet kesävänrikki (merikadetti) Osmo Juvela ja luutnantti Teuvo Vaissi, radiopursimies Tauno Rannila sekä putoamakellon hoitaja ylimatruusi Erkki Lyttinen; vielä syvemmältä eli perätornin ammussäiliöstä, käytännössä potkurien yläpuolelta, pelastui matruusi Taito Hämeenniemi. Nämä miehet säilyttivät malttinsa ja onnistuivat pääsemään ns. pelastusventtiilille eli juuri pelastautumiseen tarkoitetulle hiukan normaalia kookkaammalle ikkunalle josta pääsivät mereen. Heillä riitti myös malttia riisua liiat vaatteet ja saappaat tai aluksella hyvin suositut raskaat hiihtokengät ennen poistumista sekä kerätä kelluvaa tavaraa avukseen. [3] Muutamat miehet, mm. radiomestari Matti Tiusanen, joutuivat veden varaan täysissä vaatteissa, saappaat jalassa ja jopa raskas trenchcoat-sadetakki yllään, mutta maltilla keräsivät kelluvaa hylkytavaraa ja pelastuivat. [4]

Samoin tykkitorneista pääsi ulos useita miehiä, muun muassa keulatornin päällikkö luutnantti Lasse Öhrling (myöh. Örö) sekä tornimestari, sotilasmestari Armas Nirola, jotka sattuivat olemaan tupakkatauolla keittiöneteisessä lähellä tornin ulko-ovea räjähdyksen tapahtuessa. [5] Heillä ei myöskään vapaahetken johdosta ollut palveluksessa normaalisti käyttämiään päähän hihnoilla kiinnitettyjä puhelinlaitteita, jotka koituivat monen muun muassa märssyssä tai komentosillalla olleen surmaksi tilanteen nopean kehityksen johdosta.

Ilmarinen upposi niin nopeasti, etteivät paikalla olleet kaksi tehokkainta mahdollista pelastusalusta – jäänmurtajat Jääkarhu ja Tarmo – ehtineet tehdä mitään. Niissä olisi ollut kaikki tarvittava pelastuskalusto raskaita tyhjennyspumppuja, nostureita ja sukeltajia myöten.

Muut saattueen alukset kääntyivät takaisin, ja pääsivät turvallisesti saariston suojaan. Pääosa eloonjääneistä sijoitettiin uuden Äänisjärvelle perustetun laivasto-osaston miehistöksi, jossa he palvelivat kesään 1944 saakka. Muutamat upseerit, kärjessä luutnantti Örö, palvelivat sittemmin sukellusveneissä niiden palvelusajan loppuun. Örö toimi sittemmin Loviisan Meripelastusyhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana.[6].

Panssarilaiva Ilmarisen hylky paikannettiin kolmen vuoden etsintöjen jälkeen vuonna 1990. Seuraavana vuonna kuusi aluksesta pelastunutta veteraania kärjessään komentajakapteeni Huhta pääsi katsomaan hylkyä pienoissukellusveneellä. Hylky on ylösalaisin 25 meripeninkulman päässä Utöstä etelään 70 metrin syvyydessä. Noin 15 kilometrin päässä Ilmarisen hylystä on M/S Estonian uppoamispaikka.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Niklander, Tauno: Meidän panssarilaivamme. Gummerus, 1996. ISBN 952-90-7775-0.
  • Penttilä, Eino: Panssarilaivat Ilmarinen ja Väinämöinen. Mainosteknikot Oy, 1986. ISBN 951-99704-3-6.
  • Heinämies, Wilho: Seitsemän minuuttia merellä, WSOY, Porvoo 1945, 198 s.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Heinämies 1945, s. 89–96
  2. Seppo Konttinen ja Heikki Rouhiainen: Ilmarisen arvoitus. Suomen Kuvalehti, 2012, nro 7, s. 46–49. Otavamedia. ISSN 0039-5552.
  3. Heinämies 1945, s. 100–115
  4. Heinämies 1945, s. 70–71
  5. Heinämies 1945, s. 60–67
  6. Suomen Meripelastusseuran vuosijulkaisu 1973, s. 14: Loviisan Meripelastusyhdistys aloitti toimintansa

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koordinaatit: 59°27′N, 21°05′E