Rannikkopanssarilaiva

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomalainen rannikkopanssarilaiva Väinämöinen.
Ruotsalainen rannikkopanssarilaiva HMS Oden.
Saksalainen rannikkopanssarilaiva SMS Oldenburg.
Norjalainen rannikkopanssarilaiva KNM Tordenskjold.

Rannikkopanssarilaivalla tarkoitetaan useimmissa tapauksissa risteilijään kokoista, mutta hitaampaa, voimakkaasti aseistettua ja panssaroitua sota-alusta, joka on suunniteltu ensisijaisesti rannikko- ja saaristo-olosuhteisiin.

Panssarilaivat käytössä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Panssarilaivoja käytettiin yleisimmin rannikon puolustukseen, mihin viittaa myös tyypistä useissa kielissä käytetty nimitys (engl. Coastal defence ship, rannikkopuolustusalus). Useimmat panssarilaivat rakennettiin 1860–1920-luvuilla. Risteilijän koostaan huolimatta alukset olivat hitaampia, mutta ne olivat kokoonsa nähden vahvasti aseistettuja ja panssaroituja. Toisaalta raskas varustelu suhteelliseen pieneen kokoon nähden tekivät aluksista varsin hitaita. Niitä käyttivät erityisesti valtiot, joilla ei ollut mahdollisuutta tai tarvetta raskaampiin sota-aluksiin. Alustyyppi sopi huonosti avomerelle, ja yleensä niitä käytettiinkin liikkuvana rannikkotykistönä. Toisaalta ne olivat omiaan saarien rikkomilla rantaviivoilla. Ison-Britannian laivasto käytti yhtä monitoria (HMS Erebus) vielä Normandian maihinnousun tulitukena, johon se sopikin erinomaisesti.

Itämerellä sekä Tanskan, Ruotsin että Suomen laivastot käyttivät rannikkopanssarilaivoiksi luokiteltavia aluksia.

Viimeiset panssarilaivat poistettiin käytöstä vasta 1970-luvulla.

Seuraavien maiden laivastot ovat jossain vaiheessa käyttäneet panssarilaivoja suurimpina aluksinaan: Argentiina, Belgia, Brasilia, Ecuador, Suomi, Kreikka, Alankomaat, Norja, Portugali, Ruotsi, Thaimaa sekä Britannian Intian ja Victorian siirtokunnat. Niitä rakennettiin myös Saksassa ja keisarillisella Venäjällä.

Suomen panssarilaivat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen merivoimat saivat käyttöönsä kaksi panssarilaivaa 1930-luvulla. Vuonna 1930 vesille laskettu Väinämöinen ja vuotta myöhemmin vesille laskettu Ilmarinen olivat rakentamisajankohtanaan uudenaikaisia Pohjolan olosuhteissa. Ne olivat Suomen merivoimien suurimmat alukset kautta aikojen. Kumpikin laivoista oli varustettu neljällä 254 millimetrin Bofors-tykillä kahdessa kaksoistykkitornissa. Keskiraskaan aseistuksen muodosti kahdeksan 105 millimetrin tykkiä neljässä kaksoistornissa. Lisäksi aluksissa oli vaihteleva määrä kevyempää ilmatorjunta-aseistusta.

Sotavuosina alusten miehitys erosi hiukan toisistaan. Väinämöinen miehitettiin pääasiassa hiukan vanhemmalla kantahenkilökunnalla, Ilmarisen väki oli nuoria, etupäässä asevelvollisia, kadetteja ja reserviläisiä. Tämä näkyi eniten vapaa-ajalla: Ilmarisen väki oli innokkaampia urheilijoita ja metsästäjiä, Väinämöisellä taas mieluummin pelattiin shakkia tai hiukan kalastettiin pitkäsiimalla tai verkoilla (Wilho Heinämies).

Alusten suurin merkitys oli siinä, että niiden koneistoksi oli valittu uudentyyppinen dieselsähkökoneisto; koska aluksissa ehti niiden käyttöaikana palvella jopa tuhansia asevelvollisia, näiden koneistojen voidaan sanoa kasvattaneen aivan uuden konemiesten sukupolven Suomen merenkulun palvelukseen. Tämän seikan etu mitattiin täysmääräisesti vuodesta 1954 alkaen, kun kokonaan uutta tyyppiä edustanut dieselsähkökoneinen jäänmurtaja Voima valmistui palveluskäyttöön. Se oli uuden murtajapolven kantaisä, ja sen pohjalta koko alustyyppi koki suurimmat mullistuksensa sitten tulonsa. Jäänmurtajien rakentamisella Suomessa on ollut myöhemmin kauaskantoiset vaikutukset telakkateollisuuden säilyessä maassa ja välillisesti sen synnyttämän alihankintateollisuuden kautta.

Panssarilaivat olivat keskenään lähes identtisiä. Ne olivat oikeastaan raskaasti aseistettuja lauttoja, jotka kykenivät operoimaan saariston matalissa vesissä. Ne olivat kuitenkin hitaita ja kömpelöitä verrattuna suurvaltojen uusimpiin aluksiin. Keskustelua onkin käyty siitä, tuliko Suomi panssarilaivoissa investoineeksi vanhenevaan asetyyppiin, johon käytetyt puolustusmäärärahat olisivat tulleet paremmin hyödynnetyiksi esimerkiksi ilma-aseeseen tai panssarivaunuihin sijoitettuina. Toisaalta vuoden 1930 malliset lentokoneet tai panssarivaunut olisivat olleet jatkosodassa täysin käyttökelvottomia, kun taas panssarilaivaa neuvostoliittolaiset pitivät vielä 1944 merkittävänä uhkana.

Panssarilaiva Väinämöinen otti toukokuussa 1937 Suomen edustajana osaa Ison-Britannian kuningas Yrjö VI:n kruunajaisiin liittyvään sotalaivojen paraatiin. Se oli ehkä vaatimattomin alus paikalla olleista, mutta miehistön reipas sotilaallisuus teki ensiluokkaisen vaikutuksen paikalla olleisiin. Kertoman mukaan brittiläinen meriupseeri tokaisi Väinämöisen nähtyään: ”Suomi on selvästikin suuri merimahti, kun kerran suomalaiset majakkalaivatkin on varustettu kymmenen tuuman tykeillä.”

Ilmarinen tuhoutui13. syyskuuta 1941 Itämerellä operaatio Nordwindin eli Viron saarten valloitukseen liittyvän harhautusoperaation yhteydessä ajettuaan venäläiseen miinaan. Aluksen mukana kaatui 271 sotilasta.

Panssarilaivojen olemassaolo oli venäläisille uhka, ja siksi Väinämöinen oli sodan loppuun asti sikäläisen tuhottavien listan kärjessä; he luulivat tuhonneensa aluksen Kotkan satamassa ilmahyökkäyksellä heinäkuussa 1944, vaikka kyseessä oli saksalainen ilmatorjunta-alus Niobe. Erehdys selvisi venäläisille, kun valvontakomission merivoima-asioita hoitava kontra-amiraali Aleksandrov kutsuttiin vierailulle Väinämöiselle. Historiankirjoituksessa erehdys säilyi 1980-luvulle.

Väinämöinen myytiin venäläisille 29. toukokuuta 1947 265 miljoonalla markalla ja se palveli Vyborg-nimisenä romutukseen vuonna 1966 asti.