NHL-kausi 1927–1928

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kausi 1927–1928 oli National Hockey Leaguen historian 11. kausi. Sen aikana kymmenen joukkuetta pelasi kukin 44 ottelua. New York Rangers vei Stanley Cupin kukistettuaan Montreal Maroonsin, ja näin siitä tuli NHL:n perustamisen jälkeen ensimmäinen Stanley Cupin voittanut yhdysvaltalainen joukkue. Viimeksi vastaavaan saavutukseen oli yltänyt Seattle Metropolitans vuonna 1917.[1]

Tällä kaudella otettiin uudelleen käyttöön O’Brien Trophy, joka oli aiemmin annettu NHL:n mestarille. Alun perin palkinto oli poistettu käytöstä Prince of Wales Trophyn tultua sen tilalle. Uuden käytännön mukaan O’Brien Trophy annettaisiin Kanadan divisioonan voittajalle, kun taas Prince of Wales Trophy menisi Yhdysvaltojen divisioonan kärkijoukkueelle.[2][3]

Runkosarja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltalaiset joukkueet sekä niiden myötä kohonneet palkat vaikuttivat Ottawa Senatorsiin, joka toimi liigan ylivoimaisesti pienimmällä talousalueella, ja seurauksena olivat rahaongelmat[4]. Niinpä Ottawa myi oikean tähtilaitahyökkääjänsä Hooley Smithin Montreal Maroonsille 22 500 dollarilla ja sai samalla oikean laiturin Punch Broadbentin takaisin.[5] Puolustaja Ed Gorman myytiin puolestaan Torontoon. Osa Ottawan ongelmista johtui siitä, että joukkueen faneilla oli tapana käydä katsomassa vain niitä pelejä, joissa vastustajana oli kanadalainen joukkue.

NHL:n suurin yleisömagneetti Howie Morenz hallitsi pistepörssiä ja oli Hart Trophyn selkeä voittaja. Hän teki 33 maalia ja keräsi eniten syöttöpisteitä. Ottawan talousvaikeuksista huolimatta joukkueen maalivahti Alex Connell teki kaikkien aikojen ennätyksen torjumalla kuusi peräkkäistä nollapeliä ja olemalla päästämättä maaliakaan 461 minuuttiin ja 29 sekuntiin.[6]

Nyt Maple Leafsinä tunnettu Toronto aloitti vahvasti ja näytti jo siltä, että joukkue yltäisi pudotuspeleihin. Hap Dayn ja Bill Carsonin loukkaantumiset vaikuttivat kuitenkin niin, että Toronto notkahti neljänneksi ja jäi ulos pudotuspeleistä.

Puolustaja Eddie Shoren sekä Connellin tavoin 15 nollapeliä kauden aikana torjuneen maalivahti Hal Winklerin hienojen pelien ansiosta Boston Bruins sijoittui ensimmäistä kertaa Yhdysvaltojen divisioonan ykköseksi. Kauden keskivaiheilla muilta Kanadan divisioonan joukkueilta karkaamassa ollut Montreal Canadiens puolestaan romahti Pit Lepinen loukkaantumisen jälkeen. Se kuitenkin onnistui säilyttämään ensimmäisen sijansa kauden päätteeksi.

Loppusijoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lyhenteiden selitys: O = Ottelut, V = Voitot, H = Häviöt, T = Tasapelit, RM = Rangaistusminuutit

Huom: Pudotuspeleihin selviytyneet joukkueet on lihavoitu.

Kanadan divisioona O V H T Pisteet Tehdyt maalit Päästetyt maalit RM
Montreal Canadiens 44 26 11 7 59 116 48 496
Montreal Maroons 44 24 14 6 54 96 77 549
Ottawa Senators 44 20 14 10 50 78 57 483
Toronto Maple Leafs 44 18 18 8 44 89 88 436
New York Americans 44 11 27 6 28 63 128 563
Yhdysvaltojen divisioona O V H T Pisteet Tehdyt maalit Päästetyt maalit RM
Boston Bruins 44 20 13 11 51 77 70 558
New York Rangers 44 19 16 9 47 94 79 462
Pittsburgh Pirates 44 19 17 8 46 67 76 395
Detroit Cougars 44 19 19 6 44 88 79 395
Chicago Black Hawks 44 7 34 3 17 68 134 375

Pistepörssin parhaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lyhenteiden selitys: O = Ottelut, M = Maalit, S = Syötöt, P = Pisteet

Pelaaja Joukkue O M S P
Howie Morenz Montreal Canadiens 43 33 18 51
Aurel Joliat Montreal Canadiens 44 28 11 39
Frank Boucher New York Rangers 44 23 12 35
George Hay Detroit Cougars 42 22 13 35
Nels Stewart Montreal Maroons 42 27 7 34
Art Gagne Montreal Canadiens 44 20 10 30
Frederick Cook New York Rangers 44 14 14 28
Bill Carson Toronto Maple Leafs 32 20 6 26
Frank Finnigan Ottawa Senators 39 20 5 25
Bill Cook New York Rangers 43 18 6 24
Gordon Keats Detroit/Chicago 37 14 10 24

Pudotuspelit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kanadan divisioonassa Montreal Maroons voitti Ottawa Senatorsin, ja sykähdyttävässä sarjassa Montreal Canadiensia vastaan Russell Oatman vei Maroonsin finaaleihin jatkoaikamaalillaan.

Yhdysvaltojen divisioonassa New York Rangers tyrmäsi Pittsburgh Piratesin kovassa ottelusarjassa ja löi sen jälkeen Bostonin. Näin varmistui joukkueen paikka loppuotteluihin Montreal Maroonsia vastaan. Sirkus esti Rangersin pelien järjestämisen Madison Square Gardenissa,[7] joten kaikki ottelut pelattiin Montreal Forumissa, vaikka Boston olikin ilmaissut halukkuutensa isännöidä Rangersiä. Maroons voitti ensimmäisen pelin Nels Stewartin ja maalivahti Clint Benedictin avustuksella 2–0. Toisessa pelissä alkoi varsinainen näytelmä, kun Nels Stewart ampui Rangers-maalivahti Lorne Chabot’n silmään osuneen kovan laukauksen. Chabot ei kyennyt jatkamaan, mutta Rangers tarvitsi maalivahdin.[8] Maroonsin valmentaja Eddie Gerard ei kuitenkaan sallinut Rangersin käyttävän paikalla ollutta Alex Connellia tai alasarjan maalivahti Hugh McCormickia.[9] Niinpä vihastunut Rangers-valmentaja Lester Patrick päätti itse sonnustautua maalivahdin varusteisiin.[1] Tämän jälkeen Rangers vartalotaklasi rajusti jokaista Patrickin lähelle päässyttä Maroons-pelaajaa. Bill Cook teki ensimmäisen maalin ja antoi siten Rangersille 1–0-johdon, mutta Nels Stewart tasoitti pelin. Jatkoajalla Rangersin Frank Boucher teki voittomaalin, ja joukkueen pelaajat kantoivat Patrickin pois jäältä.[9]

New York Americansin maalivahti Joe ”Red Light” Miller sai luvan korvata Chabot’n maalissa, ja hän pelasikin mainiosti 0–2-tappioon päättyneessä kolmannessa ottelussa.[7] Frank Boucherin loistopelin siivittämänä Rangers voitti kuitenkin kaksi seuraavaa peliä ja vei nimiinsä Stanley Cupin. Myös viimeisessä pelissä oli draaman ainekset, kun Miller sai laukauksen seurauksena pahan haavan mutta pystyi jatkamaan. Yleisö tuli kuitenkin ajoittain erittäin villiksi, ja tuomari Mike Rodden joutui ankaran parjauksen kohteeksi hylättyään Maroonsin tekemän maalin.[10] Jopa NHL-komissaari Frank Calder joutui joidenkin fanien solvaamaksi sen takia, ettei puuttunut asiaan. Lopulta Rangersistä tuli historian toinen yhdysvaltalainen ja NHL:n ensimmäinen USA:ssa kotipaikkaansa pitänyt Stanley Cup -voittajajoukkue.

Palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

O’Brien Trophy: Montreal Canadiens
Prince of Wales Trophy: Boston Bruins
Hart Memorial Trophy: Howie Morenz, Montreal Canadiens
Lady Byng Trophy: Frank Boucher, New York Rangers
Vezina Trophy: George Hainsworth, Montreal Canadiens

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleiset lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b 1927–28 Stanley Cup Winner Legends of Hockey. Viitattu 26.3.2011. (englanniksi)
  2. Historic Trophies – O’Brien Trophy Legends of Hockey. Viitattu 13.2.2007. (englanniksi)
  3. NHL Trophies – Prince of Wales Trophy Legends of Hockey. Viitattu 13.2.2007. (englanniksi)
  4. Club History – 1928 Ottawa Senators. Viitattu 13.2.2007. (englanniksi)
  5. Punch Broadbent – Career Statistics Legends of Hockey. Viitattu 26.3.2011. (englanniksi)
  6. Alex Connell – Biography Legends of Hockey. Viitattu 26.3.2011. (englanniksi)
  7. a b New York Rangers 1927/28 21.11.2006. The Sports E-cyclopedia. Viitattu 13.2.2007. (englanniksi)
  8. 1928 Stanley Cup Finals Program from the Night Lester Patrick Played Goal! Classic Auctions. Viitattu 13.2.2007. (englanniksi)
  9. a b Matt Pennino: Lester Patrick Dons The Pads 20.8.2002. Outside The Garden. Viitattu 13.2.2007. (englanniksi)
  10. Russell Oatman (Tallenne sivusta Internet Archivessa) LostHockey.com. Viitattu 26.3.2011. (englanniksi)