Musiikinopetus Suomessa

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Musiikinopetus Suomessa jakaantuu kahdeksaan osaan, jotka poikkeavat toisistaan koulutustason, kohderyhmän, tavoitteiden ja koulutuksen järjestäjän mukaan:[1]

  1. Varhaisiän musiikkikasvatus ennen kouluikää esimerkiksi musiikkileikkikouluissa
  2. Musiikin perusopetus peruskouluissa ja lukioissa
  3. Taiteen perusopetuksen yleinen oppimäärä, jossa opetusta antavat mm. musiikkikoulut
  4. Taiteen perusopetuksen laaja oppimäärä eli lähinnä musiikkiopistot, mutta myös musiikkikoulut ja konservatoriot sekä Sibelius-Akatemian nuorisokoulutus
  5. Toisen asteen ammatillinen koulutus eli musiikkialan perustutkinto
  6. Musiikin korkea-asteen koulutus, jota antavat Sibelius-Akatemia sekä monet yliopistot ja ammattikorkeakoulut
  7. Yksityinen musiikinopetus alkeisvaiheen soittotunneista ammattilaistason yksityisopetukseen
  8. Vapaan sivistystyön musiikkiopinnot kansanopistoissa, seurakuntien musiikkiryhmissä (kuten kirkkokuorot ja nuorisoryhmät) sekä kansalais- ja työväenopistoissa

Suomalaisen musiikkikasvatuksen ja musiikinopetuksen historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laulu oli oppiaineena jo keskiajan luostarikouluissa, ja perinne jatkui kirkkomusiikkipainotteisena niin kauan kuin koulutus oli Suomessa lähinnä kirkon tehtävänä. Vuonna 1571 annetun koulujärjestyksen mukaan koulujen ainoat pakolliset oppiaineet olivat latina, uskonto ja laulu. Pääasiassa kouluissa laulettiin kirkollisia lauluja, sillä koululaisten velvollisuuksiin kuului kirkkolaulun avustaminen jumalanpalveluksissa ja kirkollisissa toimituksissa. Vuonna 1582 ilmestyi Petri Ruthan toimittama hengellisten laulujen kokoelma Piae Cantiones, joka oli Suomen ensimmäinen kouluissa käytetty laulukirja.[2]

Kansakoululaitoksen kehittämisen yhteydessä yhdeksi pakolliseksi oppiaineeksi otettiin kaikilla luokka-asteilla laulu. Kansakoulunopettajat saivat seminaareissa paljon musiikkikoulutusta alan asiantuntijoilta, joista mainittakoon Jyväskylän seminaarin musiikinopettaja P. J. Hannikainen.[3] Soittimiin tai musiikkikulttuuriin ei kansakoulun alkuaikoina juuri tutustuttu, vaan tunneilla etupäässä opeteltiin laulamaan yhdessä opettajan säestyksellä lastenlauluja, hengellisiä lauluja sekä isänmaallisia lauluja kuten maakuntalauluja.[4] Uno Cygnaeus määritteli laulunopetuksen tavoitteeksi “uskonnollisen tunteen herättämisen” ja “mielen virkistyksen ja jalostamisen”.[5] Musiikkihistorioitsija Antti Häyrynen näkee laulunopetuksen tavoitteena olleen pikemmin kansalaiskasvatus kuin musiikkiin perehdyttäminen.[6]

Vuonna 1952 käyttöön otettu kansakoulun laulunopetuksen opetussuunnitelma nimesi tavoitteensa näin:[7]

  1. musiikillisesti arvokkaan lauluvaraston oppiminen koulukäyttöä ja vastaisia tarpeita varten ja sen ohessa
  2. äänen ja äänenmuodostuksen kehittäminen
  3. sävelkorvan sekä musikaalisuuden herättäminen ja kehittäminen
  4. musiikkitaidon ja -tiedon alkeiden opiskelu sävelilmiöiden havaintopohjalla erityisesti kuorolaulua silmällä pitäen.

Kansalaiskasvatuksesta kulttuuriarvoksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luvun mittaan koulujen kasvatustyöstä alkoi vähentyä kansallisromanttinen ideologia, Häyrysen mukaan ensimmäisenä taideaineista kuten musiikista. Vuonna 1964 musiikkipedagogit Egil Cederlöf, Matti Rautio ja Ahti Sonninen kirjoittivat, miten musiikki tulisi käsittää ”itsenäiseksi kulttuuriarvoksi, jonka tuntemus on tarpeen jokaiselle kansalaiselle.”[8] Tämä uudenlainen näkemys musiikista itsenäisenä kulttuurialana johti muun muassa kouluhallituksen musiikinopetuksen johtajan viran täyttämiseen pitkän tauon jälkeen sekä Sibelius-Akatemian koulumusiikkiosaston ja koulukonsertteja järjestävän Koulujen Musiikkikeskuksen (nyk. Konserttikeskus) perustamiseen. Suomen Musiikkioppilaitosten Liitto perustettiin 1956, ja vuonna 1969 tuli voimaan laki musiikkioppilaitosten valtionavusta. [9] Pelkän laulamisen lisäksi opetukseen tuli 1950-luvulta asti mukaan soittamista, kuuntelua, liikuntaa ja luovuutta edistäviä harjoituksia.[10]

Suosituinta lastenmusiikkia 1950–1960-luvuilla olivat Georg Malmsténin laulut sekä Saukin pikkuoravat.[11] Vaikka angloamerikkalainen populaarikulttuuri oli vallannut alaa nuorten kuuntelutottumuksissa, suomalainen kouluhallinto eli vielä vuonna 1969 hyvin kansansivistyksellisten ihanteiden vallassa. Tätä osoittaa Yleisradion ja Koulujen Musiikkikeskuksen tuolloin lukiolaisille järjestämän kirjoituskilpailun aihevalikoima: 1) Vanhoja mestareita, 2) Sinfoniakonserttini, 3) Pieni oopperakonsertti ja 4) Toivekonserttini.[12]

Suomalaisen musiikin nousu perustuu koulutukseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvulta lähtien Suomen julkinen musiikkikoulutus on ollut valtion tukemaa ja laeilla säädeltyä. Sen ansiona pidetään 1970- ja 1980-luvuilta alkanutta suomalaisen musiikin kansainvälisen merkittävyyden nopeaa nousua. Suomalainen musiikinopetusjärjestelmä on tuottanut kymmenittäin merkittäviä säveltäjiä, kapellimestareita, laulajia ja soitinsolisteja.[13]

Peruskoulu uudisti mutta myös vähensi musiikinopetusta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antti Häyrynen pitää Love Recordsin vuonna 1970 julkaisemaa lastenmusiikkialbumia Iso mies ja keijukainen käännekohtana suomalaisessa musiikkikasvatuksessa ja lastenmusiikkikulttuurissa. Samoihin aikoihin peruskoulukeskustelu, vapaan kasvatuksen aatteet saivat päättäjät näkemään lapset itsenäisinä luovina toimijoina muillakin taidealoilla.[14] Toisaalta peruskoulun tullessa 1970-luvun alkupuolella musiikinopetus alkoi vähentyä sekä peruskoulunopettajien koulutuksessa että koulujen opetussuunnitelmissa. [15]

Lastenmusiikin läpimurto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980-luvulla suomalainen lastenmusiikki löi itsensä vahvimmin läpi muun muassa Liisa Lääverin, Eeva-Leena Sariolan, Marjatta Meritähden, Kosti Kotirannan, Mikko Perkoilan ja Jukka Jarvolan ansiosta. Syntyi päiväkodeissa ja lastenkonserteissa esiintyviä ammattikokoonpanoja, kuten Pentti Rasinkankaan Ohilyönti-orkesteri (1986) ja Fröbelin Palikat (1987).[16][17] 1980-luvulla myös taidemusiikin esittäjien nuori sukupolvi, kuten kamariorkesteri Avanti! alkoi karistaa nuorten vierastamaa pönäkkyyttä oman musiikinlajinsa esitysperinteestä.[18]

1990-luvulla perinteisen sivistyskäsityksen mureneminen Antti Häyrysen mukaan jatkui ja näkyi muun muassa siinä, että kouluille musiikkiesityksiä tuottavalta Konserttikeskukselta kysyttiin yhä vähemmän taidemusiikin ja jazzin esittäjiä ja yhä enemmän lastenmusiikkia, kansanmusiikkia ja maailmanmusiikkia.[19]

Vuonna 2004 kiersi Lapin kuntia Esittävän Säveltaiteen Edistämiskeskuksen, Yleisradion ja Musiikkia nuorille ry:n organisoima Musabusa, jossa kokeneet lastenmuusikot pitivät työpajoja ja tuotoksia kuultiin ympäri maata Ylen lastenohjelmissa. Sitä seurasi ESEKin ja Suomen Jazzliiton yhteinen Improvisaattori-hanke.[20]

2000-luvulla musiikin perusopetuksen valtakunnalliset opetussuunnitelman perusteet määriteltiin näin:[21]

Musiikin opetuksen tehtävänä on auttaa oppilasta löytämään musiikin alueelta kiinnostuksen kohteensa sekä rohkaista oppilasta musiikilliseen toimintaan, antaa hänelle musiikillisia ilmaisunvälineitä ja tukea hänen kokonaisvaltaista kasvuaan. Opetuksen tehtävänä on myös saattaa oppilas ymmärtämään, että musiikki on aika- ja tilannesidonnaista. Se on erilaista eri aikoina, eri kulttuureissa ja yhteiskunnissa, ja sillä on erilainen merkitys eri ihmisille. Opetuksessa tulee ottaa huomioon, että musiikin ymmärtämisen ja käsitteellistämisen perustana ovat musisoinnin ja musiikin kuuntelun yhteydessä saadut merkitykselliset kokemukset.

Musiikin opetus Suomen peruskouluissa on vähentynyt jatkuvasti, ja 2000-luvulla kouluilla on mahdollisuus tarjota sitä halutessaan vain tunti viikossa.[10]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Järjestelmä, Musiikinopetus Suomessa -sivusto, SML 2007, viitattu 15.3.2015.
  2. Reijo Pajamo: ”Piirteitä Suomen koulujen laulunopetuksen vaiheista”, Koulun laulutunnilla, s. 10–24. REPALE-kustannus, 2013. ISBN 979-0-9001698-0-8.
  3. Kosonen, Erja: ”Kansakoulunopettajat kulttuurikasvattajina – Seminaarien musiikinopetus kansakoulun laulunopetuksen esikuvana”, Opettaja yhteiskunnallisena ja kulttuurivaikuttajana : Suomen kouluhistoriallisen seuran vuosikirja 2012, s. 70. Suomen kouluhistoriallinen seura, 2012. ISBN 978-952-67639-1-0. Artikkeli verkossa (pdf) (viitattu 15.3.2015).
  4. Häyrynen 2013 s. 9–10.
  5. Kosonen, Erja: ”Laulukirjat koulun arvokasvatuksen ytimessä”, Oppikirjat oman aikansa ilmentyminä : Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran vuosikirja 2014, s. 35. Suomen kouluhistoriallinen seura, 2014. ISBN 978-952-67639-4-1. Artikkeli verkossa (pdf) (viitattu 15.3.2015).
  6. Häyrynen 2013 s. 9–10.
  7. Häyrynen 2013 s. 53.
  8. Häyrynen 2013 s. 9–10.
  9. Häyrynen 2013 s. 10–11.
  10. a b Tuusa, Minna: Musiikinopettajuus yhtenäisessä peruskoulussa, s. 19–22. Lisensiaatintyö. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, Humanistinen tiedekunta, 2008. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 15.3.2015).
  11. Häyrynen 2013 s. 14.
  12. Häyrynen 2013 s. 15.
  13. Häyrynen, Antti: Suomalaisen musiikin nousu, Kansainvälisen Mirjam Helin -laulukilpailun sivusto, viitattu 15.3.2015.
  14. Häyrynen 2013 s. 15.
  15. Vesioja, Terhi: "Tätä lajia täytyy rakastaa, ei vihata", Luokanopettajien arvioita itsestään musiikkikasvattajina, teoksessa Anneli Niikko, Ismo Pellikka & Erkki Savolainen (toim.): Oppimista, opetusta, monitieteisyyttä, 
Kirjoituksia Kuninkaankartanonmäeltä, Joensuun yliopisto, Savonlinnan opettajankoulutuslaitos 2008.
  16. Häyrynen 2013 s. 29.
  17. Historia, Fröbelin Palikat, viitattu 14.3.2015.
  18. Häyrynen 2013 s. 29.
  19. Häyrynen 2013 s. 33.
  20. Häyrynen 2013 s. 45.
  21. Häyrynen 2013 s. 53.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Louhivuori, Jukka; Paananen, Pirkko; Väkevä Lauri (toim.): Musiikkikasvatus : näkökulmia kasvatukseen, opetukseen ja tutkimukseen, Suomen musiikkikasvatusseura Fisme 2009. ISBN 9789526728407.